keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Luis Sepúlveda: "Vanha mies joka luki rakkausromaaneja / Un viejo que léia novelas de amor" - ex Libris...


"Vanha mies joka luki rakkausromaaneja",  Luis Sepúlveda,  WSOY, 1993, 131 s., suomentanut Matti Brotherus.

Luis Sepúlveda (s. 1949) on chileläinen kirjailija, elokuvatuottaja, journalisti ja polittinen aktivisti.





"Antonio José Bolivar Proãno asuu EL Idilion kylässä Ecuadorissa. Amazonasin alueella ja lukee rakkausromaaneja; sellaisia, jotka itkettävät ja joiden päähenkilöt joutuvat kärsimään. Hänen rakkain esineensä on suurennuslasi, jonka avulla romaanein juonet selviävät. Toiseksi rakkain on hammasproteesi.
Hän tuli aikoinaan vaimonsa kanssa vuorilta viidakkoon leveämmän leivän perässä. Pian vaimo kuoli malariaan. Antonio oppi paikallisten alkuasukkaiden, shuarien tavoille. He opettivat hänelle kaiken luonnosta ja sen kunnioittamisesta. Mutta yksi dramaattinen virhe erotti hänet heimosta, ja hän joutui palaamaan
 El Idilioon. Siellä hän elättää itsensä metsästämällä ja kalastamalla ja toimimalla välillä oppaana. Kylän ahne pormestari palkkaa vanhuksen oppaaksi takaa-ajoon. On saatava hengiltä tappajaoselotti, jonka pennut viidakon rikkauksista kiinnostunut amerikkalainen on ampunut. Naaraoselotin puolisoakin on haavoitettu, ja nyt peto haluaa tappaa kaikki ihmiset. Lopulta vastakkain ovat vanhus ja oselotti."  (Takakansi)

Tämän pienen suuren teoksen anti ja Sepúlvedan avoin lämpimänkriittinen kirjoitustyyli saivat meikä tytön somasti sykkyrälle. Kirjailija marssittaa pohdittavaksi pitkän litanian tärkeitä teemoja: ekologiasta, luonnonsuojelusta, kunnioituksesta ja ahneudesta sekä vanhenemisesta. Hän pohtii yhteiskunnallisten muutosten merkitystä ja ihmisen suhdetta luontoon.  Relevantteja ja elämää koskevia kohtalonkysymyksiä. Olemmeko me kadottaneet yhteyden luontoon? Miksi joillekin, kuten itselle se kuitenkin on  aina ollut ja pysyy yhtenä perustavista elämänarvoista, luontoäidin avoin syli ja luonnon rauhan ja monimuotoisuuden ehdoton kunnioittaminen? Mitä jää jäljelle valkoisen miehen vallasta, kun alkuperäiskansat on "sivistetty" ja luonnonrikkaudet ahneuden ja materialismin nimissä on ehdytetty?  Etc....

Näin naivismin ystävänä kiehtova kansikuva hurmasi jo itsessään: Henri Rousseau: "Yadwighan uni".

Muistista:  Miehellä, Antonio José Bolivar Proañolla, oli synkänsininen puku, valkoinen paita ja solmio, joka oli ollut ainoastaan kuvaajan mielikuvituksessa. Naisen, Dolores Encarnatción del Santísimo Sacramento Estupñán Otavalon, vaatteet olivat sen sijaan olleet todelliset, ja ne säilyivät yhä muistin uppiniskaisissa lokeroissa, siellä missä yksinäisyyden rikkaruoho vaanii. 

Hypotenuusasta: Geometrian tekstejä selaillessaan hän ihmetteli kannattiko todella osata lukea, ja noista kirjoista hänen mieleensä juurtui pitkä lause, jota hänellä oli tapana toistaa kiukuspäissään: "Hypotenuusa on suorakulmaisen kolmion suoraa kulmaa vastassa oleva sivu." Lause herätti myöhemmin tyrmistystä El Idilion asukkaiden keskuudessa, ja se käsitettiin mielettömäksi tavuarvoitukseksi tai vastaansanomattomaksi herjaukseksi.

-  Lumesta:  Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanin henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

Suutelemisesta & gondoleista:   "Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia."   Mitä pirua mahtoivat gondolit olla ? Ja mitä Pauliin tuli, oli selvä ettei hän ainakaan ollut säädyllinen tyyppi, kun hän kerran suuteli "kiihkeästi" tyttöä ystävän ja kaiken lisäksi seikkailutoverin läsnäollessa.  Ja kuinka se suuteleminen menikään? "Kiihkeästi" Millä pirun tavalla se tehtiin?

Rukousnauhasta:  Florence Barclayn "Rukousnauha" oli täynnä rakkautta, rakkautta loputtomiin. Henkilöt kärsivät ja sekoittivat onnen ja vaikeudet niin kauniilla tavalla että hänen suurennuslasinsa kastui kyynelistä.

- Jälkihehkusta   oli puhetta ja keskustelua edellisen postauksen, Juhani Blomstedtin "Historian ironian" yhteydessä. No, tässä sitä ja muistoja tuli roppakaupalla "Rukousnauhan" myötä, jopa siinä määrin, että nämä kuivat silmät, joista surunkyyneleet luulin loppuun tihistyneiksi, kostuivat... Tämä Florence L.  Barclayn teos, joka oli hieman toisella kymmenellä kädet jännityksestä vapisten lukemani ihka ensimmäinen oikea aikuisten romaani, löytyy kotihyllystä kahtena kappaleena: kovakantisena WSOY, 1914 ja pokkarina, josta etukansi jo teillä tietymättömillä, WSOY:n 10 mk:n sarjasta kuudentena painoksena vuodelta 1940. Ensimmäinen omistettu Jouluna 1915 Mummilleni Helmiltä ja toinen tätini perua.  Jälkihehku on oikeasti totta M.O.T.

Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen.

Tästä mieltälämmittävästä ja ihastuttavasta lukukokemuksesta jälkihehkuineen, joita vaille muutoin olisin jäänyt, olen lämpimän kiitoksen velkaa   Villikselle / Villasukka kirjahyllyssä, joten kaunis kiitos & kumarrus:)

Tervetuloa Satu Salmela-Siniketo / sinutmt.blogspot.fi, ilahdutit  mukaantulollasi näille kirjallisille ja vähän muillekin elon kiemuraisille poluille:)

 Hyvillä mielin hehkuttelee:

10 kommenttia:

  1. Onpa suloinen kansi tosiaan! Leijonan ilme on suorastaan hellyttävän ällistynyt <3

    Olen tämän kirjan nimen kuullut, mutta se ei ole houkutellut lukemaan. Nyt kuin sinun kirjoituksesi tästä kirjasta, niin alkoikin kiinnostaa. Mainitset useita teemoja, jotka kiinnostavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elegia! Isoja teemoja vekkulilla tavalla sadunomaisesti tarjoiltuna poimittaviksi.

      Kirja, jonka olisi poikkeuksellisesti voinut silkan kannen perusteella valita lukuun. Saman tyyppisiä kissa- ja muiden eläinten ilmeitä oli esillä Naivistit Iittalassa 2013, Tingatinga-taiteen osiossa: tingatingastudio.com

      Poista
  2. Nyt pakautit sellaisen kirjan esiin, että oksat pois, wau. Heti varattava kirjastosta. Kiitos!
    Toi muun lisäksi mieleen edesmenneen anoppini, joka luki lähes 90-kymppiseksi suurennuslasilla. Ja luki paljon.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Rantakasvi, toivottavasti istuu lukuvireeseesi! Tämä oli hervoton lukukokemus, jonka hienovaraisen piikitteleväkin huumori puri; vakavia asioita ja suuria kysymyksiä voi esittää ja saada perille niin monella eri tavalla...

    Kaikki kunnia anopillesi lukuharrastuksen ylläpidosta, kunpa itse pystyisi tarvittaessa samaan:)

    VastaaPoista
  4. Todella hauska naivistinen kansikuva leijonasta. Toisinaan näen tuon saman katseen Ozzyn kasvoilla ja epäilen hänen tehneen jotain koiruuksia.
    Lukupino kasvaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tuttu katse tosiaan kaikenkarvaisilta:"Ei, en se minä ollut, joka sen kengän, pöydänkulman tai viivottimen jyystin & järsin ja ne jauhelihat pöydänkulmalta puolisulaneina parempiin suihin pistelin."

      Naivismissa nyt vaan on jotain sydämeenkäypää samoin kuin noissa ihmisen parhaissa ystävissä:)

      Poista
  5. Kansi on aivan hurmaava ja nimikin, vaikken yleensä pidä tuon tyyppisistä kirjan nimistä. Lisäsin tbr-listalle myös Villiksen postauksen jälkeen ja toivonkin että tämä tulisi jossain vastaan.
    Tiia

    VastaaPoista
  6. Kannen lumo tosiaan puraisi. Pitkiä ja koukeroisia kirjan nimiä vierastan minäkin. Poikkeuksen teki Heidi Mäkisen esikoinen "Ei saa mennä ulos saunaiholla", teosta en ole lukenut, mutta nimi toi kehiin kesän ensivastan tuoksun, saunapehmeän ihon tuntemuksen ja kesän ensipulahduksen kirpaisevan viileyden...

    VastaaPoista
  7. Kirjoitat tästä teoksesta niin houkuttavasti, että laitan nimen aivokuoren alle muistiin ja tartun tilaisuuteen kun kirja tulee vastaan! Kiitos! <3

    VastaaPoista
  8. Toivottavsti tykästyt; tämä oli herttainen pieni kirja suurella ja tärkeällä sanomalla, sitä sormella osoittamatta:)

    VastaaPoista