"Unissakulkija" / Hungerelden, Erik Axel Sund, Otava, 2014, 400 s., suomentanut Kari Koski.
"Anteeksi antaminen on suurta. Mutta ymmärtäminen antamatta anteeksi on niin paljon suurempaa. Kun ei näe pelkästään miksi vaan ymmärtää sen koko tapahtumaketjun, joka johtaa siihen mikä on lopullisesti sairasta, se hirvittää. Osa kutsuu sitä perisynniksi, toiset ennaltamääräytymiseksi, mutta oikeastaan se on vain jääkylmää ja tunteetonta kausaalisuutta.
Huudon laukaisema lumivyöry tai renkaat vedenpinnassa heitetyn kiven jäljiltä. Pyörätien pimeimmän kohdan poikki jännitetty teräslanka tai harkitsematon sana ja korvapuusti kiivastumisen hetkellä. Joskus on kyse harkitusta ja tietoisesta toiminnasta, jossa seuraus on vain yksi muuttuja ja oma tyydytys toinen. Tunteettomassa tilassa, jossa empatia on pelkkä sana, seitsemän kirjainta ilman sisältöä, lähestytään jo pahuutta."
Sundin kerronta & Kosken suomennos soljuvat kepeästi kuin taannavuosien
Iso Winkkarimme Oulankajoella! Piruettimaisista juonenpyöräytyksistä huolimatta en voinut välttyä ajoittaisen paikallaanpolkemisten tunteesta. Psykologiseen pohdintaan, analyysin laadintaan ja profilointiin oli lukijana kiintoisaa osallistua.
Mutta sitten, tässä ote Sofia Zetterlundin & Jeanette Kihlbergin välisestä keskustelusta,
tulee se suuri MUTTA:
"Yksi tai useampi tutkimistamme henkilöistä tuntee murhaajan. Karl Lundström, Viggo Dürer, Silvfverberg. Joku Bergmanin tai Lundströmin perheestä. Murhaaja voi olla yhtä hyvin tämän kuvion ulkopuolelta tai sen sisältä. Ihan kuka hyvänsä. Mutta uskon, että Victoria Bergman tietää,
kuka murhaaja on." "Mihin tuo väite perustuu?" "Jeanette nauraa taas. "Vaistoon" "Vaistoon?"
"Niin, minussa virtaa poliisin veri jo kolmannessa polvessa. Vaistoni osuu harvoin väärään,
ja tässä tapauksessa se rupeaa toden teolla sykkimään heti kun ajattelenkin Victoria Bergmania. Voit vapaasti sanoa että olen synnynnäinen kyttä."
Kun daamien välillä vallitsee rakkaussuhdekin, vaikka kuinka olisi rakkaus sokeakin, niin missä tässä tutkinnassa on tuo tarkka- ja herkkävainuinen rikoskomisario? Miksi eivät intuitiivisen kytän pääkopassa hälytyskellot kilkata eikä pieninkään tiuku helähdä?? Kysyn minä. Epäuskottavuus jatkaa, kuten "Varistytössäkin", hienoista ärsyttämistään.
Asetankin toiveet trilogian kolmanteen osaan ja kokonaisuus jää sen varassa arvioitavaksi.
Tuumailee:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti