Amos Oz: "Juudas / Ha-besova al-pi Jehuda" - ex Libris...

"Juudas", Amos Oz, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2018, 357 s., suomentanut Minna Tuovinen.

"Amos Oz  (s.1939) on nyky-Israelin kirjailijoista kansainvälisesti tunnetuin.
Hänen teoksiaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Oz ottaa osaa rauhantyöhön toimien aktiivisesti juutalaisten ja arabien kohtaamisen ja rauhallisen rinnakkaiselon puolesta. Hän on saanut tuotannostaan useita arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Kirjailijantyönsä ohella Oz opettaa kirjallisuutta Ben Gurionin yliopistossa Negevissä.  Oz syntyi Jerusalemissa ja asuu nykyään Aradissa Israelin eteläosassa. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä ja yksi poika." (Kustantaja ja takakansi)

                                                          ©ColinMcPherson

"On vuoden 1959 talvi Jerusalemissa, ja Shmuel Ash, nuori raamatunkertomuksiin perehtynyt tutkija on hukassa oman elämänsä kanssa. Onnekseen hän saa töitä nerokkaan mutta hankalan vanhan miehen avustajana. Työsuhdeasuntokin on: huone vetoisen, sokkeloisen talon ullakolla. Rakennuksessa asuu kolmaskin henkilö, salaperäinen, aistillinen Atalja, jonka isä on aikoinaan ollut kiistanalainen sionistien johtohahmo. Shmuel on lumoutunut, vaikka epävarman nuorukaisen suhde vanhempaan kokeneeseen naiseen näyttää mahdolttomalta. Vähä vähältä vanhan kivitalon ja sen kolmen erikoisen asukkaan traaginen historia ja mutkikkaat salaisuudet paljastuvat." (Lievelehti)

Teoksen kaksi suurtaa teemaa ovat päähenkilöiden vispilänkaupan  rinnalla kertomus konfliktista Israel- Palestiina ja sen pitkäaikaisista vaikutuksista maiden välillä sekä globaalisti ja toisekseen Shmuelin tieteellinen tutkielma  
Jeesus juutalaisten silmin, jossa hän luo uudenlaista merkittävyyttä Juudas Iskariotin hahmolle ja asemalle Jeesuksen läheisimpänä opetuslapsena. Juudaksen suudelma ja kolmenkymmenen hopearahan syvemmät merkitykset pääsevät niin ikään suurennuslasin alle.

Totean oitis, etteivät poliittisen historian - joka meillä luontevasti ja vahvasti sijoittuu Kanssakulkijan kiinnostustontille -  tuntemukseni ja kompetenssini riitä Israel-Palestiina-Jerusalem osion ritiriitojen, joita olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt tutkia ja syntyjä syviä itselleni selvittää ynnä Exoduksenkin jne. ilolla lukenut, syvempään analyyttiseen kommentointiin.  Raamattuun on tullut jo ihan yleissivistyksellisistä syistäkin  tutustuttua ja se läpikahlattua, mutta kun oma vakaumus elämän ideasta  ja elämänarvot sijoittuvat tyystin  muualle kuin uskonnolliselle alustalle, jätän suosiolla Juudas Iskariotin aseman vahvuuden ja merkityksen uusine tulkintoineen  korkeakirkollisempien persoonien tulkintojen varaan.  

Ja nyt enemmittä porinoitta näillä premisseillä liukkaasti liikkeelle:

Hienostunut rakkaustarina?  Ehkä ei, mutta omaleimaisensa kylläkin...
Kätellänpä hyväksi aluksi päähenkilömme: haahuileva Shmuel, joka välillä innolla pläräilee  kirjastossa ja lukuisaleissa pölyisiä lehtiä ja kirjoja todistaaksen Juudas Iskariotin merkittävää asemaa raamatunkertomuksessa plus uskonsa miessukupuoleen menettänyt Atalja, jolla on paljon kasvoja ja vartaloa vanhemmat kätöset, ja joka tuoksuu fiiniltä orvokkiparfyymiltä sekä vie edellämainittua kuin pässiä narussa jaellen tälle pikkuruisia armopalanomaisia huomion- ja hellyydenmurusia.
Oma omituinen, merkittävä  osansa triangelissa on hoidettavalla Gersholm Waldilla, Ataljan apella tuolla öisin valvovalla, pitkiä puhelinsaarnoja harrastavalla ja väittelyitä rakastavalla Einstein-viiksisellä ukonkäppyrällä, jonka kanssa Shmuel  keskustelujen lomassa siemailee yhden jos toisenkin teekupposellisen ja lusikoi lautasellisittain puuroa.

Shmuel:  - Hän oli raamikas ja parrakas nuorimies kahdenkymmenenviiden ikävuoden korvilla, ujo ja herkkätunteinen, sosialisti, astmaatikko, nopeasti innostuva ja altis pettymään. Hänen hartiansa olivat leveät ja kaula lyhyt ja paksu samoin kuin hänen sormensakin: paksut ja lyhyet niin kuin jokaisesta olisi puuttunut yksi nivel. Kasvojen ja kaulan jokaisesta huokosesta puski hallitsemattomasti teräsvillaa muistuttavaa kähäräistä karvaa. Tämä karvoitus yhtyi hänen villisti kähertyviin hiuksiinsa ja hänen rintansa kiharapehkoon. Kaukaa katsottuna hän näytti kesät talvet kiihtyneeltä ja hikiseltä. 

Ja sama ex-tyttöystävä Jardenan sanoin:  Sinä olet kuin vallaton koiranpentu. viuhdot, elämöit ja mellastat, jahtaat omaa häntääsi istuessasikin - tai sitten sinä makaat päivätolkulla sängyssä jumissa kuin tuulettamaton päiväpeitto.

Atalja: -  Hän oli ylväs, neljäkymmentäviisivuotias nainen ja keinahteli huoneeseen niin kuin olisi hyvin tuntenut naiselliset vahvuutensa.  - Pitkät ruskeat hiukset valuivat alas pehmeästi ja asettuivat levollisesti hänen vasemman rintansa kummulle - Naisen vartalo täytti mukavasti hänen pukunsa. Korkeakorkoiset kengät korostivat käynnin keveyttä, kun hän purjehti oviaukolta kohti herra Waldin rottinkista kehtoa. Se luona hän asettui seisomaan käsi lanteella kuin tomera emäntä vuohen vitkastelua odotellen.

Ja  Waldin sanoin Shmuelille:  Olet mies, jolla on sielu. Atalja itse sanoi tämän minulle muutama päivä sitten, ja minä tiedän, että hän on aina oikeassa. Muu olisi mahdotonta. Hän oli syntyessäänkin oikeassa. Hänet on tehty oikeassaolemisesta. Mutta eikö ainainen oikeassaolo olekin kuin poltettua maata?

Mestarillinen kertojahan Oz vastaansanomattomasti on! Hänellä on halu ja taito toteuttaa kirjailijana myös poliittisen sanomisen roolia välillä provosoiden,
mutta ilman päällekäypää asennetta. Erityisesti Ozin miljöö- ja henkilökuvaus on piiruntarkkaa ja herkkähavainnoivaa. Tukuisa ja kerronnaltaan sekä verbaliikaltaan mainio monikerroksellinen teos, joka antoi paljon, vaikkeivat Jehojahin Abrabanelin talon kaikki ovet apposelleen auenneetkaan, oli rakosistakin kiintoisaa uteliaasti sisälle kurkistaa. Värikylläinen kieliasu pitää sisällään useita veikeitä kukkasia, jotka suomentaja Minna Tuovinen on ansiokkaasti poiminut kauniiksi kimpuksi sen viehkosti  meille ojentaakseen.

-  Katsohan, petturi juoksee pellonlaitaa. Ei eläviä, vaan kuolleita olkoot ne, jotka heittävät ensimmäisen kiven. Nathan Alterman:"Petturi", teoksesta
"Köyhäin ilo" 

Kuten Shmuel teoksen viime lauseessa seisoo siinä itsekseen ihmetellen, jään myös minä lukemaani pureskelemaan ja ihmettelemään...

Hmmh & hyvää helmikuulle taittavaa viikkoa: