"Carmine Streetin sokeat / Maskarna på Carmine Street" - ex Libris...

"Carmine Streetin sokeat", Håkan Nesser, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 292 s.,  suomentanut Aleksi Milonoff.

"Håkan Nesser (s.1950) , ruotsalaiskirjailija on yksi pohjoismaiden rikolliskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä, Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Barbarotti- ja Van Veeteren-sarjoistaan. Carmine Streetin sokeat on itsenäinen teos, joka sijoittuu väljästi Nesserin uuteen kaupunkisarjaan. (Lievelehti)

"New York, neljä täyttä matkalaukkua ja kaksi tyhjää sydäntä...
Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat
New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin, eikä hänestä ole sen jälkeen mitään havaintoja. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee vaivihkaa omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää itsepintaisesti, että Sarah elää. Samaan aikaan Erik saa selville uusia asioita Winnien menneisyydestä. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa?" (Takakansi)

Tämä on kertomus unista, meedioista, hiljaisuudesta ja mykkyydestä, valosta ja pimeydestä sekä läsnä- ja poissaolosta. Siitä mitä viestitämme, kun jätämmme puhumatta, kertomatta...
- Menetämme kaikki ne ajatukset ja sanat, jotka päästämme suustamme. Ääneen lausumatonta kannamme sisällämme. Kaikki mikä ei vielä ole syntynyt, tuo elämäämme sisältöä.

- Näin varovasti me keskustelemme, ajattelen. Lähestymme toisiamme hienovaraisin elein, joiden tarkoitus on vain peittää vastakohtansa; sanamme putoovat yhtä luontevasti ja miellyttävästi kuin kohteliaisuudet ennen kaksintaistelua tai pikkuleivät hautajaisten jälkeen.

Kyseessä on pikemminkin kaunokirjallinen, psykologis-filosofisia ainesosia sisältävä romaani,
kuin ortodoksinen dekkari, kertomus vieraantumisesta ja yhteensitovasta napanuorasta.
Tarina, jonka lukija kohtaa kuin verhoutuneena hienovaraiseen aamu-usvaan, unenomaisuuteen. Vaikka kertojana on "minä", tarkastelu kohdentuu välimatkan päästä, itsen ulkopuolelta.
Punainen lanka pysyy vaivatta Nesserin kerittävänä läpi koko kerronnan.


- Yö on elävä olento. Kapinen ja vihainen peto, jota olen pitänyt nälkäisenä ja aisoissa aivan liian pitkään - viikkoja, kuukausia, vuosia - ja nyt se pääsee lopulta irti. Se käy kimppuuni täydellä voimalla ja ehdottoman määrätietoisesti, kuin tappava virus. Tiedän, että kielikuvani ovat viheliäisiä - peto ja virus - mutta minulla ei ole olutta eikä tupakkaa, joilla voisin tainnuttaa itseni kuten Arkvillen motellissa. Olen yksin ja suojaton; kärsimyksen, kaipauksen ja surun sitkeä kupla puhkeaa sisälläni ja annan periksi. 
Ken on konsanaan sudenhetkissä vorninut, tunnistaa ahdistuksen kieputuksen ja loppumattoman kiihtyvän synkän spiraalin...

Nesserin rauhallinen poljento on miellyttävän täsmällistä vaan ei tahmeaa. Hän luotaa ja pukee sanoiksi viiltävän terävästi ne kiusalliset ja ahdistavat tilanteet ja tuokiot, jolloin olemme parisuhteessa eksyksissä: emme ymmärrä kanssakulkijaamme, - emmekä itseämme.
Jos ei Nesser hengästytä, niin ei taatusti pitkästytäkään; tasapainoinen miellyttävästi eteerinen ja edukseen poikkeava teos, jossa rikoksella on sivuosa, jättää vekkulin lukujäljen kuin myös
Aleksi Milonoffin  luonteva käännnös.

- Kuuden jalan syvyydessä
päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa.
Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan
Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta.

Aiempia omia rattoisia treffejä Nesserin kanssa: Herra Roosin tarina 2013, Yksinäiset 2014 ja
Pikku Burman teurastajatar 2015.

Kristalta/Lukutoukan kulttuuriblogi meinasivat sanat loppua:)


- New Yorkiin saapui neljä täyttä matkalaukkua ja kaksi tyhjää sydäntä.

Vaan mitä sieltä lähti?