2017, 301 s.
Joel Haahtela (s.1972) on kirjailija ja lääkäri. Hän asuu perheineen Kirkkonummella. Mistä maailmat alkavat on hänen kymmenes romaaninsa.
"Äitinsä kanssa kahden asuva Visa työskentelee iltaisin elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Elokuva Vincent van Goghista herättää Visassa vimmaisen halun maalata. Sivellin kädessään hän näkee maailman ensi kertaa. Piirutustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko Helmi on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.
Visa sukeltaa päistikkaa helsinkiläisiin taidepiireihin, ja hänen mukanansa lukija matkustaa viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Vuosikymmenien kuluessa Visan, Helmin ja Tapion kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mutta kuinka olla uskollinen itselleen ja rakastaa..." (Lievelehti)
Viiva: - Viiva esitti Visalle toistuvan vastalauseensa, mutta pikkuhiljaa se alkoi mukautua. Viiva oli kuitenkiin auktoriteettikammoinen eikä alistunut pakottamalla, vaan ryhtyi yhteistyöhön kunhan sitä tarpeeksi houkutteli, antoi sen totutella käteen, nauttia omasta itsestään. Silloin loppui kaikenlainen kakominen, pätkiminen ja riidanhaluisuus.....
Mittasuhteet: - Mutta kasvojen mittasuhteet eivät noudattaneet perustuslakia, vaan panivat vastaan ja kaartuivat kuin taivaankappaleet aika-avaruudessa: muhkea nenä keskittyi vain omaan olemassaoloonsa, silmät kutistuivat otsan kasvaessa ja korvat kiersivät planeettoina pään ympärillä. Jokaisella ruumiinosalla tuntui olevan painovoimansa.
Voihan vihveli, mikä viehko teos! Edellä oli hauskasti aiheseen liittyvä vähäeleinen, vaan ei vähäpätöinen Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Mukavan sattuman sanelemana oli hauska lukea nämä kaksi erityyppistä keskenään vertailuakaipaamatonta kertomusta taiteilijan sielunelämästä ja luomistuskasta. Tämä oli tervetullut ensi kädenpuristus Haahtelan kanssa, mutta sen verran luja ja lämmin, että se riitti takaamaan hänelle yhden uuden uskollisen lukijan lisää. Näin, tuon aikakauden stadin friiduna oli myös mukava kulkea tutuilla kaduilla ja entisissä paikoissa...
- Kun tuulenpuuska tarttuu sopivasti ihmiseen, hän seuraavassa hetkessä saattaa löytää itsensä aivan toisaalta, kuten Rikhardinkadun kirjastossa liimalta tuoksuvan taidekirjahyllykön edestä, jossa mieleen alkavat hitaasti etsautua vaikeasti muistettavat mutta ihanat nimet: Giotto di Bondone, Rembrandt Harmenszoon van Rijn ja Michelangelo di Buonarroti. Kirjoissa hehekuu ateljeiden ikkunoista tulviva valo, menneiden salien tomu ja maailman kauneus....
- Satamakadun paahtimosta leijui kahvin tuoksu. Voiko tuoksun maalata, Visa mietti mennessään. Miltä näyttäisi kahvin tuoksu ja oliko sille olemassa juuri oikeanlainen väriyhdistelmä? Ei se mahdotonta voinut olla, sillä kun Vincent maalasi kankaalle auringon, se tuntui iholla ja poltti.... Ja kun Vincent maalasi viljapellon, se tuoksui kesälle, joten miksipä ei kahvikin....
Siinä missä Klingsor oli kuvattu viileästi ulkopuolelta tarkkailijan katsein, Haahtela on päähenkilönsä Visan pään sisällä siinä määrin, että onnistuu samaan lukijansa luomistuskissaan, epäröinnissään ja etsinnöissään ajoittain kiemurtelemaan. No niin, hupsista: sorruinpas kuitenkin... Tämä on teoksen vahvaa osiota. Nais- ja rakkauskohdissa jäi hienoisesti hiomisen varaa, niin oleellisia kuin ne kerronnassa olivatkin, sillä ne eivät istuneet saumattomasti muun tekstiin tasoon ja jäivät valjuhkoiksi. Lihaa, verta ja syvyyttä haikailin.
Tämä on ihastuttava, koskettava ja suurella intensiteetillä luotu teos, jossa sanataiteilija on onnistunut loistavasti.
"Taide tai kuolema." Kuinka teesi on vakuuttanut, selviää klikkaamalla mm:
Kirja Vieköön, Kirjojen Kamari, Omppu/Reader why did I marry him, Tuijata/Kulttuuripohdintoja ja Ullan Luetut kirjat
- Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.
Rehellisesti & takertumatta:
Tämä ei oikein sytyttänyt, vaikka monista Haahtelan teoksista olenkin pitänyt ja vallan kovastikin pitänyt. Miksi ihmeessä tämä kirja on niin runsas, kun Haahtelan tyyli on parhaimmillaan kun sanat putoilevat kuin sadepisarat, joiden ympärillä on paljon tilaa laajentua
VastaaPoistaKommenttisi ilahdutti, kiitos:) Minulla kun ei ollut vertailukohtaa Haahtelan muuhun tuotantoon, niin tuo "sanat putoavat parhaimmillaan kuin sadepisarat" lupaa hyvää jatkotutustumiselle...
PoistaMinä olen yrittänyt monta kertaa Haahtelaa, mutta meidän kädenpuristuksemme ei ole oikein ollut lämmin... Kerta toisensa perään olen jaksanut yrittää koska häntä niin kehutaan. Mutta ei, kaikki kirjat ja kirjailijat eivät vain ole kaikkia varten. :)
VastaaPoistaKrista tuo on niin totta!! Yrityksistä huolimatta en ole itsekään löytänyt kontaktipintaa moniin runsaastikin kehuttuihin ja ylistettyihin kirjailijoihin tahi kirjoihin. Kun ei istu niin ei istu ja joutaa pois käsistä omemmilta tilaa ja aikaa viemästä;)
PoistaHaahtela kai teki tarkoituksella Visan hahmosta naivin? Mutta minua se naivius häiritsi. Kaunista kieltä, inspiroivaahan taide aina on! Tykkäsin lukea Pusasta ja muista aikalaistaiteilijoista.
VastaaPoistariitta k; näin asian ymmärsin. Kyllähän Haahtelassa sanataiteilijan vikaa on. Aikalaistaiteilijoiden osuus oli kiintoisaa luettavaa ihan sinänsä. Keväistä viikonjatkoa:)
VastaaPoistaHaahtelalla on kyllä oma ihana maailmoiden rakentamisen tapansa. Olen pitänyt kaikesta mitä olen häneltä lukenut (ihan kaikkea en ole) ja kovasti pidin myös tästä, jossa oli aiempaan verraten vähän erilaista runsautta, ehkä jopa rönsyilevyyttä. Esim. Tähtikirkas, lumivalkea (se johon tässäkin viitataan) ja Perhoskerääjä ovat todella ihania teoksia mietteliään ja esteettisen kerronnan ystäville, suosittelen lämpimästi <3
VastaaPoistaKiitos Katja kommentista ja suosituksista! Visan kehitystarina oli ensikosketus Haahtelan tuotantoon ja sekä ihmetystä että ihastusta herätti hänen vakuuttava ja oivaltava kykynsä kuvata tuntoja ja ajatuksenjuoksua:)
VastaaPoista