"Ollaanko me jo vanhoja? - Elämää suurten ikäluokkien matkassa",
Kristiina Harjula, Kirjapaja, 2018, 238 s.
"Kristiina Harjula on tamperelainen toimittaja. Hän on työskennellyt useissa sanoma- ja aikakausilehdissä ja kirjoittanut myös romaaneja. Vuonna 2013 hänelle myönnettiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto." (Lievelehti)
"Hellahuoneista aravakaksioihin ja syrjäkyliltä kaupunkeihin. Niukkudesta kulutusjuhliin. Nuorisokulttuurin airuista eläkeläisiksi.
Miten vuosikymmenet ovat menneet, mikä on muuttunut, mikä on pysynyt? Kristiina Harjulan teos kulkee suurten ikäluokkien matkan 40-luvun Suomesta tähän päivään. Miltä vuosikymmenet näyttävät nykyisen elämänkokemuksen valossa?" (Takakansi)
Harjulan teoksen läpiluku oli tietty paitsi henkilökohtainen aika- ja muistojen palautusmatka päivityksineen myös oman vastauksen antamista siihen,
kuinka vuosikymmenet ovat menneet, mitä niistä on jäänyt käteen ja millä eväillä jatketaan matkaa? Elämänmakuisesti ja kokemusrikkaasti ovat menneet, ei mitään kaduttuvaa tai poisotettavaa- ei mitään lisättävää ja "Kyllä myö pärjätää" - mentaliteetilla jatketaan. Harjula kysyykin teoksessaan, kuinka sukupolvi,
joka on kasvatettu olemaan hyödyksi, kohtaa vanhuuden?
- Osaksemme tuli olla pala suurta selviytymiskertomusta. Olimme rauhan ajan lapsia, joita tuli olemaan kaikkialla liikaa. Ensin meitä oli liikaa ahtaissa asunnoissa, sitten kansakoulujen luokkakuvissa ja oppikoulun pääsykokeissa. Seuraavaksi meitä oli liikaa opiskelupaikkoja täytettäessä ja työmarkkinoilla.
Nyt meitä on ehdottomasti liikaa eläkeläistilastoissa...
Soisin lämpimästi ja jopa poikkeuksellisesti sorrun suosittelemaankin,
että jokainen meistä seuraavan ja miksei sitä seuraavankin ikäpolven jäsen tutustuisi Harjulan teokseen, joka varmasti auttaisi ymmärtämään monia asioita heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa eli siis meidän, elämässä plus toisi vastauksen moneen avoimeen miksi - kysymykseen ja mahdollisiin mieltä vaivaaviin pähkäilyihin sekä hyvässä tapauksessa antaisi avaimen monien heidän omiensa lapsuusmuistojen ymmärtämiseen; todentaisi että nyk. "ihmisroskillakin" on ihmis- ja itseisarvonsa...
Sillä aivan varmasti olemme parhaamme - ja vähän enemmänkin - teidän hyväksenne tehneet ja teemme edelleenkin...
Uso pois:
Kiitos esittelystä, siinäpä varmasti mielenkiintoista luettavaa. Äitini on juurikin tuota sodanjälkeistä sukupolvea ja monesti on tullut mieleen että tuosta sukupolvesta olisi monessa asiassa mallin opittavaa meille seuraavillekin. Ennenkuin se työnteko aloitettiin heti kun opittiin kävelemään..nykyään uusavuttomuus kaikessa vaan näyttää kasvavan:) Ihanaa syyspäivää ja leppoisia lukuhetkiä♥
VastaaPoistaJep: kyllä nousee tukka, tämä takkukin pystyyn, kun näkee kysymyksen sarjasta kuinka perunat keitetään...
PoistaSehän oli lapsena vain hienoa ja tärkeää, kun sai olla oikeissa töissä mukana: rakennusmestari-Ukin kanssa aputyttönä työmailla nukenvaunut palkkana, teini-iässä jouluapulaisena ja kesätöissä omaa rahaa hankkimassa. Toki; tuolloin oli töitä halukkaalle aina tarjolla.
Kauniita syyspäiviä ja ruskan loistoa:)
Kiitos kirjan mielenkiintoisesta esittelystä Takkutukka. Varmasti on tärkeä kirja. Viime talvena olen saanut muistella sotavuosien kokemuksia yhdessä mieheni vanhempien kanssa, jotka molemmat kuolivat nyt viime kesänä. Talvella he halusivat muistella vanhoja aikoja lasten perheiden kanssa. Ne olivat hienoja hetkiä.- Kaunista lokakuuta sinulle!
VastaaPoistaKiitos Anneli A, on helppo sisäistää noiden jaettujen yhteisten hetkienne hienous ja se, kuinka tärkeitä ne sekä teille että etenkin miehesi vanhemmille ovat olleet:)
PoistaPaljon tuli aikanaan juteltua esipolvien kanssa, mutta paljon jäi myös kysymättä. Jäätyäni Tätini omaishoitajuuden jälkeen sukuni vanhimmaksi, "terapioin" surua paneutumalla sukututkimukseen. Se, jos mikä oli antoisaa, vei mennessään ja toimi luoden ikäänkuin perheen juurineen takaisin ympärilleni edes teoriassa. Kuulaita kelejä ja puiden väriloistoa:)
1900-luvun alun ikäluokat itsenäistivät maamme, ja puolustivat itsenäisyyttä ja maksoivat sotakorvaukset. Suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan. Ihmettelen, mitä sen jälkeiset ikäluokat aikovat tehdä, nyt on puskurit syöty, ja velka tapissa.
VastaaPoistaJokke, tuo on hyvä kysymys! Vastausta jäin pitkästi miettimään, mutten löydä...
PoistaVaikuttaisi siltä, että tuo nelikymppinen++ ikäpolvi on jollain tavalla tämnä pirstaloitumisen keskellä osittain eksyksissä, mutta sitten puolestaan parikymppisillä, jota vanhin lapsenlapsi ystävineen meillä edustaa, on vahva halu kouluttautua, selkeät tavoitteet ja suunnitelmat elämälleen, mikä on lohdullista. Kuinka Sinä itse näet asian?
Vaikka maailma epävarmalta vaikuttaakin, on nykyhetkessä paljon hyvääkin, aina on selvitty, joten toivoa en suostu heittämään:)
Muistan tuon kun päiviteltiin "kulutusjuhlia". Sen jälkeen tuli niukemmat ajat eikä ole taidettu sen koommin päästä mässäilemään. Tuommoiset historiikit ovat kiinnostavia lukea kun näkee laajemmassa perspektiivissä. Siihen voi peilata omaa ja vanhempiensa kehityskulkua ja elämänkaarta. Kiitollisuudella ajateltakoon kaikkia sukupolvia meitä ennen ja meidän aikanamme.
VastaaPoistaKiitos Rita A ja juuri näin: suurella kiitollisuudella ja rakkaudella muistan Isomummiani, Mummiani ja Ukkiani, Karjalan evakkoja, jotka antoivat valoisan lapsuuden, tekemisen ja elämisen ilon sekä varmuuden siitä, että kaikesta voi selvitä. Tuo kaikki on ollut valtava voimavara elämässä vaikeuksien keskellä ja toivon välittäneeni sen myös jälkipolvilleni...
PoistaTämä teos toimi tosiaan peilinä ja perspektiivin antajana kuten totesit ja oli itselle kyseisen ikäpolven edustajana erittäin mielenkiintoinen ja muistoja esiin kutsuva. Oivaa viikonjatkoa:)