"Vettä sakeampaa / Freedom's Child" - ex Libris...

"Vettä sakeampaa", Jax Miller, Like Kustannus Oy, 2016, 325 s., suomentanut Elina Koskelin.

Jax Miller on syntynyt ja kasvanut New Yorkissa ja asuu nykyään Irlannin maaseudulla. Vettä sakeampaa on hänen esikoisteoksensa.
Vettä sakeampaa nousi kansainväliseksi ilmiöksi, kun sen oikeudet myytiin ennätysajassa brittikustantamolle. Kirja käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan." (Lievelehti)

"Kutsukaa minua miksi haluatte: murhaajaksi, kytäntappajaksi, karkulaiseksi, juopoksi... Hänen nimensä on Freedom. Hän on ollut kahdeksantoista vuotta todistajansuojeluohjelmassa ja seurannut huostaan otettuja lapsiaan etäältä. Kun uskonnollisen lahkon parissa kasvanut tytär katoaa, Freedom hyppää moottoripyötän selkään ja lähtee vimmaiselle etsintämatkalle. Samalla hän pakenee kuolleen ex-miehensä sekopäistä sukua." (Takakansi)

Teos on The Guardianin mukaan yksi vuoden silmiinpistävämmistä debyyteistä  ja
Publishers Weeklyn mukaan se iskee kuin olutpullo päähän.  Ihan olutpullolla otsalohkoon  täräytettyä fiilistä tästä ei tullut, mutta alkulukemisella tämä modernimman dekkarigenren esikoinen sai aikaan hämmentyneen olon, josko tämä kuitenkaan on minun kirjani?
Ja sitten sivujenkääntelyyn:

Miller nostaa esiin kaksi kiperää ja aina ajankohtaista asiaa:

 1) uskonnolliset kultit ja valtauskonnoista erityneet lahkot; niiden suunnattomat sitouttavat ja rajoittavat  vaikutukset yksilön elämään, irtirepäisyn  rajuus ja radikaalit seuraukset yhteisöstä ja perhepiiristä poissulkemisineen, puhumattakaan joukkoitsemurhista. Uskonnon nimissä kautta aikain on tehty paitsi hyvää ja rakentavaa myös suuria julmuuksia ja alistamisia. Mainio keino myös massojen hallintaan. Tänä päivänä kamppailemme edelleen teemassa pitäytyen aivan eri- ja uudenlaisten ongelmavyyhtien kanssa, mutta samalla rintamalla. Minkäänasteisen konsensuksen saauvuttaminen on odotusarvoltaan vähäistä, jos ei suorastaan mahdottoman tuntuista.
Silti: varaudutaan pahinmpaan parasta toivoen...

2) adoptoidut lapset ja heidän biologiset vanhempansa. "Ajatteleeko kukaan koskaan adoptoitujen lasten biologisia vanhempia? Adoptoituja lapsia on kaikkialla, samoin adoptiovanhempia,
jopa kuuluisuuksien joukossa. Mutta kuka helvetti ikinä miettii, mitä verhon takana piilee?
Mikä konteksti oli?  Kuka miettii taustalla piilevää kärsimystä, kun kaikki näkevät vain yhden puolen, julkisivun?"  Hyviä kysymyksiä kaikki tyyni!  Jatkan aatoksenkehruuta ja vyyhdinpurkua,
vice versa: ajatteleeko kukaan adoptoituja lapsia?? Tuo adoptoitu lapsi ajattelee kaiken ikäänsä biologisia vanhempiaan tai toista  puuttuvaa heistä. Tämä huolimatta siitä, kuinka hyvin ja kuinka suurella rakkaudella adoptiovanhempi vanhemmuuttaan toteuttaa ja todentaa.  Etenkin jos ei saa koskaan heitä/häntä tavata tai edes vilaukselta nähdä. Perimätietoisuudesta uupuu tuolloin joko täydet 100 tai 50% eli minimissään toinen puoli. Surullista, mutta tottakin todempaa...

Mutta: tämä hullunkurisesti sekopäinen, nykäyksittäin ja hengästyttävästi etenevä henkilö- ja tapahtumaruljanssi onnistui  lankeamatta yliyrittämisen syntiin raikkaalla kerronnallaan takkuilevan startin jälkeen herättämään ja ylläpitämään lukuhalut ynnä kasvattamaan mielenkiintoa sivu sivulta. Vaikka perinteinen dekkari ei puruhammastaan menetäkään, jännä tuttavuus ja tuulahdus, sillä tästä löytyi jotain freessiä, jäynää ja jäntevyyttä!

Hyvä kysymys kuuluu: onko veri loppupeleissä vettä sakeampaa??  Kellä on - kellä ei....

Uusi kuukausi, uudet kirjat & uudet tuulet, joita 

nuuhkii: