Gu Byeong-Mo: "Nainen ja veitsi/Pagwa" - ex Libris...

 

"Nainen ja veitsi", Gu Byeong-Mo, Bazar Kustannus, 2023, 285 s., suomentanut Taru Salminen.

"Eteläkorealainen Gu Byeong-Mo on paljon lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittanut kirjailija,joka on voittanut vuodesta 2009 lähtien useita arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Helmikuussa 2023 suomeksi ilmestyvä Nainen ja veitsi on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa, ja kirja on noussut kotimaassaan oikeaksi ilmiöksi." (Lievelehti) 

                                         ©Hanover Square Press/Harper Collins
 

"65-vuotiaan Sarvikynnen työura alkaa lähestyä päätepistettään. 

Hän asuu pienessä asunnossaan Soulissa rescuekoiransa kanssa ja kamppailee yhteiskunnan odotusten kanssa, sillä hänen työnsä ei katsota sopivan ikääntyvälle naiselle. Sarvikynsi on nimittäin ammatiltaan palkkamurhaaja, 

ja erittäin hyvä työssään.

 

Neljän vuosikymmenen ajan Sarvikynsi on jahdannut ja päästänyt päiviltä huijareita, liikepomoja ja pettäviä puolisoita tekemättä yhtäkään virhettä. Viimeistä työtehtäväänsä suorittaessaan hän kuitenkin tekee yllättävän erehdyksen, jonka seurauksena Sarvikynsi vedetään mukaan täysin viattoman sivullisen ja tämän perheen elämään. Palkkamurhaajan ammatissa tunteet ovat heikkous, mutta ensimmäistä kertaa ikinä tunteet vievät voiton ja Sarvikynsi päätyy suojelemaan tuntematonta perhettä. Se ei tiedä hyvää hänen uralleen. 

Tai elämälleen." (Takakansi)

 

 

 

Tässäpä mielenkiintoinen esikoisuutukainen sekä eteläkorealaisilta kirjailijan taustoiltaan että aihepiiriltään: Eipähän ole tähän mennessä tullut vastaan palkkamurhaajapuolella elämän ehtoopuolelle ennättänyttä rescue-koiraansa rapsuttelevaa, muistinsa hapertumista aistivaa naistoimijaa, joten katsotaanpa, kuinka veitsi heilahtaa vai heilahtaako ja hypätään metroon:

Sarvikynsi:  - No siis perjantai-illan metrossa on aina tällaista. Kiitollisuutta edes paperinmentävästi raosta tuntemattomien kehojen välissä, kehojen, jotka ovat liimautuneet kiinni toisiinsa kuin nilviäiset imukuppeineen.

- Aamunkoitteessa Sarvikynsi on lähdössä ulos harmaa verrytteyuasu päällään, kun Turhake herää ja tulee hänen luokseen häntää heiluttaen. Sarvikynsi silittää koiran päätä ja tajuaa, ettei ollut muistanut vaihtaa raikasta vettä eikä täyttää ruokakuppia, koska hän oli ollut niin lopen uupunut siivottuaan eilisillan jäljet. Odotapa kun tule minun ikääni, kyllä sinäkin alat unohdella asioita...

- Sarvikynsi on jatkanut tuholaistorjuntatyötä siitä huolimatta, että hänellä olisi ollut monta tilaisuuta rentoutua ja uppoutua nojatuoliin. Se ei johtdu pelkästään levottomuudesta ja tyhjyydestä, jota hän tuntisi jättäessään koko siihenastisen elämänstä. Kovinkaan monet kokeneet tuholaistorjujat eivät pääse nauttimaan seesteisistä eläkepäivistä, sillä eläkkeelle jääminen tarkoittaa yleensä äkillistä kuolemaa kentällä, mutta on niitäkin, jotka lähtevät ravintola- tai pesulabisnekseen tai ryhtyvät buddhalaisiksi munkeiksi. 

Sarvikynsi työn filosofiasta:  - No eihän se miellyttävää työtä ole. En myöskään väitä tekeväni sitä, koska jonkun se on kumminkin tehtävä. On naurettavaa väittää oikeuden toteutuvan. Mutta jos voin käyttää rottia ja syöpäläisiä nappaamalla tienatut rahat myöhemmin, kun en itse ole enää rotan enkä torakankaan arvoinen, se ei ole lainkaan hullumpi juttu.

Eläkkeelle   -  siirtymän vaikeuteen on syynä tuholaistorjuntatyön erityinen luonne. Se muistuttaa huumeita tai uhkapelejä siinä mielessä, että sitä on vaikea lopettaa. Kun on tappanut ihmisiä työkseen neljänkymmenenviiden vuoden ajan, on yhtä vaikea kuvitella sellaisen ihmisen uppopaistavan kanaa tai kuivapesevän vaatteita kuin vanhan suden hautovan linnunmunia..

Vekkulisti nimetyt toimijat aina koissuvanhusta myöten. Kohtaamme myös Sarvikynteen mummottelevasti asennoituvan kollegan, Taisteluhärän, 

jonka tunnusmerkkeinä on partaveden voimakas tuoksu, joka on taustaltaan erikoisjoukkojen sotilas ja joka viihtyy kirjojen parissa. Miehen, joka ei polta eikä juo, mutta jonka kohtaamisesta ei koskaan koitunut mitään hyvää.

Kuten kelpo dekkariin kuuluu on tämäkin tarina - kuinkas muuten - maustettu ripauksella romantiikkaa, seikka, joka lisää hienoviritteisesti teoksen  sympaattisuutta.

Kerrassaan  hulvatonta ja värikkäästi kirjoitettua juonenkuljetusta ja syväsukellus vieraaseen kulttuuriin ja  ammattiin, mustahumoristisella asenteella kirjoitettu ja esimerkki siitä, että kypsemmilläkin kymmenillä veitsi voi vinhasti ja tappavasti heilahtaa, ammatissa, jossa ei ikärasismia näemmä tunneta. 

Omalla kohdallakin tietty kyllä terävä veitsi kädessä pysyy, mutta rajoitetusti pelkästään keittiössä tahi sienimetsällä:) Tähän uutukaiseen tykästyin täysillä!

- Elämä on yksi menetysten ja poiskulumisen jatkumo, josta ei jää jälkeen muuta kuin poispyyhityn liidun jäljet liitutaululla...

Näinköhän aprikoi: