"Löydä minut ennen kuin on liian myöhäistä", J.S. Monroe, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018, 431 s., suomentanut Arto Schroderus.
"J.S. Monroe (s.1966) on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut viisi vakoojaromaania omalla nimellään Jon Stock. Opiskeltuaan Cambridgessa englannin kieltä hän kirjoitti lukuisiin päivälehtiin ja lähti muun muassa
Daily Telegraphin kirjeenvaihtajaksi Delhiin. Monroe asuu Wiltshiressä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa." (Lievelehti)
"Yön pimeydessä nuori nainen syöksyy aaltoihin ja katoaa. Rosan itsemurha järkyttää kaikkia mutta tavallaan se on ymmärrettävää, onhan hänen isänsä juuri kuollut ja opiskelu Cambridgessa luo kovia paineita. Mutta onko tässä koko totuus? Viisi vuotta myöhemmin läheiset ovat hyväksyneet Rosan kuoleman - kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar. Kuin riivattu Jar etsii Rosaa ja näkee hänen kasvonsa joka puolella. Psykologin mukaan kyse on vain hallusinaatioista.
Sitten Jar saa käsiinsä viestin: Löydä minut." (Takakansi)
Uusi tuttavuus on aina mielenkiintoinen etenkin, kun kirjailijan tausta on kohdillaan. Uteliaasti siis ryhdyin sivujen kääntelyyn. Teos alkaa hämyisen venkoilevasti opiskelijamaailman pyörteissä ja ensimmäisen lukurupeaman tulema laittoi vahvasti epäilemään päähenkilö Jarin mielenlaadun terveyttä harhanäkyine ja vainoharhaisuutta lähentelevine otteineen. Ehdin jo tuumailla joutuneeni hourahtaneille poluille, joista aloin kaipailla pikaista ulospääsyä,
mutta kerronnan laatu oli sitä luokkaa, että päätin jatkaa vielä iltaisen lukurupeamani verran Monroen kyydissä.
Dekkari pitää sisällään moniaita elementtejä: salaperäinen Eutychus-projekti,
MI5 & MI6 vilahtelevat Oxbridgen menestyneiden opiskelijoiden olalle taputteilijoina, Le Carré ja Len Deighton näyttäytyvät sivuilla, Quantanamo Bayn vankileiri ja Martin Seligmanin kyseenalainen teoria opitusta avuttomuudesta ovat keskiössä. Intia-osuudet ovat elävästi luotuja.
Rosa: - Mieli maassa tänä iltana. Olin toivonut, että auttaisi jos pääsen Cambridgestä pois Jarin kanssa ja menen käymään tätini luona, mutta nämä vajoamiset muuttuvat aina vain pimeämmiksi, ja joka kerta tuntuu siltä,
että mahdankohan enää päästä takaisin pintaan. Aivan kuin lipsahtaisi kalliolta mustaan aineeseen ja uppoaisi sen sisään valon ulottumattomiin niin syvälle, ettei enää näe mitään eikä pysty hengittämään....
Teos on paikoin vastenmielinen, suorastaan etova kuvatessaan asioita,
kokeita, joita yksiselitteisesti ei olisi saanut / saisi koskaan todellisuudessa mielestäni tapahtua, ei Guantanamossa eikä missään muuallakaan, ei lääketieteen kehityksen eikä minkään muun nimissä.
Monroe pitää lukijansa valppaana ja varuillaan, tekstiasu ja sananpyöritys toimivat hyvin tuoden esiin ihmismielen herkkyyden ja kaipauksen kuin myös pohjattoman synkät syöverit ja mielenmaisemat. Homo homini lupus!
Teos jätti minut lukijana ambivalenttiin ja hämmentyneeseen mielentilaan.
Olisikin varsin mielenkiintoista lukea joku omalla, Jon Stockin nimellä kirjoitetuista vakoiludekkareista, jotta selviäisi onko tämän dekkarin julmuusryöpytys kannanotto vai silkka tehokeino...
Ilman muuta J.S. Monroe on kirjailija, toimivien henkilöhahmojen rakentaja ja herkkäsorminen tunnelman virittäjä sekä sielunmaisemain luotaaja, joka on tehnyt taustatyönsä mainiosti; kiinnostava tapaus! Arto Schroderukselta laadukas suomennos.
Loppukevennys etulehdeltä:
Vaikka olen vanhus ja vaeltanut
halki niittyjen ja kukkuloiden,
otan selvää mihin hän on mennyt
ja suutelen hänen huuliaan ja pitelen käsiä
(W.B. Yeats, Vaeltavan Anguksen laulu)
Klikkaamalla selviää mitä Annika / Rakkaudesta kirjoihin löysi tästä dekkarista:)
Pää pyörällä:
Tämäpä oli kiinnostava kuvaus kirjasta, kiitos. Teos nimittäin odottaa tuolla kirjapinossa pääsiäisiltojen lukuhetkiä. Nyt varsinkin, kun luin sinun arviosi.
VastaaPoistaAurinkoisia hetkiä pääsiäisviikolle!
Kiva kuulla, sittenhän meillä on asiat mallillaan ja tehtynä pääsiäisvaihtarit, sillä omassa pääsiäislukemistossa odottaa "Unohdetut tytöt".
PoistaValoisin mielin kohti pyhiä:)
En taitaisi pystyä lukemaan... hyvä että varoitit kun kerroit noista Guantanamon kokeista. Martin Seligmanin kirjan Optimismin käsikirja luin jo kauan sitten ja tutustuin opitun avuttomuuden käsitteeseen. Luin suomeksi kirjastosta ja ostin teoksen myöhemmin omaan hyllyyn englanninkielisenä. Hassu sattuma että juuri pari päivää sitten ajattelin että olisi mukava lukea se taas.
VastaaPoistaHienoisesti jää vaivaamaan suomennos "Löydä minut". Miksi se ei ole Etsi minut tai Toivon että löydät minut" ?
Tulehan taas löytämään minut ja viimeisin postaukseni kun ehdit 😀😎🐥
Kiitos Rita A: tuo positiivisen psykologian puoli onkin kiintoisampi kuin vääräksi osoittautunut opittu avuttomuus-osio. Psykologia on kiehtovaa ja kulkenut mukana matkaseuralaisena pitkään.
PoistaJep: etsi olisi ollut parempi ja aktivoivampi kehottajaverbinä ja kyllä: etsin kunnes löydän Sun...:)
Pikkuisen kylmät väreet nousi kun tätä luki...tuossa onkin melkoinen kirja, maailmalla tapahtuu niin kamalia asioita ettei niitä kyllä millään pysty käsittämään:( Kepoisempia lukuhetkiä ja Mukavaa pääsiäisviikkoa♥
VastaaPoistaTotta: kyllä paikka paikoin karvat olivat pystyssä tuon ei pieni sydän ymmärtää voi eikä halua tarjonnan edessä.
VastaaPoistaMutta on myös paljon hyvää, kaunista, viisasta ja läheisyyttä, välittämistä, josko satsaisi voimavaransa siihen ja toivoon. (Millä en toki tarkoita silmien sulkemista.)
Pääsiäistiput piipittelevät jo ihan ovella, ruusut kukkivat maljakossa ja ei kuin annetaan noitain rauhassa vinkua kuutamoöissä ja pääsiäistaikain onnistua:)
Tämä kirja oli... no, jouduin punnitsemaan voinko edes viitata pitäneeni teoksesta. Alkupuoli ei todellakaan valmistanut viimeisten lukujen raakuuksiin. Paha maku jäi suuhun.
VastaaPoistaAnnika: tästä jäi outo olo, jota Sinä postauksessasi yhdellä sanalla osuvasti kuvaat: krapula!
Poista