Elizabeth Strout: "Voi William/Oh William! " - ex Libris...

"Voi William", Elizabeth Strout, Tammi Keltainen kirjasto, 2022,  225 sivua, suomentanut Kristiina Rikman.

Elizabeth Strout  (s. 1956) on kiitetty yhdysvaltalainen kirjailija. Vuonna 2009 hän voitti Pulizer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu tv-sarja. Elizabeth Strout on Mainesta lähtöisin oleva pikkukaupungin tyttö, 

joka nykyään asuu New Yorkissa"." (Takakansi)

 

 

                                                           ©Leonard Cendano
 

 

"Miten helppoa se onkaan, olla naimisissa jonkun kanssa, josta loppujen lopuksi ei tiedä paljonkaan. Ja sitten kun eron jälkeen saa tietää, ei tarvitse enää välittää. Vai tarvitseeko? Kirjailija Lucy Barton on eronnut sopuisasti ensimmäisestä aviomiehestään Williamista jo vuosia sitten, mutta nyt käy ilmi jotakin, joka tuo heidät vielä kerran yhteen. Alice Munron jalanjäljissä kulkevan Stroutin proosa tekee sydämessä ihanan kipeää." (Lievelehti)

 

Viime tapaaminen Stroutin kanssa oli esittelynomainen: Nimeni on Lucy Barton  (2018) ja kirvoitti lopputuleman: Sroutin kirjoitustyyliin oli vaivatonta solahtaa sisään: hapuilevaa yhteyden solmintaa pienistä hauraista langanpätkistä, koskettavaa  siirapin tahmaisuuteen sortumatonta  ja toteavaa, - vivahteissaan ja siinä, mikä sanomatta jää -  armotontakin ja ehdottomasti perille tulevaa.

 

Strout on laatinut kiehtovan kertomuksen ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä, paikantaa ja löytää juurensa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa niiden kautta  sekä ymmärtää itseään, käyttäytymistään ja suhdettaan läheisiinsä, kanssaihmisiinsä ja hahmottaa ympäröivän maailman monimuotoisuutta, rakkaitaan, puolisoaan/ -soitaan), lapsiaan ja omia reagointejaan.

 

Lucy:  -  En ole koskaan oikein tajunnut amerikkalaista luokkajakoa, koska itse olin ollut köyhistä köyhin eikä sellaisesta pääse koskaan. Tarkoitan siis että minä en ollut päässyt yli alkujuuristani, köyhyydestä. Sitä minä kai tarkoitan. 

 

William:  - Hän oli, kuten jo sanoin, pitkä mies joka ei ollut ikääntyessään juurikaan saanut lisäkiloja (paitsi pienen vatsakummun joka tuskin erottui vaatteiden alta), oma tukkakin hänellä oli, valkoinen tosin mutta tuuhea ja hän oli - William. Ja hänellä oli vaimo, järjestyksessä kolmas, kaksikymmentakaksi vuotta häntä nuorempi. Eikä se ollut mikään pikkujuttu. 

 

Elävässä elämässä ei liene sellaista satua eikä ihmissuhdetta kuin: olipa kerran -  he elivät onnellisina elämänsä loppuun - ja sen pituinen se, vai onko? 

Ja juuri siinäkö on ns. des Pudels Kern?

-  Suru on hyvin - miten sen sanoisin, hyvin yksityinen tunne; se siinä niin pelottavaa onkin. On kuin liukuisi kenenkään näkemättä alas hyvin korkean rakennuksen lasipintaa. 

 

Voi William!  On huokaistu mm. seuraavissa blogeissa, ihastuneenko selviää klikkaamalla: Kirjaluotsi,  Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!  ja

Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

 

Strout kirjoittaa tarinoivalla ja jutustelevalla otteella käyden läpi asioita, suhteitaan ja itse elämää tuottaen tekstiä kuin kitarankieliä herkästi näppäillen.  Kristiina Rikmanin  laadukas käännös takaa upean lopputuloksen ja koskettavan  lukukokemuksen, jota

ihastelemaan jäi: