keskiviikko 12. lokakuuta 2016

John Verdon: "Painajaisuni / Wolf Lake" - ex Libris...

"Painajaisuni", John Verdon, Gummerus Kustannus Oy, 2016, 526 s.,
suomentanut Marja  Luoma.

"John Verdon (s.1942) teki pitkän uran New Yorkin mainosmaailmassa.
Jäätyään eläkkeelle hän päätti ajankulukseen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Syntyi murhatutkija Dave Gurneysta kertova esikoiskirja  Numeropeli, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys Suomen lisäksi mm. Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Espanjassa. Painajaisuni on sarjan viides, itsenäinen osa." (Lievelehti) Sarjassa aiemmin ilmestuneet romaanit: Numeropeli, Sokkoleikki, Murhakierre ja Tappakaa Peter Pan.
 

"Voiko painajaisunta käyttää murha-aseena? Neljä eri puolella USA:ta asuvaa miestä kertovat nähneensä toistuvasti saman painajaisunen. Kun kaikki neljä miestä löydetään kuolleina, ilmeisesti itsemurhan tehneinä, entinen NYPD:n murhatutkija Dave Gurney pyydetään apuun.
Käy ilmi, että kaikilla uhreilla oli jonkinlainen yhteys kuuluisaan psykologiin Richard Hammondiin, joka pitää kiisteltyjä hypnoterapiaistuntojaan vanhassa,
jo loistonsa menettäneessä kartanossa. Viralliset tahot ovat vakuuttuneita Hammondin syyllisyydestä, mutta tarinassa tuntuu olevan monta aukkoa.
Gurney matkustaa vaimonsa Madeleinen kanssa tapaamaan Hammondia lähestyvän lumimyrskyn uhallakin ja päätyy tutkimaan yhtä elämänsä oudoimmista – ja vaarallisimmista – tapauksista." (Takakansi)

Teos on kolmiosainen: Vaarallisia unia, Ruumis ja Susi ja Haukka. Teema kiertyy vallankäytön ympärille: kuka käytti valtaa ja miten? On päivänselvää, että neljä murhattua hävisivät, mutta kuka voitti? - Ja murha on vallankäyttöä, jos mikä.   Gallin suvun kilvenmuotoisella sukuvaakunalla, jossa on kohokuviona vallan tai uhman merkiksi ojossa oleva  miehen nyrkki ja sen motolla - Virtus. Perseverantia. Dominatus. / Rohkeus. Sinnikkyys. Herruus. -  on oma painoarvonsa tarinassa; Leijonaa, Sutta, Näätää ja Hämähäkkiä  unohtamatta sekä  voodoo-kirouksen voimaa väheksymättä. Verkkaisenpuoleisen käynnistyksen ja hypnoosihommeleiden jälkeen, jotka aiheuttivat hönkäisyn: no justiinsa juu,  tarina ottaa syvyyttä , kiehnää kerroksia ja kerryttää kierroksia sulkien lukijan pauloihinsa sivu sivulta tehokkaammin.




- Puupiikkisian käytöksessä ei ollut järkeä. Oli hyvin hämmentävää seurata eläintä, jonka toimista näytti puuttuvan johdonmukaisuus - hämmentävää se oli ainakin Dave Gurneyn mielestä. Kirpeänä joulukuun alun aamuna Dave Gurney istui  ryöhuoneensa ikkunan ääressä katselemassa lehdettömien puiden rivistöä, joka levittäytyi entisen laitumen pohjoispuolella. Hän keskittyi tuijottamaan yhtä puuta ja sen matalalla kasvavaa oksaa, jolla epätavallisen pullea puupiikkisika tepasteli edestakaisin hitaasti, moneen kertaan, ilmeisen päämäärättömästi. (Kuvan lähde Wikipedia)

- Gurney näki taulutietokoneen näytössä osan vanhasta itseään esittävästä valokuvasta ja sen vieressä sanan  "superkyttä". Niin räväkästi "New York Magazine" oli otsikoinut vuosia sitten artikkelin, jossa esiteltiin hänen tekemiensä pidätysten ja rikollisille hankkimiensa tuomioiden määrää, joka jonkin laskutavan mukaan teki hänestä menestyksekkäimmän rikostutkijan koko New Yorkin osavaltion historiassa. Artikkeli oli pikemminkin nolostuttanut häntä, mutta toisinaan siitä oli hyötyä, ehkä hyvinkin taas tänään...

Näkemisestä: hyvä kysymys on se, mitä me oikeastaan näemme, kun sanomme havainneemme jotain? Näin Gurney riittailee: Kaikki mitä "näemme" on yhdistelmä silmien välittämää uutta tietoa ja aivoihin varastoitunutta vanhaa tietoa. Sama juttu kuin internetissä. Kirjoitat sanan ensimmäiset kirjaimet, ja sinulle tarjotaan niillä kirjaimilla alkavia sanoja, jotka ovat tallentuneet muistiin. Kun olemme stressaantuneita, aivot yrittävät tehdä työtään vielä nopeammin ja tekevät välillä vääriä päätelmiä. Ja tuottavat vääränlaisia kuvia. Me taas olemme varmoja siitä mitä luulemme näkevämme. Voisimme vaikka vannoa, että näemme jonkin tietyn kohteen, vaikka oikeasti se on olemassa vain aivoissamme.

Minä nyt ainakin näin ja luin, enkä myönnä vain luulevani, että monista oudohkoista  palapelin palojenomaisista elementeistä huolimatta tai ehkä juuri johtuen Verdonin kyvystä asettaa ne  kitkatta nätisti alustalle eli  taivuttaa juohevaksi  dekkariksi kirjankansien väliin, käsissä oli alkumetrien jälkeen vallan mainio lukukotvanen. Mieluusti Verdonin ja Gurneyn sekä nuoruuden traumaansa ruotivan  Madeleinen keralla taittoi taivalta tuuheasti tupruttavassa lumimyräkässäkin, etenkin kun myös taustajoukkojen miehitys oli persoonallisesti ruodussa kerronnan kulkiessa kompastelematta etiäpäin.

Pätö & kohkaamaton päätösosa, josta piti:


2 kommenttia:

  1. Minä luin kaksi ensimmäistä osaa ja kun Verdon ei saanut päähenkilöä pussailemaan kunnolla, vaan oli kuin puupökkelö naisten kanssa, niin päätin tehdä pesäeron Daven kanssa, hyvinä ystävinä ;)
    Vieläkö Dave muistuttaa puupökkelöä?

    VastaaPoista
  2. Mai:) Dave ja pussailu?? Hmphh... Eipä taitaisi ihan ensinnä juohtua mieleen Daven kaulaan kapsahtaa. Enempi henkisen puolen heppuja tuo Dave.
    IRL kierrän pystyyn kuolleet toteemipaalut kaukaa, mutta mies jonka silmät nauravat ja vilkkuvat kuin majakkavalot, - siinä on mies miun maun mukkaa. Pusu on iloinen asia, joten suloisia suukkosia loppuviikollesi:)

    VastaaPoista