Pierre Lemaitre: "Irène / Travail soigné" - ex Libris...

"Irène", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, Crime Club, 2016, 392 s., suomentanut Sirkka Aulanko.

"Pierre Lemaitre (s. 1956) on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writer's Association palkitsi Pierre Lemaitren vuonna 2015 jo toistamiseen vuoden parhaasta rikosromaanista,  Camillesta. Edellinen International Dagger-palkinto tuli vuonna 2013 Lemaitren mestarillisesta dekkarista Alex, joka on myynyt yksistään Ranskassa yli 200 000 kappaletta. Näiden lisäksi Lemaitrelta on ilmestynyt suomeksi Concourt-palkittu historiallinen romaai Näkemiin taivaassa." (Lievelehti)

"Camille Verhoevenin onnellinen elämä raskaana olevan Irène-vaimon rinnalla keskeytyy, kun Pariisin lähistöllä sijaitsevasta varastohallista löytyy kaksi paloittelmurhan uhriksi joutunutta naista. Vähitellen selviää, ettei veriteko suinkaan ole ensimmäinen laatuaan. Tuntemattoman tappajan jahdista tulee Verhoeveniille henkilökohtainen kamppailu" (Takakansi)

Camille Verhoeven- trilogian aiemmat lukemani osat Alex ja Camille olivat sen verran katu-uskottavia ja  vakuuttavia, että  taivuttivat minut lukijana Camillen & tiimin tutkintatyön ja toilausten sekä Lemaitren vankkumattomaksi kannattajaksi. Kirjailijalla on ilmiömäinen kyky luotsata  henkilöhahmojaan ja juonenkuljetusta taitavasti pienetkin karinnirhamat väistäen.

Konnan osassa häärää copy-cat-tyylinen "Kirjailija" ja tekstissä vilahtelee genren teoksia James Ellroyn "Mustasta Dahliasta" Sjöwall-Wahlöön "Roseannaan". Murhaajaa jahtaa edellisistä teoksista tutuksi tullut tiimi: Armand, jota Camille pitää ystävänään. Maleval,  jonkinlainen tuhlaajapoika, peli- ja naisriippuvainen vippaaja-sankari sekä Camillen perintöprissinään pitämä Louis. Camillen itsensä toimiessa orkesterinjohtajana ja joutuessa pahan kerran törmäyskurssille
"Le Matin"-lehden toimittaja Buissonin kanssa. Tutkinnan uudet käänteet luetaan aamuisesta sanomalehdestä, kun informaatioketju natisee ruosteessa ja  salassapitolenkki pettää. Ihan oma kaunokirjallinen lukunsa on Irène:

-  Kello oli jo puoli kolme aamuyöstä, mutta Camille makasi yhä valveilla. 
Hän hyväili mietteissään Irènen vatsakumpua pienellä pullealla kädellään.
Irènen pyöristyvä vatsa oli ihme. Camille katseli nukkuvaa naistaan, jonka tuoksu täytti hänet. Irène tuntui täyttävän koko huoneen ja hänen koko elämänsä. Rakkaus oli toisinaan niin yksinkertaista.

-  Silloin Camille kysyi itseltään vielä kerran: oliko Irène kaunis? Vastaus oli jälleen: oli. Jostakin syystä hänestä tuntui, ettei hän tulisi miettineeksi sitä enää koskaan. Eikä hän edes muistanut, oliko hänestä milloinkaan tuntunut samalta: hänen silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä, todellisen viiltävän onnen kyynelistä kuin itse elämä olisi lävähtänyt vasten hänen kasvojaan.

Teos kätkee sisäänsä makaaberejä piirteitä, jopa siinä määrin, että jossain toisessa tapauksessa olisin moisesta nykytrendikkäästä ylitsepursuavasta revittelystä kyllääntyneenä paukauttanut kannet pikaisesti kiinni. Luottamus Lemaitren kykyihin piti, eikä kirjailija pettänyt. Ihastelen Lemaitren taitoa kerronnallisin ja sanankäytön keinoin estää brutaaliuden kääntyminen etovasti päällekäyväksi itsetarkoitukseksi ja asettaa murhat omina passeleina palasinaan kokonaispalapelin laudalle.

- Kirjailija muokkaa lainauksista uuden teoksen ja vain poistaa lainausmerkit. Roland Barthes. Näin kuuluu Lemaitren käyttämä etulehden sitaatti. Irènen suhteen tuota on vaikea nielaista ja otankin sen näytteenä Lemaitren lukijalle ojentamasta huumorinkukkasesta, sillä niin tanakkaa ja viihdyttävää jälkeä hän tekee tässä päätösosassaankin. Lemaitre kirjailijana ja hänen luomansa Camille  -varttansa mittavampi persoonallisuus-,  luonteikkaat henkilöhahmot ja kompuroimatta etenevä juonenkuljetus herättävät lukijassa suurta vastakaikua. Tyylipuhdas taidonnäyte!