Ari Ahola: "Viimeinen yritys" - ex Libris...

"Viiimeinen yritys",  Ari Ahola, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2016, 205 s.,

Ari Ahola (s. 1949) on Espoossa asuva kirjailija. Hänen tuotantonsa käsittää sekä nykymaailmaa tarkastelevia että laajoja historiaan sijoittuvia romaaneja.
Aholan edellinen romaani  Tapeettomia sotatoimia ilmestyi 2012. Esikoisromaanillaan Rajan miehet (Tammi 1979) hän sai J.H. Erkon palkinnon. (Lievelehti)

"Insinööri Kari Kaitera ajautuu yrittäjäksi jo nuorena. Särmikäs mies raivaa pienelle yritykselleen elintilaa joskus kovinkin keinoin, ja tulee paikkakunnalla tunnetuksi ihmisenä, joka jakaa mielipiteet. Hänen nuoruudenrakastettunsa Anitan vanhemmat kuuluvat epäilijöihin, ja kariutunut rakkaus johtaa moneen onnettomuuteen Kaiteran yksityiselämässä. Anita kuitenkin palaa, ja elämä asettuu uomiinsa, kunnes piilevä sairaus alkaa hallita perhettä. Sairaus johon  päättäväisyys, häikäilemättömyys ja luja tahto eivät  auta. Anita ja Kari joutuvat alistumaan siiihen, että kaikilla teoilla on myös muita seuraamuksia kuin mitä ihminen itse tavoittelee. Viimeinen yritys on kertomus suurten ikäluokkien kasvusta, aikuistumisesta, toiveista ja pettymyksistä, uhosta ja epäonnistumisesta. Kaikki eivät menesty, kaikki eivät ole onnellisia, eikä kaikkia voi auttaa." (Takakansi)

Tässä aikalaisromaanissa neljän koplan: Karin, Lassen, Askon ja Ossin, keskinäinen lojaalius on läpi elämän kestävä suure. Käydään koulut, koetaan koiruudet ja kuljetaan kujeet, opiskellaan ja aikuistutaan, tehdään töitä ja avioidutaan, saadaan tai ei saada lapisia, erotaan, ollaan palkollisia ja yrittäjiä, onnistutaan ja epäonnistutaan, itketään ja nauretaan. Läpikäydään koko elämän kirjo ja kehitys.

Ahola nostaa esille myös kovan kolmikon: valuuttalaina, devalvaatio ja pankkituki. Tuon petomaisen kombinaation, joka ei terävien puutarhasaksien tavoin selektiivisesti poistanut vain mätiä ja kuivia oksia yrittäjäpuutarhasta, vaan jyrisi niittokoneen tavoin yli PK-yrittäjäin ammattikunnan ja heidän lainojensa takaajien niitä surutta kaataen. Asia on ollut yhteiskunnassamme eräänlainen tabu, kuoliaaksi vaiettu ja sen vaikutuksia on minimaalisesti kartoitettu ja tutkittu.  Sellainen luku löytyi eräästä tutkielmasta kuin vaivaiset 4% suonsilmäkkeeseen uponneista  olisi onnistunut pinnertäytymään kuivalle maalle. Mitkä tuon vaatimattoman prosentin seuraumukset periytyvine syrjäytymisineen, itsemurhineen. sairastumisineen, alkoholiisoitumisineen, avioeroineen, perhe- ja sukulaissuhteitten rikkoutumisineen jne. yhteiskunnalle sitten tarkoittavatkaan, niin sitä laskua maksamme kalliisti vielä tänä päivänä. Samalla suoritettiin varallisuuden uusjako, mikä kapeutti yhteiskunnan toimivuuden kannalta tuiki tarpeellista keskiluokkaa roimasti.

- Kari oli ajatellut elämänsä varsinaisesti alkaneen sinä päivänä, kun hän oli saanut sotilaspassin käteensä ja vaihtanut siviilivaatteet ylleen Riihimäen viestirykmentissä. Pakolliset kuviot, kansakoulu, oppikoulu, rippikoulu, autokoulu ja asevelvollisuus olivat takana ja hän saattoi tehdä mitä halusi, paitsi äänestää tai asioida viinakaupassa ja hän ajoi moottoripyörällään suorinta tietä Nurmijärvelle toteuttamaan päätöksensä.

- Sittemmin neljän koplan erotti asia, joka jakoi koko maan nuorisoa, joko oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin ja sitten vielä keskikoululaisiin ja lukion käyneisiin. Nämä erot rikkoivat ystävyys- ja sukulaissuhteita. Edellisen sukupolven sisarukset, joista toisen lapset olivat ylioppilaita ja toisen eivät, saattoivat lopettaa kaiken kanssakäymisen ja tavata vain omien vanhempiensa hautajaisissa. Lassen porukasta - lapsuusvuosina ulkopuoliset pitivät häntä johtajana - Ossi kävi vain kansakoulun. Kahrit, Ossin ja Johannan vanhemmat, olivat työläisiä Alkon Rajamäen tehtaalla. He olivat avoimesti kommunisteja, puolueen jäseniä, eivätkä päästäneet Ossia porvarilliseen oppikouluun. Rahakysymyskin se oli, sillä kun kaksi vuotta nuorempi Johanna pyrki ja pääsi oppikouluun ja sai vapaaoppilaspaikan, vanhemmat eivät panneet vastaan.

- Hanna huokaisi. Sisimmässään hän oli sitä mieltä, että hän ja hänen ikäluokkansa tiesivät enemmän selviytymisestä, mutta sodasta selvinneet ihmiset kasvattivat lapsensa viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tavoittelemaan jotain muutakin kuin selviytymistä, jotain arvokkaampaa, jotain parempaa. Hannaa kylmäsi se Karin katkeraan toteamukseen sisältyvä mahdollisuus, ettei mitään selviytymistä enempää ollut olemassakaan.

Teos on tavallinen tarina tavallisista ihmisistä, syväkerronnallinen yhden aikakauden koruton ja todentuntuinen kertomus elämänkaarista, ja se toimii. Kertomus etenee rauhallisesti ja konstailemattomasti ja siinä on runsaasti tuttuutta ja kontaktipintaa. Laadukkaalle arkityylille on oma sijansa ja paikkansa elämässä ja kirjallisuudessa, tämä Aholan teos on oiva todistus siitä! Mielenkiintoista ja hyväpoljentoista luettavaa.

- Meidänhän piti pystyä vaikka mihin. Muistatko sen miehen, joka harhoissaan kuvitteli osaavansa lentää ja hyppäsi pilvenpiirtäjästä? Me uskoimme samoin ja ihan selvin päin.

-  Kun usko loppuu, kimalainen ei lennä... 

Suristelemisiin: