Pierre Lemaitre: "Silmukka / Trois jours et une vie" - ex Libris...

"Silmukka", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2017, 270 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

"Pierre Lemaitre (s.1956)  on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan, ja ne ovat olleet arvostelumenestyksiä kautta maailman - myös Suomessa. Lemaitrelle myönnettiin Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja 2017, ja Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut hänet International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista peräti kolme kertaa: vuonna 2013 Alexista, vuonna 2016 Camillesta ja vuonna 2016
Näkemiin taivaassa -romaanista." (Lievelehti) Muut  postatut Irène 2016 ja Rosie 2017.

"Pari päivää ennen joulua ranskalaisessa Beauvillen pikkukylässä kaksitoistavuotias Antoine tappaa hetken raivokohtauksen vallassa tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Hän iskee poikaa kepillä päähän, ja tämä kuolee. Kauhuissaan Antoine miettii, mitä nyt pitää tehdä.
Hän ei kuitenkaan ole salaisuutensa kanssa niin yksin kuin luulee." (Takakansi)


-  Harppoessaan eteenpäin hän näki Rémin tulevan vastaan, siinä hän jo seisoikin Antoinen edessä hymyilevänä ja kohotti kätensä, terve, hän oli aina ihaillut Antoinea. Voi, onko se maja? Lapsi katsoi Antoinen yli korkeuksiin,
pieni pyöreäkasvoinen poika ilmeikkäine silmineen, hän puhui ihmeen hyvin ikäisekseen, niin, pikkulapsi hän oli ja ajatteli pikkulapsen lailla, mutta hän oli mielenkiintoinen, kyseli kumman hyviä kysymyksiä... 

-  Rouva Courtin suhtautui uskontoon järkevästi ja käytännöllisesti. Hän oli lähettänyt Antoinen rippikouluun varmuuden vuoksi, mutta kun Antoine oli halunnut lopettaa, hän ei ollut pakottanut tätä jatkamaan. Hän kävi kirkossa,
kun tunsi tarvitsevansa apua. Jumala oli kuin hiukan etäinen naapuri, jota tapasi mielellään ja jolta saattoi aika ajoin pyytää pieniä palveluksia. Hän meni joulumessuun vähän kuin vierailulle vanhan tädin luokse. Tähän  uskonnon hyötykäyttöön sisältyi myös aimo annos yhteisön sääntöihin mukautumista...

                                                                ©Rihard Duma

Lemaitre käsittelee syyllisyyttä pojan tasolla suorastaan viiltävällä tavalla.
Kuinka siitä selvitä; pakenemallako reppu selässä kauas pois? Kuinka kauas? Kieltämällä tosiasiat, kuten hänen äitinsä tekee ja jatkamalla tyynesti elämäänsä, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan? Elämällä omassa kuplassaan todellisuudesta - ja itsestään - totaalisti vieraantuen? Rangaistuksetta? Pahanteosta ja rikoksesta seuraa rangaistus. Antoinen tapauksessa elinkautinen ilman kaltereita. Entä onko armahdusta, armoa olemassa? Oman osansa saavat ilkikurinen pikkukaupunkilaisuus ja  sen mallintaminen, kuinka joukkovoimassa korkeassa tunnelatauksessa - paitsi tyhmyys - vihakin tiivistyy ja uomansa löytää.  Keskeistä  roolia näyttelee ja häntäänsä heiluttaa myös rakkikoira Odysseus, jonka kuolemasta kaikki alkaa...
                                                   
                                                           
-  Yllättävät olosuhteet antoivat uuden purkautumiskanavan kyläläisten katkeruudelle, joka olikin käynyt ilmi kahden viime päivän aikana. 
Valitettiin kaupungintalosta, toisin sanoen kaupunginjohtajasta, toisin sanoen Weiserin tehtaan omistajasta. Epämääräiseen ärtymykseen kiteytyi kauna, 
joka oli muhinut yhteisössä jo kauan taloudellisen uhan vuoksi ja koska sitä ei osattu ilmaista suoraan, se sai sanallisen muodon tässä yhteydessä.... 

-  Äiti ei tiennyt mitään Antoinen roolista Rèmin katoamisessa. Kenen tahansa mieli olisi täyttynyt puhtaasta kauhusta ja iljettävistä kuvista, mutta rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta, Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, 
joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava... 


Psykologisesti erittäin taitavaa ja hienoviritteistä lukijan havaintokykyä kutittelevaa ja pieniä yllätyksiä tarjoilevaa ykkösluokan kerrontaa.
Onko lukeminen elämäntapa vai todellisuuspakoa? Itse kallistun vahvasti ensimmäisen puolelle. Olennaisen Silmukan korkeasta laadusta kertoo se tosiseikka, että illansuussa aloitettuna jäin sen tenhon valtaan reippaasti yli unikellon kilahduksen eivätkä Nukkumatin heittämät unihiekat silmiä hieraisuttaneet, vaan Silmukka kiertyi loppuunsa yhdellä lukemalla  ankean sateen ropinan syyspimeään ikkunaan tyystin poissulkien.
Lemaitren laatuun voi aina luottaa, eikä hän pettänyt tälläkään kertaa, vaan raudanluja kirjoittajaote pitää!

Silmukan solmun arvoituksen parissa ovat ahertaneet myös
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika:)


Voilà: