"Lotus blues", Kristina Ohlsson, WSOY, 2016, 413 s., suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki.
Kristina Ohlsson (s.1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt Ruotsin turvallisuuspolitiikassa, ulkoasiainministeriössä sekä viimeksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ:n) analyytikkona Wienissä. Ohlsson aloitti ensimmäisen romaaninsa Nukketalon kirjoittamisen ollessaan työkomennuksella Bagdadissa. Vuodesta 2012 Ohlsson on ollut vapaa kirjailija. (Lievelehti)"Asianajaja Martin Bennerin luo saapuu oudosti käyttäytyvä mies.
Hän vaatii Benneria vapauttamaan siskonsa Saran viidestä murhasyytteestä. Lisäksi Saran jäljettömiin kadonnut poika, Mio, on löydettävä. Ongelmana vain on se, että Sara on tunnustanut ja riistänyt oman henkensä. Lotus blues on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa.
Toinen osa, Mion blues, ilmestyy lokakuussa 2016." (Takakansi)
Ohlssonilta viimeksi luvussa ollut Paratiisiuhrit poiki toteamuksen siitä, että kirjailijan vankka ammattitausta näkyy positiivisesti kautta linjan. Ja näin käy tässä bluesissakin samoin pienin reunahuomautuksin, sillä kuten Benner Fredrik Ohlanderin haastattelussa heti kättelyssä toteaa:
"Tässä tarinassa on kaikki hiton kliseet, mitä maa päällään kantaa. Mukaan mahtuu todella kuluneita tarinaelementtejä: ratkaisematta jääneitä murhia, mahtava huumekeisari, seksiriippuvuudesta kärsivä menestyksekäs asianajaja. Ja tietenkin herttainen pikkulapsi." Itse idea on uusi: epäilty on sulavasti tunnustanut viisi murhaa, riistänyt henkensä ennen oikeudenkäynnin alkua ja nyt hänet pitäisi Bennerin & aisapari Lucyn toimesta vapauttaa postuumisti syytteistä.
Kirjailija rakentaa dekkarinsa ja henkilönsä lukijaystävällisellä tavalla, josta on vaivatonta pitää: ilman turhia kommervenkkejä, soljuvin juonenkuluin ja kulkevin rytmein. Päähenkilöistä voisi ottaa turhat löysät pois: napakoittaa ja syventää profiileja Paratiisiuhrien Eden Lundellin, Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tapaan. Pientä uskottavuuden puutetta ja haparointia on ilmassa Houston - Galveston akselilla Bennerin ja ammatillisen- sekä enenevässä määrin myös elämänkumppanin, Lucyn, hakuammuntatyyppisessä hortoilussa ja toimintasuunnitelman toteutuksen tiimoilla. Ollaan sormi suussa, mutta siitäkin solahdetaan luonteikkaammille vesille. Hilpeydenpoikasta ja tuttuudentunnetta aiheutti alleviivattu Bennerin altistuminen ja herkkyys naisenhelmanheilahduksella ja korkojenkopinalle, joiden efekti oitis testasi etuvetskarin lujuusominaisuuksia. Eipä siinä mitään: pielustelu on iloinen asia....
Ilmassa ja kirjan nimessa olevasta bluesista , ("Blues on hidasta, alakuloista jollotusta, jota tavallisimmin esittää tummaihoinen, iäkäs mieslaulaja säestäen itseään kitaralla." Wikipedia) ja vaikeudesta ottaa lukemaansa ihan tosissaan, huolimatta Ohlsson onnistui viihdyttämään hyväntuulisella stoorillaan, joka kaikkine elementteineen taitamattomammalla tekijällä olisi hajonnut sen tuhannen pirstaleiksi. Tässä käsillä olevassa bluesissa ei ollut tietoakaan alakulosta eikä jollotuksesta, siksipä Ohlssonin verbaaliblueskin miellytti. Muusikkomääritelmän mukaan blues on tunne, Lotuksesta jäin plussanpuoleiselle
bluesfiilikselle:
Eikö tässä kirjassa ole Fredrikaa? Ikävää jos ei ole!
VastaaPoistaPaha kurki ei ole Fredrikaa ja kuten tuossa yllä kippuroin, tämän kaksiosaisen ensimmäisen henkilöihin olisin kaivannut samaa potkua kuin viiden dekkarin Fredrika Bergman-sarjaan(: Harmi, mutta ehkä Ohlsson onnistuu "Mio Bluesissa" jämäköittämään...
VastaaPoistaParatiisiuhrit oli minulle kamala pettymys. Tämä Blue jää minulta väliin, jos tässä ei ole Fredrikaa. Olen lukenut nämä Ohlssonit ainoastaan Fredrika Bergmanin takia. Onneksi Ann Cleevesin kirja korvaa tuon. Ja Flavian seura!
VastaaPoistaUlla, Benner & Lucy aisaparissa ei ole samaa luonnetta ja kiinnostavuutta kuin Fredrikassa, jota näemmä kaikki kolme tässä jäämme kaipaamaan, joten onneksi muuta luettavaa löytyy kevään kirjoista runsain määrin. Uusi kirja - uudet mietteet:)
VastaaPoistaKyllä oli pettymys tämä kirja ja tuo päähenkilö Benner oli oikein liero. Ajattelin ensin, että kirja oli vitsikirja, ei Ohlsson voisi kirjoittaa tuommoista, mutta näköjään voi. Langat oli todellakin hukassa tai umpisolmussa. Pakko lukea se Mion Blues, jospa siitä löytyis Ohlssonin tyyliä enemmän. Nimi vain kuulostaa pahalta, jos yhdistää sen siihen mitä Lotus Blues tarkoitti.
VastaaPoistaMai, tästä nyt tuli hienoinen jaettu yhteinen pettymys(: Noita bennereitä on tullut riittävästi nähtyä ja muutoinkin henkilöt jäivät tässä valjuudessaan kauas Fredrikan & kumpp. taakse, mutta kyllä Miolle aion antaa minäkin mahdollisuuden...
VastaaPoista