maanantai 14. joulukuuta 2020

Kimmo Ohtonen: "Metsä elää" - ex Libris...

"Metsä elää", Kimmo Ohtonen, Docendo Oy, 2020, 255 s. 

Kimmo Ohtonen on Yleisradion toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja,
joka on tunnettu useista luonto-ohjelmista. Viime vuosina hän on juontanut
mm. Ulos luontoon- ja Katoava Pohjola -ohjelmia. Hänet tunnetaan myös useista tempauksistaan luonnon puolesta. Vuonna 2012 Kimmo tempaisi Norppauinti-ohjelmassaan saimaannorpan puolesta uimalla Suomen suurimman järven päästä päähän." (Kustantaja, KARHU voimaeläin
 

                                                          ©Ilmari Fabritius

"Kimmon matkassa pääsemme seuraamaan aitiopaikalta lukuisten eri eläinlajien elämän tärkeimpiä hetkiä: teerien soidinmenoja, karhuparin lemmenpuuhia, saimaannorppaemon imetystä ja sudenpennun itsenäistymistä. Intiimejä kuvia taustoittavat runolliset ja informatiiviset tekstit, jotka syventävät kunkin eläinlajin tarinaa." (Kustantaja)

Kimmo Ohtonen on ollut  luontokirjailijoiden luottoluokitukseni kärkinimi tutustuttuani hänen tuotantoonsa  KARHU voimaeläin -teoksen  tiimoilta 2016
ja ihastuttuani ikihyviksi. Toiseen kertaan tiemme ristesivät seuraavana vuonna Metsäkansan tarinoiden  turinassa: laadulla on tekijänsä ja tässä tapauksessa hän on Kimmo Ohtonen. Näin luonnonystävänä lähdin siis avoimin ja odottavin mielin  yhteiselle taipaleelle metsän elämän pariin.
 
 

 
Kansikuvan susi on kiehtonut mielikuvitustani siitä pitäen, kun pikkutyttönä naapuritalossa asuessani useasti vierailin silloisessa Eläintieteen nyk.  Luonnontieteellisessä museossa  ihmettelemässä tätä koiramaista veijaria
ja tutkimassa sen saalitustavasta laadittuja piirroksia sekä kuuntelemassa lisäselvityksiä paikan vahtimestarilta (intendentiltä?).

Teos sisältää osat: Prologi: Mennyt maailma, OSA 1. KESÄ, OSA 2. SYKSY, OSA 3. TALVI  JA OSA 4. KEVÄT sekä Epilogin: Metsä elää.

Ohtonen lähtee prologissaan liikkeelle viimeisestä jääkaudesta, jolloin Pohjolan peitti parhaimmillaan kolmen kilometrin paksuinen jääkerros.
Hän kuvailee, kuinka kivikautinen ihminen oli luonteva osa luonnon kiertokulkua ja ravinnon perässä vaeltaja sekä kertoo kalliomaalauksista ja villieläinten kohtaamisesta lopettaen prologinsa kysymyksiin: Mistä siis puhumme, 
kun puhumme metsästä? Millaista elämä on nykyään metsän eläimillä,
jotka ovat olleet tällä niemimalla yhtä kauan tai kauemmin kuin me ihmiset?  Noihin ja moniin muihin kysymyksiin tämä teos hakee ja antaa vastauksia meille tiedonhaluisille ihmettelijöille.

-  Kaukana Lapin syrjäisillä mailla, missä harva ihminen on käynyt, aurinko on juuri laskeutunut maisemaa hallitsevan tunturirykelmän taakse.
Aurinko ei murjota kauaa taivaanrannan takana, vaan jo kellonkiertämän päästä se värjää ääriviivan tunturin kaartuvalle selälle.

Lukumatkan varrella saamme käsityksen ja lisätietoa mm. metsojen soidinrituaaleista, karhupesueen elämästä ja lemmen leiskunnasta, luonnonmetsien salaisuuksista ja merkityksellisyydestä sekä lahopuiden rakastajista ynnä ketusta, johon kytkeytyy nippu adjektiiveja, kuten:
viekas, veijari, röyhkeä, varas, viisas, kekseliäs, leikkisä ja kaunis
Komia määrä, josta saattaisi ihmispolo tulla pöyhkeäksi:) 
Mukaan mahtuu myös oma luppakorvamme, metsäjänis metkuineen kuin myös susi  alfa-uroksineen ja laumasieluineen.
 
Opimme myös, että tavalla tai toisella olemme kulkeneet rinnakkain samoja polkuja hirven, metsiemme uljaan kruunupään kanssa sitten kivikautisten päivien.
 
 

                                                             
Lintumaailmasta liihottelevat silmiemme eteen mm. Lapin lumikenttien kuningatar riekko (ylläoleva kuva Vaarin), ja uljas maakotka, jonka reviiri voi olla 150-300 neliökilometrin laajuinen sekä  metsämiehen kaveri, utelias velikulta, Pohjoisten kansojen mytologiassa pyhä lintu kuukkeli, jonka tappaminen on kautta aikain ollut jyrkästi kiellettyä. Sen uskotaan nimittäin olevan myös onnenlintu, jonka tappaminen kääntää metsästysonnen peruuttamattomasti vastaiseksi ja toisaalta sielunlintu, johon metsämiehen sielu siirtyy hänen kuoltuaan. Mukavia helposti ymmärrettäviä ja sisäistettäviä  uskomuksia...  
Yksi  tälläinen veijari seurasi meitä kerran vaelluksellamme ja laavulle evästelemään käytyämme ilmaisi selkeästi haluavansa opastuspalkkiona osansa eväsherkuista, minkä hänelle ilomielin soimmekin.
Joutsenlammella puolestaan  tähyillään uljaskauloja, tosin tällä kertaa ilman asianmukaista musiikkia.
 
- Metsä on sanana abstrakti käsite. Yhdelle raaka-aine ja elannon antaja. 
Toiselle itseisarvo, kolmannelle henkireikä jne. Useimille meistä se näyttää
ne kasvonsa, joita me  yksilöinä rakastamme ja joihin olemme kiintyneet
ja kiinnittyneet.
 
Metsä elää on totuus, joka muuttuu elävämmäksi kaikille tätä teosta lukeville. Ohtosen asiantunteva teksti soljuu selkeästi, sujuvasti ja värikkäästi istuen saumatta yhteen kuvien taianomaisen kauneuden ja vaikuttavuuden kanssa,
jolloin kokonaisuudesta muodostuu elämys sekä verbaalisesti että visuaalisesti.
Tähän luontokirjaan ei mahdu pienintäkään ryppyotsaisuuden vilahdusta eikä besserwisserismin sormi osoita eikä sojota. Näin ollen lukijana on vaivatonta astua sisään tähän  kutsuvaan metsään ja nauttia täysin rinnoin matkasta, 
jolle Ohtonen  ystävällisesti on kutsunut ja jonka hän vankalla ammattitaidollaan mielihyväksemme tarjoaa.
 
Teos on minulla vielä osin kesken, mutta joulun meitä nyt uhkaavasti/odotetusti lähestyessa halusin jo julkituoda, että Metsä elää on mielestäni mitä sopivin ja parhain valinta  jokaisen luonnonystävän ja aiheesta kiinnostuneen
- niin lapsen ja nuoren kuin jo enemmän kokemuslisiä omaavankin - pukinkonttiin tai muuten lahjakirjaksi; lahjaksi, joka ei lukiessa ja selaillessa menetä lumovoimaansa!

Lyhytversio: ilo silmille, sydämelle ja sielulle!!!

Metsäntyttönä tarmokkaasti taivalsi:

17 kommenttia:

  1. Sanoisin että sudet eivät ole koiramaisia vaan koirat saattavat olla susimaisia, ensin oli susi ja sitten jotkut luopiot ja laiskurit sudet heittäytyivät ihmisten armoille ja muuttuivat koiriksi.

    Nyt on kirjan kansikuva mieleen!! Susi on minun hlökohtainen voimaeläimeni, lisäksi löytyy miljoona pupua ja yksi naakka, sellainen toteemi;)

    Täytyypä katsoa sillä silmällä divareissa, kesällä viimeistään joku palauttaa joululahjan tai jotain, tuon voisi hankkia hyllyyn. Kerro lisää sudenpennun aikuistumis-osiosta? Monta sivua siitä 255stä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiintoisa voimaeläin Sinulla!

      Ihmisen parhaan ystävän, koiran historia ulottuu kauas taaksepäin, ja vaikka meillä nyt on sekä susikoiria että koirasusia, sen kulku on kiintoisa ja selvä tälläiselle vuosikymmeniä koirien kanssa toimineelle.

      Teoksen luvut "Ensilumi" ja "Lauma" ss. 119 - 133 käsittelevät sutta ja ne, kuten koko teos ovat upein kuvin varustettuja. Lukuiloa!

      Poista
  2. Hieno tuo Ohtosen uintitempaus!

    Voi miten monimuotoinen on metsä 🌲🌳🌴 Kylläpä löysit itsellesi sopivan teoksen. Voin kuvitella miten seikkailet sen sivuilla. Meillä oli tänään suomen tunnilla yksi lukukappale jossa esiintyi mies nimeltä Mikko Susi. Pari mamu-oppilaistani nauroi sille tosi paljon. 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun pitää esitellä heille taiteilija Nanna Susi ja irjailija Katja Kettu jos mamuille nuin elukat kolahtaa, tosin saattaa olla etä joko mikko tai susi kuulostaa heidän kielessään hassulta/rivolta tjsp

      Poista
    2. Kiitos Rita A, tosiaan mainio veto!

      Kyllä metsä ainakin minulle edustaa sitä koskaan pettämätöntä äidin syliä. Saunan lailla paikka, josta koskaan ei tule huonompana ulos kuin mennessä oli.
      Ohtosella on armoitettu taito tehdä se elävämmäksi ja läheisemmäksi meille kaikille.

      Opetus on siis mennyt perille, kun tuosta nauru irtosi. Toivottavasti nomen est omen ei toteudu;)

      Poista
    3. Sus' tuo ei ollut yhtään hauskaan vaan lähinnä asiatonta kommentointia, johon Rita A vastatkoon omalta osaltaan.

      Poista
    4. Vääntäisitkö rautalangasta mikä tuossa kommentissa on asiatonta?
      Mamu-oppilaat olivat nauraneet kun kuulivat Mikko Suden -nimen. Haluaisin tietä nauroivatko sille että on eläimen nimi sukunimenä vai kuulostaako nimi tai sen osa hauskalta heidän omalla kielellään?

      Mikä tuossa on asiatonta?? Mamu -sana käyttö? Hän käytti, minä jatkoin.

      Poista
  3. Eläimet tarvitsevat puolestapuhujia. Ohtoselta se käy luonnostaan, sillä hänestä huokuu rakkaus luontoon ja se ilo ja riemu ja voimaantuminen, mitä luonnossa olemisesta saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai; olen tismalleen samaa mieltä siitä, minkä kommentissasi sanoiksi oivasti kiteytit:)

      Poista
  4. Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta! Kauniita kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja kuvat ovat todella kauniita, suorastaan upeita ja niitä katsellessa silmä lepää, joten jos ei ihan luettavaksi asti, niin käy hyvin myös katselukirjaksi:)

      Poista
  5. Näissä usein on upeita kuvia. Pitäisi varmasti lukea enemmän luontokirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohtosen teoksia on tullut luettua useampi ja ihmeteltyä/ihailtua hänen taidokkaita kuviaan sekä asiantuntevaa, kiihkotonta ja kiinnostavaa sekä verbaalisesti rikasta kerrontaansa.

      Tämä kirja on myös pieni nojatuolimatka Lapin tuntureille ja selkosille sekä omiin retkeily- ja vaellusmuistoihin; virkistävää...

      Poista
  6. Oi onpa hieno kirja ja loistava tuo Vaarin kuva riekosta myös. Selvästi mitä sopivin lahjakirja. Tuli noista edellisten kommenttien eläinlistoista mieleen työurani alkuvuosilta, kun kirjoittelin puhtaaksi kokouspöytäkirjoja eräs semmoinen kokous, missä kaikki osanottajat olivat lintuja. Oli varista, käkeä, metsoa, tilheä, kukkoa... Vain sihteeri oli poikkeus. Nauratti, mikä oli hyvä, koska ei siinä hommassa niin usein naurattanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena hauskasta kommentistasi, josta myös Vaari täten kiittää!!

      Mikä sattuma, joka onneksi poiki pienen ilonpisaran päivän pelastukseksi. Olisi varmaan ollut vaikeaa pitää kasvot peruslukemilla, jos olisi ollut läsnä sihteerin ominaisuudessa...

      Nimet ja niiden alkuperät ovat kiintoisa tutkimuskohde:)

      Poista
  7. No mutta tällaiselle metsä- ja luontorakkaalle tämä olisi oivallinen kirja. Minulle metsä on nimenomaan henkireikä ja rauhan tyyssijä ja metsässä asuvia eliöitä tulee kunnioittaa. Komea kuva riekosta, jollaista en ole muuten livenä koskaan nähnyt.

    Meidän naapurin takapihalla asuu kettupariskunta. Käyttävät meidän pihaa kulkureittinään. Minulle tuli taannoin yllärinä, että Lontoossa on näin paljon kettuja. Karttavat ihmisiä, mutta niitä voi silti bongailla etenkin aamuöisin ihan vaikka kaduilta (dyykkaavat roskia).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elegia! Metsää ja luontoa eliöineen kunnioittaa luonnostaan, sillä se antaa meille sen tarvittavan henkireiän ja ajatusten selkiyttämisen mahdollisuuden, jota varsinkin nyt on tarvittu.

      Luontosuhteesi on paistanut lämpimästi läpi kirjoituksistasi ja etenkin noista reissujenne kuvista ja kerronnoista:)

      Tuo kettupopulaatio oli vekkuli tieto: keskellä Lontoota! Kyllähän meilläkin noita citykaneja pompottelee keskustoissa; ihmeellinen luonto ja reviirien laajennus...

      Poista