Jo Nesbø: "Veitsi/Kniv" - ex Libris...

"Veitsi", Jo Nesbø, Johnny Kniga Kustannus, 2019, 570 s., suomentanut
 Outi Menna.

"Jo Nesbø  on noussut ensin johtavaksi norjalaiseksi rikoskirjailijaksi Harry Hole -romaaneillaan, sitten johtavaksi pohjoismaiseksi kirjailijaksi. Tänä päivänä hän kamppailee jo tasapäisesti muutaman muun kirjailijan kanssa maailman suosituimman kirjailijan tittelistä.
Vuonna 1960 Oslossa syntynyt Nesbø on saanut tunnustusta siitä, että hän on laajentanut rikosromaanin käsitettä poikkeuksellisen kirjallisen lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa ansiosta sekä kyvyllään ymmärtää elämää meille kaikille yhteisessä modernissa, globaalissa maailmassa. Nesbø on paitsi loistava rikoskirjailija myös muusikko, lauluntekijä ja ekonomi." (Kustantaja)

                                                               ©Stian Broch

"Yksi luvattoman rakkauden yö voi lopulta tuhota kaiken. Harry Hole on palannut rikostutkijaksi. Yksi Harryn pahimmista vihamiehistä on vapautunut vankilasta. Kun murhaaja iskee, hän osuu niin lähelle Harrya, ettei tätä voida edes harkita mukaan tutkintaryhmään. Päinvastoin, todisteet alkavat yhä selvemmin viitata Harryn syyllisyyteen. Eikä Harry muista tapahtumaillasta mitään.
Harrylla on kaksi mahdollista kostajaa, joista toinen on niin lähellä, ettei sitä huomaa. Vaan kostonjanoinen on myös Harry Hole itse. Ja hänen kostonsa on lopullinen." Takakansi)

Rakas rososärmämme, Harry Hole on täällä taas! Tällä kertaa varsin tuhdilla rautaisannoksella sivumäärän ollessa sitä luokkaa, että se arvelutti tällaista vankkumatonta Nesbø & Hole ystävääkin, mutta eipä tullut tosiaankaan tylsyyden vuorelle tarvottua:) Edellinen H. Hole stoori: Jano, 2017 ja sen jälkeinen Nesbøn mainio  Macbeth -versio, 2018.

Tässä uutuudessa yhtä pääosaa näyttelee resuinen mekko, joten helmat heilumaan:

-  Resuiseksi hiutunut mekko liehui takertuneena lahoon männynoksaan. Katsellessaan sitä vanhus muisti omasta lapsuudestaan laulun mekosta,
joka roikkui pyykkinarulla. Tämä mekko ei kuitenkaan liehunut leppeässä etelätuulessa, vaan huljui jääkylmänä virtaavassa joessa. Joen pohjalla oli hiljaista, ja vaikka kello oli viisi maaliskuisena iltapäivänä ja taivas veden yläpuolella oli säätiedotuksen mukaan pilvinen, ei jääkerroksen ja nelimetrisen vesimassan läpi siivilöityneestä auringonvalosta ollut jäljellä kuin kalpea kajastus.
Mänty ja mekko kylpivät sadunhohtoisessa hämyssä. Se oli kesämekko,
näin vanhus oli mielessään päätellyt, vaaleansininen, jossa oli valkoisia pilkkuja. 
Väri oli saattanut ajan myötä haalistua riippuen siitä, kauanko mekko oli roikkunut oksassa. Ja nyt sitä huuhtoi koski joka virtasi väsymättä, hyväili sen helmaa silloin kun vesi oli matalalla ja repi väkivalloin  kuohujen pauhatessa kovimmillaan mutta yhtä kaikki kulutti sitä vähä vähältä. Siinä mielessä resuinen mekko oli kuin hän itsekin, vanhus ajatteli. Se oli joskus merkinnyt jotain jollekulle, tytölle tai naiselle, miehen katseelle tai lapsen kätösille. Mutta nyt se oli hänen laillaan unohdettu ja hylätty, vailla käyttötarkoitusta, oman itsensä sisään sulkeutunut mykkä muinaisjäänne... 

Syntyjä syviä etsimättä pitkä sitaatti kertokoon siitä, että Nesbø on myös verraton tunnelman ja herkkä mielentilan kuvaaja sen ohella, että hän samaan hengenvetoon esittelee esim. vihamiehensä Svein Finnen kattavaa 26:n veitsen kokoelmaa mitä säihkyvimmin sanoin kuvaten veitsen vaikutustehoa käärmeen hypnoottisen tai kauniin naisen tenhon tapaiseksi kuitenkin antaen samalla suomalaiselle, Turusta ostetulle viattomalle ja neitseeelliselle puukolle  tässä yhteydessä varsin kyseenalaisen kunniamaininnan.

Mielenkiintoinen on professori Paul G. Mattiuzzin laatima murhaajien jako kahdeksaan kategoriaan: Kroonisesti aggressiiviset, kontrolloidun vihamieliset, väärin kohdellut, traumatisoituneet, pakkomielteinen ja kypsymätön narsisti, lähes mielenvikaisuuteen asti vainoharhainen ja mustasukkainen tappaja ja ilmiselvästi mielenvikainen. Nesbø tykittääkin piukkaa pohdintaa psykopaatin sisimmästä ja niistä tummista vesistä, jotka vellonnallaan murjovat yksilön mielen mustumaan, sysäävät rajan yli ja  tekevät ihmisestä tappajan, sarjamurhaajan.

Tämä kaarti onkin erinomaisesti edustettuna Veitsessä, suorastaan runsaudenpulaan ja valinnan vaikeuteen asti. Teemaan kuuluvasti veitsi välähtelee terävyyttään kiitettävällä nopeudella ja frekvenssillä, ja roppia ropisee roppakaupalla, verenroiskeita riittää riesaksi asti. Mutta se ei ole koko totuus eikä kirjan anti. Näin pitkäaikaisena HH:n seikkailujen ja tötöilyjen lukijana kohtasin näillä sivuilla rinnakkaisena  myös eräänlaisen HH:n kasvu- ja kypsymis-  sekä selviytymistarinan kuppien kallisteluineen ja tilapäisine muistinmenoineen - ja niistä huolimatta.
Ketterä ja monipolvinen juonenkulku mutkittelevine käänteine ja näkökulmineen sekä lihaa ja verta oleva henkilögalleria takasivat sen, ettei tullut saturaatiopistettä saavutettua, josta kiitos kuuluu myös Outi Mennan sujuvalle ja sutjakkaalle, varmaotteiselle käännökselle!

Millä mielellä Tuijata. Kulttuuripohdintoja  on Veitsen välähdyksiä tulkinnut selviää  klikkaamalla.

Veitsestä  aasinsiltaa kolpotellen hauskaan koulumuistoon: Ussantunilla oli opella joskus tapana pyytää järjestäjää loppumetreillä sammuttamaan luokasta valot, jolloin iltavuoroa kun kävimme, tuli säkkipimeää ja hipihiljaista. Hetken tauon jälkeen tunnelman virittäydyttyä tämä muhea, humoreski  pastorismies römeällä ja dramaattisella äänelle julisti " Veitsi välähti  -   kurkku katkesi ja   -   voileipä oli valmis!! Ja kuten tuolloin kipin kapin  niin nytkin

voikun tekoon mennä vinttuuttaa: