maanantai 21. heinäkuuta 2014

"Murhenäytelmä / Quiet Dell" - ex Libris...


"Murhenäytelmä", Jayne Anne Phillips, Tammi, Keltainen kirjasto, 2014,  584 s.,  suomentanut Kersti Juva.
"Eletään lamavuotta 1931. Kolmen lapsen äiti Asta Eicher on epätoivoinen, sillä yllättäen kuollut aviomies on jättänyt perheen vararikon partaalle.Apu löytyy kuitenkin kirjeenvaihtokerhosta. Asta tutustuu hurmaavaan herrasmieheen Cornelius Piersoniin ja suostuu tämän kosintaan. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin koko Eicherin perhe on kuollut.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta ja lähtee Länsi-Virginiaan raportoimaan Piersonin oikeudenkäynnistä mukanaan eksentrinen valokuvaaja Eric Lindström. - Pierson paljastuu harvinaisen kylmäveriseksi sarjamurhaajaksi. Emilyä ei kuitenkaan moralisointi kiinnosta. Eikö naisella muka ole oikeus kaivata romantiikkaa ja kunniallista maksukykyistä miestä  - ainoaa elämänhallinnan keinoa, joka monelle on tarjolla? Rakkaus on oleva  hänen näkökulmansa, Emily päättää." (Etulievelehti)

Ja tähän viimemainittuun Phillips myös kompastuu! Siinä missä esim.  Doktorowin myös tositapahtumapohjoinen "Homer ja Langley" (esim. osuvasti:  Kirjasähkökäyrä,) oli kerrassaan laadukas, mielenkiintoinen, tyylikäs ja lempeän sympaattinen tarina, jonka kerronta  kantoi sinällänsä, Phillips on upottanut "Murhenäytelmään" epäuskottavia elementtejä, kuten naiivisti kuvatun Emily Thorontonin ja William Malonen love storyn, Emilyn "tasavertaisen" aseman sherifffi
W.B. Grimmin tiedottajana ja hyveellisyyden huipentumina Duty-mopsin ja orpo- Masonin "adoptiot". Dokumentaarisena reportaasina sinänsä psykologisestikin kutkuttavasta, ihmisen-ikävä-toisen-luo- auervaaralaisuudesta ja  sarjamurhaajasta asiallisine valokuvineen ja lehtileikekatkelmineen olisi kevyemmin höystein saattanut syntyä ihan  kelpo kirja.

Kuten jo Keltaisen kirjaston edellisen, Dickerin "Totuus Harry Quebertin tapauksesta", joka sentään edusti jonniinasteista viihteellistä kaunokirjallisuutta, tämänkin  "lyyrisen kertomuksen"  luettuani heräsi kysymys, kuuluvatko nämä kaksi teosta lainkaan Keltaiseseen kirjastoon, sillä ne eivät yllä aiempien 452:n teosten laaja-alaiselle, taatulle tasolle ja toisekseen  tavoitellaanko/hamutaanko tässä nyt näillä viimeisimillä laadun kustannuksella  laajempaa lukijakuntaa??
Liiketaloudelliset näkökohdat kyllä hyvin ymmärrän, mutta pyrkiminen myyntivolyymin kasvattamiseen laatukriteerejä alentamalla tai näin stagnaatioaikana sivumäärää lisäämällä (teesinään: lukija vaatii & saa enemmän vastinetta rahalleen )   menetetään se uskollinen lukijakunta, joka on valmis maksamaan laadusta ja vain siitä...  Jos näin on ja linjaus jatkuu,
niin  harmi, sanon minä!

Keltainen kirjasto, quo vadis?
 
Perää:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti