"Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) ilmastokvartetissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Palkitussa Mehiläisten historiassa (2016) humanitaarisen katastrofin aiheutti hyöteisten katoaminen. Sinisessä puute on elämää ylläpitävästi vedestä. Sarjan seuraavissa osissa ilmastomuutoksen vaikutuksia käsitellään suhteessa eläimiin ja kasveihin." (Lievelehti)
"Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat.
Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin.
Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin." (Lievelehti)
Mehiläisten historiassa tuli siis joku vuosi sitten porräiltyä näiden tärkeiden surisijoiden matkassa toteamuksella: Lunden teksti on elävää ja muodossaan pysyvää, kerronta ketterästi ja pakotteettomasti etenevää ja nyt siis sukellus veteen, elinehtoomme ja sen tulevaisuuteen.
Signe, Norja 2017: - Vettä ei pysäyttänyt mikään. Se satoi lumena pilvistä ja laskeutui tuntureiden huipuille, nousi höyryävänä meren yllä ja muuttui taas pilviksi. Talvella jäätikkö kasvoi niin kuin pitikin, kesällä se suli, valui, tihkui pisaroita, ja pisaroista tuli puroja, ne löysivät tien alaspäin, painovoiman vetäminä, purot yhtyivät, muuttuivat koskiksi, joiksi.
David , Ranska 2041: - Helle väreili edessämme. Se aaltoili mäen laella, muistutti vettä, mutta lähemmäs tultuamme se katosi. Emme olleet vielä nähneet vilaustakaan leiristä. Ei pilvenhattaraakaan. Sininen, aina sininen.
Olin alkanut vihata sitä väriä.
Ilmastoasioista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan ja suosittu
cli-fi kirjallisuus, joka Wikipedian mukaan mainittiin ensimmäistä kertaa 2013, käsittelee asiaa monelta kantilta, Se myös auttaa meitä kuvittelemaan: mitä jos? On vielä paljon, mitä me voimme tehdä ehkäistäksemme tuhoon johtavaa kehitystä, - jos tahdomme. Näin haluan ja on pakko uskoa...
Lunde tuottaa edelleen kaunista tekstiä ja tarkkasilmäisiä luontokuvauksia, samoin räväkkä ja toimeen tarttuva Signe kerää sympatioita sekä Davidin ja Loun keskinäisen isä-lapsiuhteen kuvailussa on herkkyyttä.
Mehiläisen historia tuntui tulleen kirjailijan sydämestä ja oli kelpo lukukokemus, mutta jokin tässä Sinisessä takaraivossa hiersi, eräänlainen "päälleliimattavuus" ja tekemällä tehdyn häivähdys. Edeltäjä oli mielestäni kompaktimpi ja viimeistellympi, eikä lukijan tarvinnut henkisesti reivailla eikä sumutorvia sivukaupalla tuuttailla kanaaleiden hyrskynmyrskyissä. Nirsoilua, - saattaapi olla...
Oma vaikutuksensa oli oman lukutilanteeni: vehmas ympäristö kirkasvetisen järven rannalla, ja teoksen sisällön välinen räikeä ristiriita.
Aihehan on paitsi varsin trendikäs, kirjaimellisesti päivänpolttava ennen kaikkea ehdottoman tärkeä ja ratkaisuja, niitä kipeitä ja dramaattisiakin vaativa, joko nyt vielä sovinnolla tahi sitten tulevaisuudessa pakon edessä. Teoksen takakannessa Klassekampenin sitaatissa kysytään: Mitä meille tapahtuu, mitä voimme tehdä ja mikä on elämässä tärkeintä??? Hyviä ja vastauksia kaipaavia/vaativia kysymyksiä kaikki kolme.
Niin realisti, inhosellaiseksikin tituleerattu kuin olenkin, on minulla viisi hyvää syytä ja optimistinen mielenlaatu eväinäni suurelle kiinnostukselle tulevan maailman suhteen. Ja kyllä vaan: seuraavat Lunden kvartetin osat päätyvät ilman muuta lukulistalleni;)
Vesi vanhin voitehista, sanotaan ja niin me sen pidämme! Näissä merkeissä:
aurinkoista viikonloppua:
Vesi on todella tärkeä aihe ja tämä kirja on lukulistalla, samoin kuin mehiläiset. Me vietetään muutama kuukausi vuodesta saaressa ja siellä huomaa luonnossa tapahtuvat muutokset paljon herkemmin kuin kaupungissa. Esimerkiksi perhosia on enää todella vähän tai sudenkorentoja. Tänä kesänä en ole nähnyt yhtään mehiläistä. Pölyttäjiä on kyllä paljon, kun omenoita tulee tosi paljon vanhoihin 80-90-vuotiaisiin puihin.
VastaaPoistaMinusta sinä olet kaukana inhorealistisesta kirjoitustyylistä. Minusta tyylisi on humoristinen. Optimismia tarvitaan kun kirjoitetaan blogia. Heivaa sellaiset mielipiteet laidan yli, sillä niitä saa meistä jokainen bloggari.
Samoja surullisia havaintoja on tullut tehtyä viime vuosien mittaan: poissa ovat värikylläiset perhoslajien liihottelut ja iloiset huudahdukset: katso, katso! Sudenkorentoja, kookkaita havainnoimme muutamia lomasella, samoin kaaliperhosia. Sen sijaan aamuinen leppäkerttu ikkunnanlaudalla oli kesän kolmas havainto.
PoistaPääskyjä on näkynyt vähemmän, rastaita normimäärä, mutta västäräkkejä hupenevissa määrin. Hiljaiseksi vetää...
Kiitos Mai positiivisista sanoistasi, jotka lämmittivät mieltä! Näinhän me tytöt purjehditaan optimistijollilla kohti uusia seikkailuja. Suloista sunnuntaipäivää Sinulle:)
En ole vielä ehtinyt tutustua tuohon Mehiläisten historiaankaan, mutta laitetaan muistiin.
VastaaPoistaKiitos Jokke! "Mehiläisten historia" oli hyvä lukukokemus jo huolellisen taustatyönsä ja lukuisten lisälinkkiensä ansioista.
PoistaAihepiirin kiinnostavuudestahan ei voi olla kuin yhtä mieltä...
Mielekästä, ajankohtaista luettavaa ja ajateltavaa. Toivotaan että herättelee sopivasti.
VastaaPoistaAi että on loistavasti kekattu tämä: "bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin".
Olen työskennellyt puutarhassamme parina päivänä ja pannut kiitollisena merkille että siellä lentelee pörisijöitä. Välillä oikein kauhistuttaa luonnon hiljaisuus. Ei liiku, ei pörise.
Kiitos Rita A! Tuo poimimasi lause sai karvat pystyyn, naaman punaiseksi ja teki mieli (Kanssakulkijan mukaan se ei jäänyt siihen) kirkua ääneen!!
PoistaIlo kuulla, että puutarhassanne pörisee ja surisee:) Lomasellakin näkyi - paitsi niitä hirvikärpäsällötyksiä - muutamia sitruuna- ja kaaliperhosia sekä isoja sudenkorentoja.
Plussaksi laskettakoon myös eilen ikkunalaudalla kököttänyt kesän toinen leppäkerttubongaus. On täällä meilläkin nyt parina päivänä perhostellut ja niitä pitkäjalkaisia hyttystyyppisiä ollut ilmassa, joten vedetään optimistinen johtopäätös, jotta toivoa on:)
Ei siis vielä olla tilanteessa, jota Carolyn Carson kuvasi jo v. 1962 ilmestyneessä, pysättäneessä ja hiljaiseksi vetäneessä teoksessaan "Äänetön kevät"...
Voi kauheaa, oliko se jääbisnes siis totta eikä fiktiota? Huh.
PoistaMuuten, tässä taas yksi norjalainen. Aikaisemmin jo totesin että ihan kuin nykyään olisi joka paikassa norjalaisia. Ansioituneita, hyviä norjalaisia ❤️
Taitaa vielä kaikeksi onneksi tuollainen korni ökybisnes olla tulevaisuutta, miinus vesibisnes, jossa vienti vetänee...
PoistaTuo Carsonin teos, jota varten hän perehtyi neljän vuoden ajan ympäristömyrkkyihin ja niiden vaikututuksiin luontoon ja eläinkuntaan, puolestaan visioi aikaa ja kevättä, jona linnut eivät enää laula.
Lunde on genressään kelpo kirjailija ja hänen tekstinsä on luontokuvauksineen kaunista luettavaa. Onhan totuus se, ettei pää hiekkaan tunkemalla asiat miksikään, - ainakaan paremmiksi muutu...
Ei kuin reippaasti lajitellaan, kierrätetään ja tehdään yksilöinä se, mitä voidaan.
Kommentistasi kiitos ja mainiota viikon jatkoa:)
Minä odotin tältä paljon, koska pidin niin Mehiläisten historiasta. Mutta ei oikein ollut makuuni, jotain jäi puuttumaan.
VastaaPoistaCli-fi onkin minulle ihan uusi käsite. Kiitos siitä!
Kiitos Jonna ja kuin myös, mutta mutta... Jotain tarkemmin määrittelemätöntä jäi uupumaan. Jatkoa seuranne eläinten tiimoilta, joten ans'kattoo;)
Poista