maanantai 11. toukokuuta 2015

Poliklinikkaperformanssia...

Draaman summa  olevaisessa on vakio. Totean nuivasti, jotta jokakeväiseksi muodostunut,
tällä kertaa ei hallittu vaan mallia salama kirkkaalta taivaalta-mallinen, paripäiväinen riekkuminen  vaan ei riemastuminen, on puoliksi ja onnekkaasti kuitattu. Korjausoperaatio seuraa tuonnempana.

Monikansallisessa osin letargisessa osin ylikierteilläkäyvän levottomassa  miljöössä kökötteli läpileikkaus kansalaiskirjosta, jonka välitse reippaasti riensivät tehokkaan- ja tärkeänoloiset ensitietojen vastaanottajat kansioineen vartijoita väistellen kohti ensiapua ja sen eittämättä päteviä hoitajia. Kuljin luontevasti liki viidenkymmenen vuoden yhdessäelon mielestäni suomalla täydellä  mandaatilla tyynen rauhallisesti paareilla  tuskissaan retkottavan Vaarin vieressä,
vaan kuinkas stten kävikään?  Torpatuksihan minä tulin yksimielisesti kaikkien hoitopuolen edustajien toimesta, vaikka kuinka katu-uskottavasti ja jämäkästi viekussaolo-oikeuksiani peräsin. Vartijan kurkistaessa ovestaan tiukan sananvännön johdosta, oli pakko peräytyä, sillä toki ymmärsin olevani ns. väärällä puolen tiskiä ja jatkaessani ulkoistuksen uhan alla. Jep!


Kun istuskelee sydän syrjällään odottajien aulassa  aivot tietoja Kanssakulkijan tilasta huutaen, kestää hetken ennen kuin vallitsevasta yleisestä kivikasvoisuudesta toipuu ympäristöään havannoimaan. Tuiki tarpeellinen siirtymisriitti, sillä tuon reilun nelituntisen perusteella on todettava, että Jouko Turkkakin vahvuusvuosiensa virrassa olisi produktioineen joutunut pahan kerran häpeään tämän kylläkin pätäkan suhteen vastikkeettoman, mutta henkisesti voimiaverottavan, ilmaisperformanssin rinnalla...  Ja huom. tämä arvio perustuu vain alkuillan näytökseen, toisessa myöhäisnäytöksessa on taatusti luvassa vielä räväkämpää  menoa.



Lanssikuljetuksia kärräytyi sisään tasaiseen tahtiin, rajavartiolaitoksen poikia välissään EU-alueelta visiittiin saapunutta pikatarkastuksen jälkeen pakkohoitoon passitettua turistia, saattajain myötä  käsi pyyhepulleropaketissa kömpiviä, oli rikkonaista ja avohaavaista nasuvärkkiä, liian useita pitkälti toistasataa kiloa painavia puhisijoita ja enempi-vähempi läsnäolleina tällä Telluksella taapertavia sekä apua tarvitsevia lapsosia. Jälkimmäisistä jokunen pitkästyi ymmärrettävästi odottamiseen, ja yksi pieni kiharatukkainen vielä vaippapöksyinen pikkumies - onneksi- osoitti ennakkoluulotonta ja reipasta asennetta kirmailemalla ympäriinsä hilpeästi hihkuen. Tästä iskänsä vaivautuneena pahoitellen  toteamaan, että kun ei pieni jaksa paikoillaan pysyä, johon salamana Mummo, että Pikkumies tuossa kohtaa määrä suunnan ja vauhdin, anna mennä & yritä pysyä perässä:)


Yhteenvetona ensiksi todettakoon, että sairaalan koko henkilökunta saa toiminnastaan ilman muuta kiitettävän arvion ja mikä parasta: minä sain Vaarin Äitienpäiväksi kotiin! Toisekseen ehdottaisin kaikille päättäjille ihan aidon ja oikean empiirisen tiedon hankkimiseksi minimissään samanmittaista hurvittelutuokiota mieluiten yönäytös mukaanlukien minkä tahansa julkisen hospitaalin päivystystiloissa ei niin ergonomisen muhkeilla istuimilla kiemurrellen sekä samaan syssyyn kärvistelyä ja jalanvaihtoa valinnan vapaisessa ruoka- ja leipäjonossa.
Poliittista tahtotilaa, jos mitä osoittaisi jalkautuminen & rantautuminen kansan ja sen vallitsevan arkitodellisuuden pariin.

Kolmanneksi: vaikka tuo meidän Vaari on muuten mukava Ukko, niin nämä sporttispurtit  kyllä ottavat voimille. Vaikka realitetit kuinka ovat hanskassa, näihin äkkilähtöihin ei voi rutinoitua eikä valmistautua, vaan ne rytinällä järjestelevät arvoja uusiksi lakaisten epäoleellisuudet ja mitättömyydet omiin nurkkiinsa, säikähdyttävät ja valvottavat öitä... Nyt on helpotuksesta tullut nukuttua nukkumisen päälle, kun onnekasta kyllä, jälleen ja vielä kerran tilanteesta selvittiin kuiville. Positiiviselle puolelle laskettakoon myös se ihme, joka osaltaan kuvaa Vaarin fyysistä tilaa, että menomatkalla hospitaaliin  Vaari  kerrankin oli tyystin suu suppuralla mitenkään kommentoimatta ajotyyliäni ja haipakkaa tilannenopeutta.

Loppukaneettina Philp Rothin sanoin:"Old age isn't a battle; old age is a massacre."

Huumori kestää & rintama pitää:



2 kommenttia:

  1. Kuulosti siltä, että näytelmä monivaiheisuudessaankin päättyi onnellisesti. Hyvä niin.

    VastaaPoista
  2. Juu, kiitos näin mukavastihan tässä pääsi käymään & matka senkun jatkuu....

    VastaaPoista