Matti Rönkä: "Surutalo" - ex Libris...

"Surutalo", Matti Rönkä, Gummerus Kustannus Oy, 2021, 287 s.

Kansi Timo Numminen.

 

"Matti Rönkä  on syntnyt 1959 Outokummussa ja asuu Helsingissä. 

Röngän kirjat ovat saaneet kiitosta kielestä, yhteiskunnallisuudesta ja huumorista, ja niitä on julkaistu parillakymmenellä kielellä.  

Surutalo on Röngän  yhdestoista romaani." (Lievelehti)

                                                           ©Liisa Valtonen

 

 

"Jukka perii  rintamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa. Perillä odottavat eri puista veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot, joissa molemmissa on kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa tyttärensä kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti? Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina.

Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. 

Se kuvaa sodan käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020." (Takakansi)

 

 

Matti Rönkä oli minulle tuttu tähän asti vain sympaattisena ja rauhallisena uutisankkurina, joten suurella mielenkiinnolla astuin sisään tähän surutaloon, vaikkakin aihe hivenen epäilytti. Näitä lapsuudentraumoja ja -solmuja kun on purettu kirjallisuudessakin vähintäänkin riittävästi, eivätkä empatian- ja sympatian tahi säälipisteiden haku liiemmälti omienkaan taustojeni vuoksi juuri intohimoja herätä. Joten katsotaanpa, pitikö Röngästä saamani mielikuva pintansa myös näin tämän aihepiirin käsittelyssä:)

Veljesmuistot: 

Jukka:  -  Isä katsoi itsekin hämmästyneenä kättään, kuin se olisi jokin irtokappale, koneen vääntövarsi...

Timppa:  - Pientä huiskimista nyt sattuu paremmissakin perheissä...

 

 

Kaikki kiitos ja kunnia rintamamiehille ja - naisille, mutta nuo sodankäyneet isät, jotka johtivat perhettään kuin kaukopartiota... Erityistä on myös väkivaltaisen käyttäytymisen periytyminen; liekö kuinka yleistä? Toivottavasti ei!

Näinhän muuten asia usein on, sillä jos saman perheen lapset muisteloihin muljahtavat, niin varsin erilaiset tarinat ja kokemukset  niistä ilmoille kertoutuvat, jo syntymäjärjestyksenkin perusteella:

”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.
Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”

Eleganttia tekstiä vaikeasta, joskin meistä useimpia(?) koskettavasta aiheesta jonka katkeamista, päättymistä johonkin sukupolveen tuntuu olevan vaikeaa saada aikaiseksi. Miksi näin?

Yhteiskuva Timpasta ja minusta. Elma oli sen ottanut, kuumana kesäpäivänä, 

50 vuotta sitten. Sunnuntai se varmaan oli, vaaralaiset käymässä, Mummo, Heikki, Elman kyydillä. 

Istuimme rappusilla vierekkäin. Timpalla oli teryleenihousut ja mokkasiinit, 

joissa nahkahapsutkin. Minulla tennarit, henkselit suorissa housuissa ja paita, jonka postimerkkikuviot muistin. Aurinko paistoi, istuimme vähän häikäistyneinä. Veljekset...

 

Summa summarum: Rönkä on kirjoittanut varmalla ja seesteisellä otteella yhden tarinan piirtäen eteemme monille lukijoille tuttuja piirteitä sisältävän lapsuus- ja nuoruuskuvan sekä kehityksen aikuiseksi mieheksi, puolisoksi ja isäksi kaikkine kipuiluineen, etsimisine ja löytämisine sekä myös onnen- ja ilonpisaroiden poimintoineen. 

Teksti on lämminhenkistä ja varmapoljentoista, herkkäpiirtoista ja haikeaakin, mutta kokonaisuus on positiivinen teos.  Surutalo, johon näin rintamamiestalossa itsekin lapsuuteni asuttuani, kannatti astua kuistia pidemmälle.

Mainio teos, jonka lukemisesta jäi yllättäen hienoinen hymy huulilla  rauhallinen tunnetila

 

Timo Nummisen kansi ja kannen sisäpuolen piirrokset ovat erittäin onnistuneet, teemaan ja Röngän tyyliin saumattomasti istuvat.

 

Surutalosta sutjakasti kohti sunnuntaita: