"Uhri ja pyöveli", Bo Svernström, WSOY, 2020, 525 s., suomentanut
Pekka Marjamäki.
"Bo Svernström (s.1964) on työskennellyt Aftonbladetin toimittajana ja hänellä on tohtorintutkinto ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Uhri ja pyöveli on hänen esikoisromaaninsa, trilleri pysytteli pitkään Ruotsin bestsellerlistoilla ja sen oikeudet on myyty jo yli kymmeneen maahan. Nykyään kokopäivätoimisesti kirjailijana työskentelevä Svernström asuu Tukolmassa." (Lievelehti)
"Tukholman pohjoispuolelta ladonseinään ristiinnaulittuna löytyy alaston mies. Käynnistyy tutkinta joka osoittautuu haastavimmaksi rikoskomisario Carl Edsonin uralla. Uhri on tunnettu rikollinen, jolla vihamiehiä riittää myös alamaailmassa. Rikospaikan läheisyydestä löytyy ainoastaan autonavaimet jotka toimittaja Alexandra Bengtsson sattumalta löytää.
Ilmenee yhä uusia brutaaleja murhia, joissa tunnetut rikolliset ovat uhreina. Edson hakee teoista muita yhteisiä nimittäjiä, mutta huomaa pian olevansa tekemisissä poikkeuksellisen ovelan murhaajan kanssa. Sekä komisario Edson että reportteri Bengtsson päätyvät lopulta tapantumien hektisimpään polttopisteeseen." (Takakansi)
Tämän vuosikymmenen ensimmäinen dekkari avasi genren luennan luvalla sanoen räväkästi, suorastaan brutaalisti: tekijä suoltaa murhia kuin liukuhihnalta ja kaikki mahdolliset ruumiinosat tulevat irrotelluiksi, naulapyssy napsahtelee napakasti, ruuvipuristin rutisee ja sähkölamautin sähisee.
Entä mikä on näissä yhteyksissä harvinaisempien avainten ja milloin korvassa, suussa tahi pään alla piileskelevän purukumin arvoitus yhtälössä?
Vierelle vieviä mielleyhtymiä aiheutti myös toimittaja Alexandra Bengtssonin nimi, josta lukiessa välitön aasinsilta johti Liza Marklundin Annika Bengtzoniin. Joten varsin skeptisin sivujenkääntelyin näillä premisseillä lähdin esittelyn mukaan kuitenkin melkoisia meriittejä omaavan Svernströmin matkaan ja poliisityön herättämiin mietteisiin:
Carl: - oli työskennellyt melkein puolet elämästään poliisina ja nähnyt tuona aikana miltei kaiken mahdollisen. Hänen kuusitoistavuotias tyttärensä haukkui häntä usein tunteettomaksi fasistiksi. Ja kun hän yritti asiallisesti selittää,
että tytär oli tosiasiassa käyttänyt väärää sanaa, tämä häipyi kiukuissaan paikalta. Carl olisi halunnut sanoa, että tytär oli varmaankin tarkoittanut "välinpitämätöntä". Sellaiseksi hän ainakin nykyään olonsa tunsi.
Aivan kuin hänestä olisivat hävinneet kaikki lämpö, voimakkaat onnen tunteet, epäoikeudenmukaisuuksien aiheuttama tuohtumus, suru kaikista sanoinkuvaamattomista kauheuksista, joita hän oli joutunut todistamaan - mitään näistä ei ollut enää jäljellä.
Carl - lepuutti käsiään ohjauspyörällä ja tuijotti edessään avautuvaa esikaupunkilaiskatua. Odotti. Hän ei tiennyt mitä. Mutta jollain tavoin hän tunsi olonsa kotoisaksi juuri tässä, kodin ja työpaikan välissä, ei kenenkään maalla. Kukaan ei vaatinut häneltä mitään. Kukaan ei tarkkaillut häntä. Hän sai olla yksin. Aivan rauhassa.
Puoleen väliin päästyä alkoi mittari olla jokseenkin tapissa uhrien löydösten suhteen, mutta uteliaisuus sai jatkamaan, enkä halunnut suostua uskomaan,
että tämä olisi tässä. Svernströmillä on psykologista silmää ja hän osoittautui hallitsevan suvereenisti myös äkkinäiset käänteet ja tiukatkin mutkat, sekä nostattamaan lukijansa kulmakarvat hämmästyneesti koholle.
Teksti kulkee juoheasti, kieliasu on ruodussa ja henkilökaarti on Carlin johdolla tanakasti iduillaan mahdollista jatkoa silmälläpitäen. Jos kirjailijan tarkoitus oli kertalaakista hypätä lukevan yleisön tietoisuuteen, niin paukkuja esikoisessa oli vähintäänkin riittävästi. Jatkon suhteen kaino toivomus: koko pankkia ei tarvitse räjäyttää kerralla...
Hyviä psykologisia kysymyksiä jää luetusta avoimiksi ja mietittäviksi:
Muuttuuko uhri pyöveliksi ja jos, niin miksi? Onko pyövelikin ensin ollut uhri? Mikä on syvimmältä olemukseltaan uhrin ja pyövelin toisiinsa napanuoralla kiinnittävä suhde? Kuinka pitkälle puree lapsuudessa päähän taottu oppi:
silmä silmästä hammas hampaasta?
- Mitään ei voi muuttaa, koska kaikki on jo ehtinyt tapahtua.
Niinpä, mutta voimme kuitenkin käyttää selektiivistä muistia, ja tälle hetkelle tehdä paljonkin, mitä Svernströmiin tulee:
återstår att se:
Ruotsalaiset taitavat tämän genren :)
VastaaPoistaKiitos Jokke ja pitää erinomaisesti paikkansa!
PoistaHyi kamalaa kun minua karmii sekä käsite "pyöveli" että "ristiinnaulitseminen". Ei tarvitse lukea kirjasta enempää kun on jo iho kananlihalla ja tukka pystyssä 😀 Olisin pudonnut tuolilta mutta en istu vaan seison tietsikkani ääressä.
VastaaPoistaTämä on aika rouhea dekkari, pahoittelen karmimista, mutta hyvä kun et sentäs pudonnut pallilta. Seisomisesta koneen ääressä on siis monenlaista etuutta.
PoistaTukan kuohkeutuksesta sen sijaan ollos hyvä, ei tarvitse rautoja käyttää tai paplareita vääntää ja väsätä, kun tuli kaupan päälle; hyvää viikonloppua;)
Hah hah, kiitos hauskutuksesta 😀 Just laitoin papiljotteja, kun en älynnyt että olisin voinut tulla lukemaan postauksen ja poistua kuohkealla tukalla takavasemmalle.
PoistaKoneen ääressä seistessä on kyllä se vaara - mitä en aikaisemmin tullut ajatelleeksi - että olisin voinut pyörtyä 😀
No hupsista, onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja sillä, että poiki eloon vain sopivasti jännitystä ja vaaratilanteita.
PoistaTukka taipuen alkoi siis viikkosi, mutta sujukoon se muuten suuremmitta suruitta ja kommelluksitta:)
No huh huh. Jo arviosi kirjasta sisälsi ihan tarpeeksi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Olen samaa mieltä, että ei heti alkuunsa tarvitse räjäyttää koko pankkia.
VastaaPoistaKiitos Mai ja vielä kerran huh. Vaan ei Svernström mikään turha tekstinikkari ole, kun sai uteliaaksi ja omaksi hämmästykseksenikin vaivatta pysymään mukanaan vimppa sivulle asti, psykologista silmää ja yllätyksellisyyttä.
PoistaSamanlainen olo tuli kuin edellisillä kommentoijilla. Taidan jättää väliin. Minua miellyttävät rauhallisemmat dekkarit.
VastaaPoistaKiitos Margit! Ei ole silkka suolenpätkillä riuvaaminen minunkaan arvoasteikossani kuin lattiatasolla, mutta teoksessa ja kirjailijan taidoissa on sitä jotain, joten seuraavan suomennoksen varaan jää...
PoistaTämä on tällaisen vannoutuneen dekkariystävänkin mielestä hiukan karmiva, mutta juuri sellaisena eroaa hiukan muista. Luin ja kipristelinkin, mutta ihan lukukelppoinen kaikkineen.
VastaaPoistaOdotellaan uutta suomennosta.
Hiukka yläkanttiin meille vannoutuneillekin kyllä, mutta se, kuinka ja miksi Svernström sai pidettyä kiinni lukijastaan loppusivulle asti, jäi kiinnostamaan ja kutkuttamaan.
PoistaKommentistasi kiitos ja palataan asiaan kakkosen ilmestyttyä, kun ollaan viisaampia;)
En jaksa olla ihmettelemättä, miksi nordic crime on niin brutaalia ja ihmisten pilkkomista palasiksi melkein huvikseen. Sitäkin ihmettelen, että miksi me "hyvinvointivaltion" rauhalliset kansalaiset luemme noita. Olen itse juuri lukenut ahmimalla taas yhden kauhistutavan tanskalaisen trillerin (Anna Ekbergin kirjoittaman).
VastaaPoistaKiitos Kyösti, hyviä mietteitä syviä!
PoistaOlisiko niin, että yhtäältä ihmiset ovat jo niin turtuneita sekä lisääntyneeseen väkivaltaan ja sen myötä perusdekkareihinkin, että huomion herättämiseksi ja ravisuttamiseksi tarvitaan ja tuotetaan yhä räväkämpiä raadollisia revittelyjä?
Toisaalta tuottaisiko tuo niiden lukeminen jonkinlaista vääristynyttä turvallisuudentunteen verkon kudontaa, malliin: noin ei voi käydä ainakaan minulle. Ollaan me vaan erikoisia olioita...