Pierre Lemaitre: "Petoksen hinta/ Cadres noirs" - ex Libris...

"Petoksen hinta", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2019, 501s., suomennos Kaila Holma.

"Pierre Lemaitre (s.1951) on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writers Association on palkinnut Lemaitren jo kolmasti International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista. Lemaitren ensimmäinen historiallinen romaani Näkemiin taivaassa (Au revoir la-haut) sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon.
Romaani oli lisäksi Prix Renaudot, Prix Fémina ja Prix Intérrallié -palkintoehdokkaana ja sai Prix du Roman France Télévisions -palkinnon. Romaanin pohjalta tehty elokuva sai Ranskassa ensi-iltansa syksyllä 2017." (Kustantaja)

                                                    C: Roberto Frankenberg

"57-vuotias Alain Delambre on ollut työttömänä jo neljä masentavaa vuotta. Entiselle henkilöstöpäällikölle on tarjottu vain satunnaisia mitättömiä pikkuhommia. Tulevaisuus näyttää toivottomalta. Kun Alain lopulta saa kutsun suuryrityksen työhaastatteluun, hän on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen paikan.
Yllättäen hakijoiden kesken järjestetään kelpoisuustesti, johon kuuluu lavastettu panttivankitilanne. Selvitäkseen voittajana testistä Alain laittaa kaiken likoon.
Hän velkaantuu, rikkoo suhteet lapsiinsa, ajaa vaimonsa ahtaalle ja ajautuu psyykkiselle raja-alueelle. Kun Alainille sitten selviää, että testin tulos oli ennalta sovittu, ei hänen raivollaan ole rajoja. Se mikä alkoi roolipelinä, muuttuu totiseksi todeksi." (Kustantaja)

Edellisen kerran vietin aikaa Lemaitren viihtyisässä seurassa Tulen varjoja tuijotellessa. Kirjailijan tuotannosta olen kauttaaltaan pitänyt hänen monitaitoisuutensa vuoksi. Tämän petoksen liikkeellelähtö on verkkaista kolkuttelua pitkäaikaistyöttömyyden + kypsien kymmenten pelottavan yhdistelmän repivillä kiskoilla, yhdellä nykyajan polttavista ratkaisuaan huutavista kipupisteistä ja puhkaisemattomista mätäpaiseista.
Hissuksiin Lemaitre lisää pökköä pesään ja kerronta alkaa jyskytellä etiäpäin kuin kunnianarvoisa Ukko-Pekka voimiensa päivinä. Joten istahdin tanakasti kyytiin, takalistoani hetkittäin siirrellen ja mukavuusalueelleni pyrkien.
Teos on kolmilukuinen: Aikaisemmin, Kuluessa ja Jälkeen.

Alain Delambre: 57-vuotta. Olen ylempi toimihenkilö - irtisanottu. 
En ole koskaan ollut väkivaltainen mies. Niin kauas kuin muistan, en ole ikinä halunnut tappaa ketään. Vihanpuuska silloin tällöin, ymmärtäähän sen,
muttei koskaan halua vahingoittaa ketään oikeasti. Tuhota ketään. Nyt saan itseni väistämättä kiinni siitä. Väkivalta on kuin alkoholi tai seksi, ei satunnainen ilmiö vaan pitkällinen prosessi. Siihen ajautuu miltei huomaamatta ja vain siksi, 
että itse on kypsä ottamaan sen vastaan.

Media: - Minun juttuni oli mediaseksikkäämpi kuin hänen siksi, että suurempi osa ihmisistä voi samaistua aseella uhkaavaan työttömään kuin optioilla rikastuvaan yritysjohtajaan, joka kavaltaa kuusinkertaisesti sen tyrmistyttävän summan, 
jonka hän tienaa muutenkin.

Paul Cousin:  - Hän oli loistava kameran edessä samalla lailla kuin seisoessaan panttivankidraaman lopussa edessäni. Joustamattomana, järkähtämättömänä. Seisoi siinä pitkänhuiskeana. Aivan kuin hänessä olisi kiteytynyt uuden maailman ensimmäisteen kalvinistien ja puritaanien henki. Paul Cousin, kapitalismin suurinkvisaattori. Hänen rinnallaan viikatemieskin oli pelkkä Mikki Hiiri. 
Mies ei ollut tunteilevaa lajia. Hänestä ei voinut erehtyä. 

Alexandre Dorfmann:  Sivuosassa nähtiin Exxyalin toimitusjohtaja 
Alexandre Dorfmann. Hänen tehtävänsä oli näytellä uhria. Hän puhui koruttomasti ja näytti surulliselta järkyttävien tapahtumien johdosta. 
Jylhä hahmo. Alexandre Dorfmann oli toimitusjohtaja, joka oli pelännyt alaistensa puolesta ja uhkui lempeyttä. Kuinkas muutenkaan. Hän pysyi koko ajan stoalaisen tyynenä, mitä saattoi odottaakin, mieshän kantaa raskasta vastuuta.

Jos Lemaitren sanoman ydin on osoittaa, mihin kaikkeen nurkkaan ahdettu, näköalattomaksi joutunut/pakotettu ihminen pystyy kokiessaan, että kaikkea on tuloksetta koetettu ja eväät on viimeistä murua myöten syöty, onnistuu hän tavoitteesaan erinomaisesti.

Teos huokuu veijarimaisuutta siinä määrin, ettei lukija aika ajoin varmasti tiedä kuka ketä pässin narussa vie ja vedättää. Petoksen(kin) hinnassa  Lemaitren vahvuus nimenomaan on oiva, herkullinen ja säälimätönkin henkilökuvien piirto, jossa kertojan käsi tärise eikä tutise.  Omassa lukukokemuksessa
- ehkä aihepiiristä johtuen - hiersi hienoisesti helmi simpukassa, joten en tätä petosta kirjailijan parhaimmistoon rankkaisi niin sinänsä vetävä ja vedättävä dekkari kuin teos Lemaitren tunnetuin taidoin kirjoitettuna onkin.

 -  Kun metsuri astuu kirves olalla metsään, puut sanovat: varsi on meikäläisiä...

Mikä on petoksen hinta? Ilmassa väreilemään jäävät Lemaitren heittojen herättämät kysymykset: Tekeekö raha onnelliseksi? Muuttaako tai paikkaako se kaiken? Korjaako se edes jotain, mikä on rikki mennyt, minkä sen tavoittelu on säröiksi saanut? Onko raha valttia ja voimaa? Takaako se yhtään mitään?

Epäilenpä: