Hannu Mäkelä: "Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja" - ex Libris...

"Kirjoittamisen ilo - eli miksi yhä rakastan sanoja", Hannu Mäkelä, Kirjapaja, 2022, 171 s. Kansi Tiina Ripatti-Toledo.

"Hannu Mäkelä  julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1965. Hän on kirjoittanut ja toimittanut noin kaksisataa teosta. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, runoja, lastenkirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja tietokirjoja. Mäkelä on saanut työstään lukuisia tunnustuksia. Hän on ollut taiteen akateemikko vuodesta 2016." (Lievelehti)

                                                     ©Auli Närevuori-Mäkelä

 

"Voi olla että minut ovat pelastaneet sanat."

Hannu Mäkelä on kirjoitetun sanan ammattilainen jos kuka. Mistä pitkän linjan kirjailijan, toimittajan, lukijan ja kustannusmiehen intohimo kirjoittamiseen on peräisin?

Mäkelä pohtii teoksessaan omaa kirjailijantietään sekä kirjoittamisen iloja ja ahdinkoja - sanojen merkitystä ja sanomisen tarvetta. Mikä kirjoittavia ihmisiä yhdistää? Mitä kirjoittaminen vaatii ja mitä se antaa? Voiko kirjailijaksi opettaa, ja jos niin miten?

Kirjoittaa voi itselleen, toiselle, pakosta, ilosta, muistaakseen, unohtaakseen. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, mutta sanat saavat yhteyden, joka levittäytyy niin lavealla kuin ymmärryksemme yltää." (Takakansi)

 

 

 

 

Teoksen luvut ovat: Saatteeksi, I Alku usein hankalaa, II Eikä jatkokaan sen helpompaa, III Virkailija - kirjailija?, IV Vapaus ja huuma ja V Miten, mistä milloin sekä Epilogi Voiko kirjoittamista opettaa?

Hannu Mäkelän teokset ovat kulkeneet mukanani Herra Huun  hauskaa iltasatuilua myöten vuosikymmeniä, viimeksi tarkastelin hänen johdattelemanaan maailmanmenoa Viiden minuutin juttuja teoksen seurassa hyvillä mielin. Odottavaisin mielin lähdin siis sivustaseuraajana matkaan Mäkelän pitkälle ja kunnioitettavalle uralle ja kirjailijantaipaleelle alhoihin ja huippuihin ja lopuksi pohtimaan sitä, voiko kirjallisuutta opettaa ja mistä kirjoittamisen ilo sisimmästämme pulppuaa.

 

Muutamia poimintoja:

 

 -  Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla
juuri silloin kun olen apua tarvinnut. Kaiken aikaa olen kirjoittanut ja kirjoitan yhä.
En koskaan tule tietämään mitä lauseeni todella merkitsevät muille, mutta sen tiedän mitä ne luomisvaiheessa ovat merkinneet itselleni. (Saatteeksi)

- Olen jo pitkään sanonut näin: "Proosa kirjoitetaan, runo annetaan."

(Virkailija - Kirjailija?)

Entäpä  kuinka päästä kirjoittamisen alkuun: - Liikkeelle pääsen aina aiheesta ja ajatuksista, jotka jostain olen saanut. Mistä, se on yhä suurta sattumaa.

Yhden kirjan tein aikanaan Sederholmin talon valokuvanäyttelyssä olleesta kuvasta. Se oli otettu vuonna 1926 tapahtuneesta rikoksesta. 

Kuvassa oli mystinen tuntu, ja päätin äkkiä noin vain selvittää sen takana olleen tarinan.  (Voiko kirjoittamista opettaa?)

Kirjoittamisen ilosta: - Onko puhdasta kirjoittamisen iloa ylipäätään olemassa? Joskus. Mutta ilon lisäksi on muutakin. Puhutaan paljon itseilmaisusta, terapiakirjoittamisesta, ilmaisun tarpeesta yleensä. Jos pulmia on ja niitähän riittä, moni asia on saanut käsittelyn sanojen kautta, lauseiden avulla. 

(Voiko kirjoittamista opettaa?) 

 

Yllä oleva pitää hyvin paikkansa ihan rivikansalaisen arkielämässäkin: 

kun purkaa ajatuksensa/tunnetilansa ja -myrskynsä sanoiksi paperille, kuten itse useimmiten teen ihan vanhanaikaisesti kaunokirjoituksella ja lukee kotvasen kuluttua tekstinsä, huomaa siihen saaneensa etäisyyttä ja objektiivisuutta. Samoin muistiin painamisen apurina toimii edelleen oivasti vanhan kouluaikaisen opettajan neuvo: kirjoittakaa ja sitten lukekaa...

-  Mikä kirjoittamisessa on kaikkein tärkeintä? Pitääkö ajatella ensin itseään ja sitten vasta toisia eli mahdollisia lukijoita, vai päinvastoin?

Yksi asia on minusta selvä ja siitäkin olen aiemmin puhunut. Unohda kohde. Kirjoittaminen tekee hyvää itselle an sich. ( Voiko kirjoittamista opettaa?) 

Mielenkiintoinen ja antoisa teos, joka antoi kosolti ajatuksen aiheita.  

Mäkelä kirjoittaa kuten aina myönteisellä sävyllä kuitenkin napakasti ongelmiakin ruotien ja avaten, elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta, -onneksi.

Seesteisen ja tekstin henkeä myötäilevän  kauniin kannen maalaus:

Pierre Bonnard.

Jos ja kun kirjoittamisen ilo olikin Hannu Mäkelän puolella, niin tämän teoksen lukemisen ilo oli kokonaan omallani, josta - jälleen kerran - kiitos kirjailijalle! 

Lukemastaan hyvillään: