Pierre Lemaitre: "Rosie / Rosy & John" - ex Libris...

"Rosie", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2017, 179 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

Pierre Lemaitre (s. 1956),  jo kolmesti maailman parhaana rikoskirjailijana palkittu  on sitten "Näkemiin taivaassa" - teoksensa useimmille kirjallisuuden ystäville tuttu taituri ja laadun takaaja.

"Pommi toimi juuri niin kuin pitikin. Aivan suunnitelman mukaan. Haavoittuneita autetaan parhaillaan ulos. Mies livahtaa vaivihkaa paikalta. Hän ei auta ketään. Hän on pommin asentaja. Miehellä ei ole enää mitään menetettävää. 
Hänen äitinsä on vankilassa, tyttöystävä murhattu, työpaikka mennyttä. 
Tämän arvaamattoman miehen kanssa ylikomisario Camille Verhoevenin on toimittava varovaisemmin kuin koskaan. Onko hän todellinen uhka koko maan turvallisuudelle vai ainoastaan suuruudenhullu luuseri?" (Takakansi)

Sinänsä mielenkiintoisessa esipuheessaan, jossa Lemaitre avaa Dumasin arvostustaan ja kytkentöään iskien silmää lukijoilleen, kuten hän asian ilmaisee, kirjailija toteaa Rosien olleen tilaustyö. Seikka, joka heijastuu lukijalle. Eikä tämä järjestely todellisuuden kanssa ole täysosuma vaan hienoinen pettymyksen tuottaja. Toki suoranaisesta flopista ei voi Lemaitren kohdalla puhua, joten suotakoon tällainen välityökin tämän luokan kirjailijalle.


-  Poliiisipäällikkö Le Guen, falstaffmaisen lihava ja raskasaskelinen mutta terävä-älyinen mies, on antanut jutun vastavalitun tuomarin ratkaistavaksi; molemmat ovat samaa mieltä yhdestä asiasta; ylikomisario Camille Verhoeven hoitaa juttua "kunnes suunnitelmat muuttuvat". -  Odotellessaan hän määrää avukseen ylimääräistä henkilökuntaa, viitisentoista poliisia.  Louisin  -  tuon hienoon Armanin pukuun sonnustautuneen ja pientä markiisia, mutta  hitonmoisen tehokasta sellaista muistuttavan - tehtävänä on saattaa heidät tilanteen tasalle. 

-  Heti kun Camille astuu huoneeseen, he ymmärtävät, miksi heidät on kutsuttu. Hälinä hiljenee oitis. Camillella on sellainen vaikutus: hänen teatraalisen pienellä koollaan, kiiltävällä kaljullaan ja ennen kaikkea veitsenterävällä katseellaan. Teatraalista hyvinkin: vakavissa tilanteissa hän yleensä vaikenee. Yhtäkkiä kaikki ovat  aivan hiljaa,  hän odottaa vielä joitakin sekunteja. Camillen käytös on hiukan mahtopontista, mutta se ei ärsytä ketään. Täällä kaikki tuntevat hänet ja hänen menneisyytensä, sen että hänen vaimonsa kuoli, he tietävät hänen masennuksestaan, poissaolostaan ja paluustaan. Verhoeven on lähes legenda.


Henkilögalleriasta löytyy varsinainen  haaste ja nimikukkanen ääneen lausuttavaksi: ainoa todistaja Clémence Kriszewckanszki. Sopii yrittää saada kieli somasti solmuun...

Positiivinen ja iloinen uutinen oli tieto siitä, että Näkemiin taivaassa on saamassa tervetullutta jatkoa. Ylikomisario Verhoeven, tuo  varttaan mittavampi miltei legenda herättää edelleenkin sympatiaa ja liki äidillisiä tunteita, joten Lemaitre pysyy kyllä ilman muuta ja tiiviisti edelleenkin seurattavalla suosikkilistallani ja aivan sen kärkituntumassa. Auliisti myönnän, että tässä on selkeä peiliin katsomisen paikka, sillä oma odotusarvo oli varsin korkealla, seikka johon enää nykyisin pettymysten minimoimiseksi harvoin tulee sorruttua ja kompasteltua....

Minkälaisia ajatuksia Rosie  on poikinut - ruusuja vai risuja -  selviää klikkaamalla: Kaisa Reetta  ja riitta k / Kirja Vieköön! sekä Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika.

"On tapauksia (aika harvoin, se myönnettäköön) , jolloin paras tapa voittaa aikaa on vaihtaa paikkaa." Marcel Proust: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. (Etulehti)

Tämä tyttö otti ja vaihtoi kirjaa: