Ei ihminen elä pelkästä pyhästä hengestä...

Joten hypätäänpä poikkeuksellisesti reseptipuolelle:

Ravintola Le Marchén tomaattipiirakka:

40 min.

• 6 hengelle 

         1 peruna-ruistaikina pakastealtaasta
           dijon-sinappia
           kourallinen parmesaaniraastetta
           500 g kirsikkatomaatteja
           1,5  tl rosmariinia
           (isoja ) tai pieniä kapriksia maun mukaan

Lähde: Ilta-Sanomat 2020/Kuva: ©Ulla-Maija Lähteenmäki

1. Lämmitä uuni 200 asteeseen.
2. Kauli sulanut taikina 0,3 cm paksuksi levyksi ja aseta se uunipellille leivinpaperille.
3. Voitele pohja dijon-sinapilla ja ripottele päälle parmesaanijuustoa.
4. Pese ja puolita tomaatit ja levitä tasaisesti pohjan päälle. Lisää ruokosokeria halutessasi hivenen makeutta ja makua tuomaan.
5. Ripottele päälle suolaa ja rosmariinia.
6. Nosta uuniin noin 30 minuutiksi, kunnes pohja on kypsää ja tomaatit paahtuneita.       (Puolita)/ripottele päälle kapriksia ja tarjoa kuumana tai lämmitettynä.

Kanssakulkijalla - meillä leipomukset  kuuluvat hänen tontilleen  - on tapana kaulita taikina puolta ohuemmaksi, jolloin piiras on mehevämpi ja makuisampi. Juustoraastettakin sujahtaa kokin isosta kourasta ripottelua reilummin. 
Piirakka sopii mainiosti myös pakastettavaksi.

 "Minkä syö ja nukkuu, sen saa isselhen." - Suomalainen sananparsi

Herkuttelemisiin:

Hajatelmia, Harmajaa & helmiä....

Kulunut viikko toi kylmää kyytiä niskaan lumipeitten muodossa, näin
Saima Harmaja: Huhtikuu & Ensimmäinen  Kevätpäivä:

On väsynyt  harmaa maa.

Ja märkää lunta putoaa.

Ja yli meren aution

soi tuulen laulu lohduton.

On huhtikuu. On vaiken aika maan.

Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Mutta  ensimmäinen kevätpäiväkin on ehditty jo kokea:

Ensimmäinen kevätpäivä jää

vielä väreilemään yllä pihan.

Pieni talvilintu livertää

uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien

hohtaa hämyn tihetessä hiukan.

Keveä on ilma hiljainen.

Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään

sydän omisti, lie läsnä tässä:

valossa, mi kätkee hymyään,

sädehuntuisessa hämärässä. 

Eilispäivän ehdoton helmi oli tenori, vanhempi konstaapeli Petrus Schroderuksen, jota oli suuri ilo livenä kuulla joulukonsertissa 2018, ilmoille kajauttama Rakastan elämää - Uusi päivä koittaa esitys, jonka hän kertoi tulleen suoraan sydämestä. Seikka, joka oli helppo uskoa kuunnellessa...

                                                          ©Toni Rasinkangas

Esitys, joka jossain toisessa kohtaa elämää ja maailmaa olisi ehkä saattanut tuntua mahtipontiselta, oli juuri se, mikä nyt sattui, osui ja upposi suoraan syvälle sydämeen; lämmin kiitos Petrus Schroderus!

Rohkeutta, rauhaa & rakkautta:

Jenny Erpenbeck: "Vanhan lapsen tarina" & "Kodin ikävä" - ex Libris...

"Vanhan lapsen tarina", Avain, 2011, 115 s., suomentanut Mari Janatuinen.

"Kodin ikävä", Avain, 2011, 172 s., suomentanut Helen Moster.

"Mennä meni mennyt", 2019, oli hieno lukukokemus:  Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan  laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, vaan kietoutuu ympärille kuin lempeä aamu-usva neutraalin toteavalla otteellaan, josta musta-valkoinen putkinäköisyys on kaukana.
Vuoden ehdotonta ykköskaartia!
Tuolloin päätin tilaisuuden tullen tutustua myös kirjailijan aiempaan tuotantoon ja nämä kaksi päätyivät lukupinoon viimeisellä kirjastokäynnillä ennen kuin niiden ovet napsahtivat tiukasti kiinni(:

"Vanhan lapsen tarinasta":

-  Kun tyttö löydettiin, hän seisoi kadulla tyhjä ämpäri kädessä, kauppakadulla, eikä sanonut mitään. Kun poliisi sitten vei hänet mukanaan, häneltä kysyttiin viran puolesta, mikä hänen nimensä on, missä hän asuu, vanhempien nimet, ikä. Hän vastasi olevansa neljätoista vuotta, mutta nimeään hän ei osannut sanoa, eikä myöskään, mistä hän on kotoisin. 
-  Tyttö ei yksinkertaisesti kyennyt muistamaan, hän ei muistanut, mistä kaikki alkoi. Hän oli täysin orpo, ja kaikki mitä hänellä oli, minkä hän tiesi, oli tyhjä ämpäri jota hän piti kädessään, piti yhä kädessään, kun poliisi kuulusteli häntä. 

- Minä olen keskellä sekasotkua. Kukaan ei katso minua, en tiedä, mitä olen tehnyt. Nämä kauniit lapset lapsenihoineen, lapsenhampaineen, rannepunoksineen - he sulkevat portin minun edessäni. Miksei kukaan puhu minun kanssani?


Ylläolevassa on jotain ajanhenkeen tiukasti istuvaa: aika ajoin tämäkin tyttö löytää itsensä ikäänkuin seistä pönöttämässä orvonoloisena  tyhjä ämpäri kädessä, taivaalle tulevaan tähyten ja välillä ihmetelleen: kuuleeko kukaan...

..., lupaattehan,

te nuoruuteni metsät,

rauhan vielä kerran, kun palaan?

Friedrich Höldelin

Kun päivä on pitkä ja maailma vanha. moni on

voinut seistä siinä ja missä vaan.

Marie Georg Büchnerin Woyezeckissa, suom. Eeva-Liisa Manner

Kodin ikävästä: 

Arkkitehti:  - Tuntuu katkeralta, että kaikki on kaivettava maahan. 
Meissenin posliinit, tinakolpakot ja hopea-aterimet. Ihan kuin olisi sota. 
Ei hän tiedä itsekään, onko hän vain hautaamassa vai varastoimassa paluutaan varten. Eikä sitäkään, tarkoittavatko ne itse asiassa yhtä ja samaa. 
Ylipäätään hän tietää nykyisin vähemmän kuin tiesi ennen. 
Jo kerran aikaisemmin, juuri ennen venäläisten miehitystä hänen vaimonsa oli pakannut samat astiat, samat tinakolpakot ja samat hopea-aterimet laatikoihin, mutta oli soutanut silloin järvelle ja upottanut laatikot Nackligerin matalikkoon, jonka tunsi uintireissultaan.


Kirjailija viljelee lyhykäisiä lukuja, mutta sujuttaa niiden sisään symbolistisia ja koukeroisia lauseita. Hän ei todellakaan tarjoile valmiiksipureskeltuja ajatuksia tai teesejä, vaan jättää johtopäätösten teon ja tulkinnan pitkälti lukijansa harteille, mikä poikii kiintoisia ajatuskulkuja. 

Oli mielenkiintoista todeta ja sanojen siivin seurata, kuinka Erpenbeckin kirjoittaminen on kehittynyt kohti sitä, mitä saimme lukea hänen edellisessä lukemassani suomennoksessa. Oma tyyli on  tuuhentunut ja pitänyt, mutta jollain tasolla myös lähelle- ja sisäänpääsy tekstiin ja kirjan henkeen on lukijalle helpottunut.

Tekstintuottajana ja kertojana Erpenbeck on oma lukunsa: hän tuottaa unnukkaista ja kaunista kerrontaa, joka sulkee  huomaamatta lukijansa salaperäiseen silkkiseen tunnelma- ja tapahtuma- ( tai tapahtumattomuus-) verhoonsa.

Sama kaiku on ollut askelten, sillä Kirjavieköön blogista löytyy uunituore postaus teoksesta: Päivien loppu:) 

 "Tschüss also... bis bald:

Fernando Aramburu: "Äidinmaa/Patria" - ex Libris...

"Äidinmaa", Fernando Aramburu, WSOY, 2020, 664 s., suomentanut
Sari Selander.

"Fernando Aramburu  (s. 1959) on aikamme merkittävimpiä espanjalaiskirjailijoita. Hän syntyi Baskimaassa ja asuu nykyään Saksassa. Aramburulle on myönnetty lukuisia huomattavia kirjallisuuspalkintoja,
mutta vasta Äidinmaa (Patria) osoittautui huikeaksi menestykseksi sekä lukijoiden että kriitikoiden keskuudessa ja nosti hänet kirjailijaksi, joka on jättänyt jälkensä aikaamme. Oikeudet Äidinmaahan on myyty yli 20 maahan." (Lievelehti)

                                                            ©Ivan Giménez


"Poliittinen konflikti repii Baskimaan pientä kyläyhteisöä. Kahden perheen ystävyys vaihtuu katkeraan vihanpitoon, kun toisen perheen poika liittyy ETA:n aseelliseen taisteluun ja toisen isä taas joutuu ETA:n uhriksi. Syvältä kouraiseva sukusaaga seuraa tarkkanäköisesti perheiden arkisia tragedioita ja mustaa surua, mutta myös horjumatonta vakaumusta ja iloa.
Äidinmaa kertoo unohtamisen mahdottomuudesta ja anteeksiannon välttämättömyydestä. Koskettava kuvaus kansasta, jonka on opittava elämään väkivaltaisen menneisyytensä varjossa." (Takakansi)

Ihan ensinnä kiitokset Sari Selanderille mahtavasta ja värikylläisestä suomennoksesta, joka kruunasi tämän lukunautinnon! Sivumäärästä huolimatta tähän teokseen yllytti tarttumaan paitsi itse tuntematon kirjailija myös sen aiheepiiri: vähemmän on tullut tutustuttua Baskimaan historiaan ja sen tapahtumiin saatikka sen vaikutuksiin pienyhteisö- ja yksilötasolla.
Pari faktaa:  vahvennoksia klikkaamalla saat halutessasi pohjatietoa:
Baskimaa eli Euskadi ja  Euskadi ta Askatasuna eli ETA. (Baskimaa ja Vapaus). Baskinkielisten sanojen sirottelu, niiden makustelu ja sanasto-osio olivatkin pikantti lisäväri kerronnassa. Idearikkaasti nimettyjä lukuja on 125.

Teokseen sisään ujuttautuminen sujui takellellen ja kompastellen, johtuen  osaksi kerronan eri aikatasoista kuin myös oman keskittymiskyvyn heittelehtimisestä, mutta sitten kerronnan lämpö, ymmärtäväisyys ja sisäsyntyisyys nielivät sisäänsä: oivasti kuvatut persoonat ja mielenliikkeet vihanpitoineen sekä kuinka aate repii riekaleiksi ystävyyden juuret irti muhevastakin mullasta ja suotuisista kasvuolosuhteista huolimatta.

Txato:  - oli kekseliäs, hänellä riitti ideoita. Tästä kaikki olivat yhtä mieltä. 
Hänen kekseliäisyyttään ylistettiin vanhaa sanontaa lainaten: nokkelampi kuin nälkä. Joxian ei ollut yhtä nopeaälyinen. Huonompi homma. Jos hänessä olisi ollut yhtään enemmän puhtia, hänestä olisi voinut tulla Txaton yhtiökumppani, 
mutta hän jahkaili liian kauan ja lopulta luopui koko ajatuksesta Mirenin neuvoja kuunneltuaan. Yritteliäisyys ja rohkeus; niitä Txatossa riitti. Tästä kylässä oltiin yksimielisiä, aina siihen saakka kunnes yhtäkkiä, TXATO ENTZUN PIM PAM PUM, kaikki alkoivat vältellä mainitsemasta häntä keskusteluissa, ikäänkuin häntä ei olisi ikinä olut olemassakaan.

Nerea:  -  Hänestä, äidistä ja veljestä oli tullut murhatun miehen satellitteja. Halusivat he sitä tai eivät, kaikkien kolmen elämä oli vuosia pyörinyt rikoksen ympärille. Siitä oli tullut kaiken polttopiste. Ai minkä kaiken?
No helvetti, kaiken sen murheen ja kärsimyksen, ja siitä on tultava loppu, vaikken tiedäkään, miten sen saa loppppumaan. Ja kun kuvittelin viimein löytäneeni ratkaisun, senkin ne menivät heti torpedoimaan.

Sivumäärä pitää sisällään jonkin verran toisteisuutta, mikä normaalisti aiheuttasi lukijana huomion tiivistämisen edullisuudesta, mutta arvelen Aramburun käyttäneen sitä tässä  tarkoituksellisena tyylikeinonaan.
Äidinmaa on oiva nimi teokselle,  sillä kirjailija on varsin taitava naiskuvauksissaan ja heidän mielenliikkeidensä ja ajatuskulkujensa sekä toimintamalliensa kuvajaana. Aramburu levittää lukijansa silmien eteen koko ihmiselon tunnekirjon ja leyhyttelee avaamaallaan kookaalla  viuhkalla estoitta lukijansa kasvoja luoden mielikuvia, jotka vievät kerronnan ytimeen:

Txoria txori (lintu) : Jos olisin katkaissut siltä siivet/se olisi ollut omani... 
Musiikkina Mikel Laboa.

Lintu

Jos olisin katkaissut siltä siivet,

se olisi ollut omani,

ei olisi pois lentänyt.

Jos olisin katkaissut siltä siivet,

se olisi ollut omani. 

Mutta sellaisena

se ei olisi ollut enää lintu.

Mutta sellaisena 

se ei olisi ollut  enää lintu 

Ja minä...

minä rakastin lintua.

Ja minä...

minä rakastin lintua.

Txato = kulta, aarre. Baskinkielinen variantti espanjan chatosta (tarkoittaa alunperin henkilöä, jolla on lättä- tai nöpönenä), käytetään yleisenä hellittelyilmauksena. Minulle tämä teos oli rehevyydessään ja ilmaisullisesti: Txato.


Siivet ja kaarto taivaalla, - vapaus! Yllä oleva runo symbolisoi itse tekstin henkeä, ja siihen tukeutuu myös Joxe Mari vankilavuosinaan.
Se koskettaa myös henkilökohtaisesti: aikoinaan kosinnan kuultuani silmäilin tuota nuorta, salskeaa 190-senttistä hongankolistajaa ja totesin: "Jos lupaat olla koskaan katkaisematta siipiäni, niin kyllä."  Kuinka  kävi?

Äidinmaalla ovat kulkeneet myös Kirjavieköön blogin Riitta k ja  kulkenut myös Kirjaluotsi, millä mielellä, selviää klikkaamalla:)

Hyvin kävi. No, onhan tässä yhteisten vuosikymmenten vieriessä muutama sulkasato ollut, mutta vielä ilmassa ollaan, joten

Txato:

Pääsiäisaikaa & -taikaa...

Kuljemme oudoilla poluilla ja juuri siksi annetaanhan pääsiäisen kultaiselle taialle mahdollisuus kietoa meidät aurinkoiseen vaippaansa:

Kun tulee pääsiäinen,

niin silloin alkaa kevät.

Pienet kissat valkoisina

pajuun kiipeilevät.

Muutakin on kummaa;

kukko helttapäinen

munii munat koreat,

kun on pääsiäinen.

Aale Tynni

Monella meistä on nyt viettäessämme tulevaa pääsiäistä ilman tavanomaisia traditioita, perheen ja läheisten perinteisiä tapaamisia halipula. Mutta: 
  Iho tuntee, sydän muistaa...

Muistot kuin poreet

mielen pintaan:

silloin oli kevät

ja sula ja sinä ja minä

Katso nyt

miten maasta

nousevat tulppaanien 

maljat: Skool meille

Seppo Helminen

Hanskoja ei lyödä tiskiin! Nuo nykyiset jokapäiväiset  näivertäjät ja nuopeus nakataan nurkkaan sekä heitetään hetkoseksi huolihattu hevonkuuseen.  Sovittu?
Aurinkoista ja auvoisaa pääsiäisaikaa, herkuttelua, hemmottelua ja huolenpitoa!

Suupielet suklaassa:

Haave & toivomus...

Ollapa kuin pieni peippo, ilahduttaa laulullaan:

Toivomus

Koko aurinkoisesta maailmastamme

toivon vain puutarhasohvan

jolla kissa paistattaa päivää…

Siinä minä istuisin

sylissäni kirje,

yksi ainut pieni kirje.

Sellainen on minun haaveeni.

Edith Södergran: Dikter, 1916, suom. Uuno Kailas

Ilonpisaroita poimii & fiilistelee:

Torsti Lehtinen: "Matissen kappeli" - ex Libris...

"Matissen kappeli", Torsti Lehtinen, Basam Books Oy, 2020, 160 s.

"Kirjailija, FM   Torsti Lehtinen  on julkaissut kolmisenkymmentä teosta: romaaneja, runo- ja aforismikokoelmia, näytelmiä, esseitä ja filosofisia teoksia. Lisäksi hän on osallistunut noin 80 kokoomateoksen tuottamiseen toimittajana tai kirjoittajana ja suomentanut kymmenkunta teosta kolmesta eri kielestä. Kirjailijantyönsä ohessa hän on toiminut filosofian ja luovan kirjoittamisen opettajana mm. Turun ja Tampereen yliopistoissa, Teatterikorkeakoulussa ja Valamon opistossa." (Kustantaja)

                                                           © Sami Feiring


Ranskalainen taiteilija Henri Matisse (1869-1954) halusi luoda taidetta, 
jossa yhtyvät tasapaino, rauha ja elämänilo. Elämänsä lopulla hän suunnitteli eteläranskalaiseen Saint-Paul-de-Vencen pikkukaupunkiin
Chapelle du Rosairen dominikaanikappelin (1947-1951). Hän laati itse sen jokaisen yksityiskohdan alttarista lasimaalauksiin ja kirkkotekstiileihin. 
Kun hän sai kappelin valmiiksi, hän tiesi, että kaikki, mitä hän oli sitä ennen tehnyt, oli ollut valmistautumista tähän viimeiseen suureen tehtävään. 

-  Aina uuden kirjan julkaistessani kysyn puolitosissani itseltäni, onko tämä minun Matissen kappelini. Yksikään kirjoistani ei ole sellainen ollut, eikä ole tämäkään.

Syysiltana sytytän
huoneeni lampun. Valo virtaa
ikkunasta pimeään.
Pimeys ei virtaa sisälle.
Pimeyttä ei ole.
On vain valoa ja valottomuutta. 

Lehtinen oli valmiiksi hyvänpäiväntuttu aforismiensa kautta.
Tässä uutuikaisessa  kiehtoi ennalta luonnollisesti itse sisällön lisäksi idea valmiiksisaatetusta kappelista, itsekunkin omassa elämässä useimmin keskeneräisestä pytingistä, ja sen kokonaisvaltaisesta merkityksestä ihmisyydessä, kasvussa yksilönä. Sivumyötäisesti eteneviä, kronologisia maistiaisia mietinnän varrelle:

-  Kaikki valheet hätävalheita, todet sanat taikasanoja.
-  Olemme vastuussa jokaisesta sanasta, jota emme sanoneet.
-  Yhteinen hiljaisuus, kaunein rakkausruno. 
-  Yritän tutustua juuriini, jotta en kompastuisi niihin.
-  Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois.
-  Sielussa on vain yksi ikkuna ja sekin peili: toisen ihmisen silmät.
-  Runous, joka ei herätä eikä sammuta kaipausta, on kelvotonta.
-  Lähteminen on toisesta suunnasta tulemista.
-  Kameran silmässä on objektiivi, kuvaajan silmässä subjektiivi.
-  Rakkauden salaisuus: suurin yhteinen naurettava ja pienin yhteinen itkettävä.


Lehtisen runot ja aforismit ovat monisisältöisiä, ilahduttavat, naurattavat ja saavat leuatkin loksahtamaan, mutta eivät todellakaan jätä kylmäksi tahi välinpitämättömäksi. Hyvänmielen luettavaa:  älynväläyksiä tarjoava, näppärä ja laaja-alainen teos!!

Oman Matissen kappelini perustukset valettiin vuosikymmeniä sitten,
joten korjailua ja justeerauksia on tarvittu. Seinähirret on sahattu, sovitettu, sinkattu ja salvottu sekä nostettu yksi kerrallaan paikoilleen, raot tilkitty sammaleella. Vuosien mittaan havaitut viileät vedot on tiukasti tukittu.
Katto kauniisti päreistä koottu.  Ikkunat osoittavat varuiksi kaikkiin ilmansuuntiin. Minun ullakkoni arjen yläpuolella on  kulmikas torni, ikioma ite-tila. Ja  kappelini katolla pyörii vinhasti viiri.
Interiööri on keskeneräinen ja se on vaihdellut ja elänyt elon hyrskynmyrskyissä.
Yksi on kuitenkin pysynyt: Mummin tekemä Karjalan vaakuna- ryijy koristaa voimaannuttaen eteistä. Niin, ja se ulko-oven lukko: se on yllätys-yllätys edelleen alkuperäinen! Matkalla siis ollaan, joten kuvitteellisen kappelin, mielenmaiseman hienosäätö jatkuu... 
 Kuinka on Sinun Matissen kappelisi laita?

-  Elämän pidoissa voimme valita, mitä syömme; emme mitä pöytään on katettu. 

Kun nyt Matti Jalasvuoren kuluvan kuun lopussa ilmestyvä, mainiosti nimetty teos Virus - Kosmoksen kapellimestari johtaa globaalia konserttia, jonka sisältöön tai sävelkulkuihin  emme voi vaikuttaa, niin huomiselle entistä painokkaammin:

Virpoin varpoin tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuueks':

 P.S. Terveisiä äskettäiseltä metsälenkiltä: peippo lauloi ensimmäistä kertaa, tismalleen samana päivänä kuin vuosi sitten, tosin tuolloin Itä-Hämeessä:)