sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Elisabeth Strout: "Nimeni on Lycy Barton/ My name is Lucy Barton" - ex Libris...


"Nimeni on Lucy Barton", Elisabeth Strout, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2018, 164 s., suomentanut Kristiina Rikman.

"Elisabeth Strout  (s.1956) on pidetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Hän voitti vuonna 2009 Pulizer-palkinnon teoksellaan Olivia Kitteridge, joka vakuutti myös televisiosarjana. Nimeni on Lucy Barton nousi The New York Timesin bestsellerlistan kärkeen vuonna 2016. Strout on syntyisin Mainesta ja hän on koulutukseltaan juristi." (Takakansi)


"Lucy Barton joutuu viettämään newyorkilaisessa sairaalassa monen monta viikkoa. Vakava ja mietteliäs Lucy kaipaa perhettään, mutta aviomies inhoaa sairaaloita ja pienet tyttäretkin pääsevät harvoin vierailulle. Sen sijaan eräänä päivänä sairaalasängyn vieressä istuu Lucyn äiti. He eivät ole tavanneet vuosiin,
ja menneisyydessä on paljon sellaista, mistä ei voi puhua ääneen.
Niinpä he juttelevat niitä näitä ja äiti kertoo tarinoita, joiden läpi lukija näkee Lucyn ankeaan lapsuuteen maaseudulla. Äidin ja aikuisen tyttären suhteessa on kipeitä jännitteitä mutta myös paljon piiloon jäänyttä rakkautta ja kaipuuta." (Lievelehti)

Tämä oli ensikosketus Stroutin tuotantoon ja tutustuminen osoittautui miellyttäväksi. Bartonin kirjoitustyyliin oli vaivatonta solahtaa sisään:
hapuilevaa yhteyden solmintaa pienistä hauraista langanpätkistä, koskettavaa  siirapin tahmaisuuteen sortumatonta  ja toteavaa, - vivahteissaan ja siinä, mikä sanomatta jää -  armotontakin ja ehdottomasti perilletulevaa.

Sarah Payne,   - opettajani oli sanonut kirjoituskurssilla Arizonassa:
Teillä on vain yksi tarina", hän oli sanonut. "Te kirjoitatte tarinanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi." 

Armottomuudesta:  -  Mutta ihan oikeasti ajattelin, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani
- en Illinoisin Amgashiin - enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on. Äitini sanoi sinä päivänä sairaalassa, etten minä ollut samanlainen kuin veljeni ja sisareni: "Katso nyt vaikka elämääsi. 
Sinä vain otit ja ...teit sen. "Ehkä hän tarkoitti, että olin jo silloin armoton.
Ehkä, mutta enhän minä voi tietää, mitä äitini tarkoitti...

- Helläsydämisempi tyttäreni Becka sanoi minulle tuolloin: "Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!"

Bartonin tapa kertoa on mainio. Hienotunteisesti herkkää ja hellää, yksinkertaisuudessaan  ja hallitussa pienimuotoisuudessaan puhuttelevaa,
aidonmakuista kerrontaa äidistä ja tyttärestä valoineen ja varjoineen, - kaikkinensa. Kristiina Rikmanilta jälleen laatusuomennos.

Niin, äidit ja tyttäret. Miksi se on niin vaikeaa??
Yksi ainoa kirjoitettu, se tarina, - armoton, hellänsuloinen ja riipaiseva...

Tämä teos on herättänyt kiintoisia mietteitä  mm. seuraavissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Lumiomena ja Täysien sivujen nautinto.

-  Elämä hämmästyttää minua...  

Kuin myös, joten
hämmästyneenä ja kummastuneena pienenä kulkijana:

14 kommenttia:

  1. Tykkään kauheasti tuosta asetelmasta missä joku on joutunut vuodelepoon ja joutuu / pääsee ajattelemaan juttuja oikein perusteellisesti. Dekkareissa se johtaa usein selvittämään jonkun murhamysteerion.

    Ovatko keltaisen kirjaston romaanit dekkareita vai muidenkin genrejen kirjoja? Italiassa giallot eli keltaiset ovat dekkareita ja minä olen lukenut yhden Tammen keltaisen kirjaston kirjoista joka oli dekkari. Tuo sinun esittelemäsi ei vaikuta rikosromaanilta... Vaikka äitisuhteissa onkin setvimistä.

    VastaaPoista
  2. Tuossa toipilastilassa (poislukien tietty fataalit tilanteet) on jotain jännää seeteistä pysähtyneisyyttä, eräänlaista välitilaa ajatuksille ja parhaassa tapauksissa hemmotelluksi ja hellityksi tulemisille.

    Keltaisen kirjaston kirjailija- ja genrekaarti on laaja. Julkaistut: 1. Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky 1954 ja 2, Niko Kanzakis: Kerro minulle Zorbas jne. Lucy Barton on no 490.
    Tämä vuonna ilmestyy vielä viisi teosta: Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti, Haruki Murakami: Komtuurin surma, Jennifer Egan: Manhattan Beach, Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu ja Michale Chabon: Kuunkajo 490. Linkki: http://keltainenkirjasto.fi/
    Kiitos kommentistasi ja hyvää viikkoa kohti suven suloa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset vastauksesta ja linkistä. Olinkin ajatellut googlettaa mutta en vielä ehtinyt. Aika on hupaa tällaisena aurinkoisena sunnuntaina kun on pyykit ja pihatyöt ja suurenmoisen kirjankin sain luetuksi loppuun. Postausta pukkaa kun ehtii. Suvi suloinen sunnuntaina samanmoisia aurinkoisen auvoisia ilmoja meille tähän viikkoon tuokoon ☀️

      Poista
    2. Ollos hyvä Rita A! Keli oli upea, pitkältä aamuiselta jokivarsilenkiltä ei meinannut hennoa ollenkaan kotiutua. Vesi kohisi, rantasipit tipsuttelivat, kyyhky kujersi ja mustarastas lauloi, valkovuokkomättäät hehkuivat:)

      Poista
  3. Niinpä, äidit ja tyttäret, miksi se olisi helppoa elää sovussa. Mietin asiaa suhteessa omaan äitiini versus suhteeni tyttäreeni. Ongelmia löytyy ja se puhumattomuus on pahinta, kun ei voi puhua asioista, jotka itsestä ovat ongelmallisia. Ollaan sitten puhumatta, mutta jokin hiertää koko ajan.
    Todella hyvä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai hyvä kysymys tuo miksi olisi helppoa ja pitäisikö sen itse asiassa ollakaan? Liian lähellä hiertää helpoimmin... Jäin miettimään yhtälöä äidit ja pojat?
      Mutta teos oli todella antoisa ja mainio:)

      Poista
  4. Oikein innostuin minkä aarteen olet löytänyt, minulle aivan uusi tuttavuus. Meni heti varaukseen. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla ja toivottavasti myös lukiessa innostus säilyy! Tämä oli jotensakin vekkulitapaus, sillä alkumetreillä vilahti jo päässä: voi pyhä yksinkertaisuus, mutta Strout ei jättänyt sijaa epäilyksille siitä, onko kyseessä hyvä kirja:)

      Poista
  5. Minäkin pidin tästä ihan hurjasti. Näennäisen pelkistettyä kerrontaa, mutta kerroksia onkin sitten paljon: mennettyä ja tulevaa, muisteltua ja uudelleen konstruoituja muistoja. Haluan lukea enemmän Stroutia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja; tämä oli taitavasti rakennettua kerrontaa, jonka vahvuus oli pelkistyneisyys ja tilan antaminen lukijalle. Lukunautinto, jos mikä eli kuin myös:)

      Poista
  6. Hei. Lähettäisin sinulle mielelläni luettavaksi neljännen runokoelmani Rakkaudelma. Jos runous kiinostaa, laittaisitko minulle s.postia osoitteeseen lealiisa.duurisointu@gmail.com Ystävällisin terveisin Lealiisa Kivikari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lealiisa onnittelut uudesta runokokoelmasta ja lämmin kiitos tarjouksestasi!
      Periaatteesta en ota vastaan arvostelukappaleita, sillä koen ne tietyllä tapaa sitouttaviksi, vaikkakin runot ovat minulle sielun pielus...
      Toivon Rakkaudelmalle menestystä sekä Sinulle pitkää ja antoisaa kirjallista uraa kuin myös mainiota alkanutta kevättä:)

      Poista
  7. Kaksi taikasanaa, jotka heti vaikuttavat minuun lukijana: yksinkertaisuus ja hallittu pienimuotoisuus!! <3 <3 <3

    Tämän kirjan aion lukea kesän kuluessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep: noita runsaudensarvia ja liki tuhatsivuisia on tarjolla pilvin pimein, mutta ja ehkä juuri siksikin hyvin kirjoitettu pieni on niin kaunista ja puhuttelevaa. Kiitos Kaisa Reetta ja aurinkoisia päiviä:)

      Poista