sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Karin Brunk Holmqvist: "Pieni potenssipuoti/Potensgivarna" - ex Libris...

"Pieni potenssipuoti", Karin Brunk Holmqvist, Bazar Kustannus, 2011, 245 s., suomentanut Raija Rintamäki.

Karin Brunk Holmqvist (s.1944) on kirjoittanut kuusi romaania, jotka ovat tehneet hänestä yhden Ruotsin luetuimmista ja pidetyimmistä kirjailijoista.
Hänen lämpimissä ja oivaltavissa tarinoissaan kohtaavat menneisyys ja nykyaika, maaseudun todellisuus ja kaupunkilaiselämä. Pieni potenssipuoti on ensimmäinen Brunk Holmqvistin suomeksi ilmestyvä kirja." (Lievelehti)

 

                                                                      ©Peter Carlsson

"Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvät vanhapiikasiskokset Tilda ja Elida asuvat yhdessä synnyinkodissaan pienessä ruotsalaisessa kylässä.
Heidän elämänsä on rauhallista ja mukavaa, samanlaista kuin aina.
Tilanteeseen tulee muutos, kun naapuritaloon muuttaa uusi asukas. 
Siskokset tutustuvat uuteen naapuriinsa ja saavat tältä oivallisen idean. Keksittyään sattumalta toimivan potenssilääkkeen reseptin vanhat neidit panevat pystyyn postimyyntifirman." (Takakansi)

 
 
- Silloin sattui olemaan oikea kunnon kesäilta. Kärpäset pörräsivät paikoillaan ilmassa ja vesi oli jo aikoja sitten kuivunut sädevesitynnyristä. Oli niin hiljaista, että puhuessa sanat palasivat takaisin kuin tahtoisivat tulla lausutuiksi uudestaan: ne eivät tavoittaneet vastaanottajaa, koska tiivis hiljaisuus kohosi muurina ympärille...

Kunnes rauhan rikkoo ja vipinää kinttuihn ja sykettä sydämiin aiheuttaa  Lanzen taloon muuttava komea, kolmen kultasormuksen poikamies Alvar Klemens, 
joka tietämättään mullistaa siskosten vedenpinnan tyynen elon ja sisäisen olon
sekä jonka tietämättään inspiroiman riemastuttavan  business idean ansiosta  taloon saadaan hankituksi sisä-wc... 
Tarinassa kulkee mukana myös kaupunkilaistunut veli Rutger arveluttavine kesämökkisuunnitelmineen ja Rivieralla huitelevine Marianne-vaimoineen.

- Tilda ei vastannut, häntäkin hermostutti. Ajatukset sinkoilivat aivoissa kuin guttaperkkapallot. Samalla kertaa oli tullut niin paljon kaikkea. Ensin he olivat olleet kaksin, mutta nyt heidän elämäänsä oli suorastaan virrannut väkeä. 
Alvar, Rutger ja Marianne, ja tietysti kaikki potenssilääkkeen tilaajat.
Tildaa hävetti, ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon hän risti kivulloiset kätensä ja rukoilu Jumalaa. Hän rukoili että Alvar tulisi takaisin, että rohto tepsisi Rutgeriin ja isä seppämestari Svensson suhtautuisi kaikkeen ymmärtäväisesti. Tilda kiitti myös siitä, että heillä oli terveys tallella, että veroilmoitukset oli tehty ja joulu oli ollut niin hieno.
 
Holmqvist kirjoittaa kauniilla kädellä ja rennosti etenevällä kerronnalla. 
Olikin vaihteeksi ilo lukea positiivisesti kunnon vanhanaikaista tarinankuljetusta ilman mitään enempi vähempi teennäisiä efektejä tai hätkähdyttämishakuisuutta. Teos on hyväntuulinen, herttainen, lämminhenkinen ja valloittava sekä tuotti  ponnistelematonta lukuiloa ja hyvää mieltä levittäen maalaiskesän tuoksua ja ääniä ympärilleni:)  

Kirjasähkökäyrän Maille lämmin kiitos tästä rentouttavasta tarinasta, 
matkasta muistojen maailmaan, lapsuuden kesiin ulkohuusseineen ja pörräävine kärpäsineen, inisevine itikoineen, maaseudulle, jossa merenaalloilla oli liplatuksensa ja ajalla oli aikaa seistä.... 
 
Kiitos myös elämälle siitä, että  maailmassa on jotain - ainakin muistoissa - pysyvää, kuten ikiaikaiset lapsuuden mokillä vietetyt kesät ja  nykyisyydessä perjantaikahvituokiot Esikoisen luona vaihtareineen:))

Teoksen opetus: Älä koskaan aliarvioi iäkkäitä naisihmisiä...

Suosittelee:

perjantai 29. tammikuuta 2021

Joonatan Tola: "Punainen planeetta" - ex Libris...

"Punainen planeetta", Joonatan Tola, Kustannusosakeyhtiö Otava, 344 s.

"Joonatan Tola (s.1983) on suomen kielen maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopistosta. Hän on itseoppinut pianisti ja shakinpelaaja, joka harrastaa dériveä, päämäärätöntöntä harhailua. Tola asuu perheensä kanssa Joensuun puutarhakaupunginosassa." (Lievelehti) 

 

                                                            ©Jyri Keronen

 
"Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä.
Joonatan saa puhelun Pohjois-Karjalaan: isoäiti vetelee viimeisiään.
Joonatan pakkaa autoon isänsä sotakypärän ja ajaa isoäidin luo Töölöön. 
Isoäiti luulee poikansa Mikon saapuneen. Joonatan muistuttaa Mikon kuolleen
ja kysyy, mitä isoäiti muistaa pojastaan. Isoäiti ei halua muistella. Joonatan alkaa tutkia ja kirjoittaa omaa ihmeellistä elämäntarinaansa. Lopputulos on karnevalistisen hurjasti elämää sykkivä sekä samaan aikaan sielua ravistavan traaginen kertomus." (Takakansi)
 
 
 

Tämä - eikä syyttä suotta - runsaasti julkisuutta ja palstatilaa saanut esikoinen
on paitsi saavutus kirjailijalta itseltään, todellinen kauden tapaus, joka tarjoaa lukijalleen runsaasti ajatuksia herättävää materiaalia ja houkuttelee omiin retrospektiivisiin ajatuskulkuhin, muistopoluille.
 
Teos on kolmiosainen ja sisältää mukavasti nimettyjä lyhyitä lukuja, jotka ovat Tolan rikkaalle kerronnalle eduksi. Lukemisen edetessä alkoi vallita ristiriita:
itkeä vai nauraa? Kerronta on sen verran rikasta, että vaikka mieli teki ahmia yhdellä rupeamalla, jaoin herkuttelun maksimoimiseksi ja luetun sulattelun vuoksi lukutuokiot useampaan kertaan.
 
Koska tämä on romaani isästä ja pojasta, teos jossa naiset ovat kulisseissa,
niin sitaatin aiheeksi antamaan välähdyksen Tolan hienosta tyylistä valikoitui luontevasti isoäiti:

-  Kävelin rappuset ylös ja pimputin ovikelloa. Odotin. Kun kukaan ei moneen minuuttiin tullut avaamaan, mieleeni juolahti, että hän makaa siellä kuolleena. Kokeilin koputtaa, ensin hellästi, sitten kovempaa, sitten rummutin ja morsetin koodeja kunnes iskin oveen nyrkillä. Silloin ovi aukesi.

- Ovenraosta eteeni ilmestyi röyhelöviittaan pukeutunut, koruihin hukkuva hienostorouva, ajan rypistämä hauras tyttönen. Vitivalkoinen mummontukka tökötti pörröllä, korvat lerppuivat hennon karvapeitteen alla kuin vuorenpeikolla, naama oli rutussa; silmälasit olivat valtavat ja ainakin puoli senttiä paksut ja niiden takaa tuikkivat metsäkauriin silmät joita isoäitini räpytteli niin tiuhaan
että se toi mieleen Corollani pyyhkimet kaatosateella. Hän ei taatusti nähnyt eteensä. Ja äkkiä hän tilttasi.  Hän räpytti silmiään hitaammin ja hitaammin ja lopulta hänen silmänluomensa jähmettyivät puoliväliin silmämunia.
 
- Tuijotimme toisiamme silmiin. Hänen huulensa alkoivat vapista, leuka vaappui, posket nykivät, vaikutti siltä että hän saa sairauskohtauksen,
kunnes kasvoille muodostui ihan oikea ilme. Valloittava mummonhymy. 
"Mikko!" hän sanoi. "Mitä sinä täällä teet keskellä päivää?" Vastasin että hei vaan ja sitten kerroin, että en ollut Mikko vaan Mikon poika Joonatan. Isoäitini katsoi minua kuin vähäjärkistä. Kysyin, muistatko sinä Mikon lapsia, minä olen Mikon poika, Mikko on kuollut. "Mitä sinä horiset?" isoäiti sanoi. "Tule sieltä sisälle juomaan teetä".
 
Ja tasapuolisuuden vuoksi Isän luonnehdinta Isoisästä: Hän oli helvetin sitkeä mies, periksiantamaton ylivoimaisten vaikeuksen edessä, puu jota mikään myrsky ei kaada ...
 
Tyylinäyte: - Psykiatri A. Horsma oli palannut lomilta ja rauhoitteli isäni sukulaisia, sähkötti että itsemurhayritys ei ollut niin vakava kuin miltä se ehkä näytti. Kyseessä oli pikemminkin epäkäytännöllisen miehen runollinen konkurssi...
 
Osin hirtehishumoristinen - liekö tarkoitus näin etäännyttää iholta kipeitä muistoja, sillä huumorinhan  voidaan   ajatella olevan tietynlainen coping-keino jahka on annettu ajan vieriä - , mutta samalla myös viiltävä autofiktiivinen kertomus lähinnä isästä ja perheestä sekä pojasta. Lukijana tuli kaksijakoinen tunnetila kerronnan koko mitaltaan, - ihastuttaen.  Erikoinen ja mielenkiintoinen, immersiivinen kokemus...

Tola välttää virtuoosimaisesti ja tyylipuhtaasti aiheen huomioon ottaen nyyhkytarinan tarjoamisen ja säälipisteiden keruun salakavalat ansat, jolloin lukijan luontainen sympatia ja empatia seuraavat sivu sivulta kertojaa ikäänkuin hänen rinnallaan, varjonaan. Ihailtavaa!

Ja minä, joka olin kuvitellut, että lapsuudenperheessämme vallitsi ainainen viuhto sirkus, tulin pudotetuksi laakista pehmeästi pyllylleni tämän luettuani. 
Yhdellä, nykyhetken mukaan lähinnä narsistiseksi psykopaatiksi diagnosoitavalla, ei näemmä pitkälle tällä saralla pötkitä, - kaikeksi onneksi... Oikeasti: eivät  nämä "pitkävaikutteisesti virkistävät "perhehelvetit" toki mikään kilpailulaji ole, eikä niitä saisi lainkaan ollakaan, mutta mutta...   -  Ei puhuta ikävistä asioista.  - H.R. 
 
Teoksen viimeisellä sivulla ennen lukua Lopuksi, Mikko Tolaa koskevia julkaistuja lähteitä ja Muita painettuja lähteitä sekä Kiitokset-osiota on kaunis runo 
Mikko Tolalta 1954 - 1989, johon on hyvä päättää lukeminen ja sulkea kirjan kannet:
 
Jätä mentyäsi ovi raolleen,
se ovi, anna ruusujen jäädä siihen
vartioimaan valoa joka liikkuu seinillä...

 

Hiljaisena tyttönä:

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Kukkiva keskiviikko...

Vaikka silmät toista kertoisivat, ei elämä ole pelkkää harmaan ja valkoisen eri sävyjä, kuten maisema koettaa meille vakuuttaa, vaan myös värejä ja iloa...

Tammikuu komeine hankineen ja muutamine aurinkopäivineen on lähes taputeltu. Helmikuu tarjotkoon meille kauniita aurinkoisia päiviä, vaikkakin sitten johdattaisi meidät paukkupakkasten läpikin askel askeleelta kohti vääjäämättä koittavaa kevättä ja sen joka vuosi uusia, ilahduttavia ihmeitä. 
 
Viime mainittuun eli ihmeisiin liittyköön liki vuoden kököttelyn jälkeen myös orastava ja kukkaansa puhkeava toiminnan- ja ennen kaikkea tapaamisenvapaus.



Just living is not enough... one must have sunshine, freedom, and a little flower. 
Hans Christian Andersen.

 Mukavissa mietteissä:

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Simone Buchholz: "Verikuu/Beton Rouge" - ex Libris...

 

"Verikuu", Simone Buchholz, Kustantamo Huippu, 2020, 271 s., suomentanut Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

"Hanaussa vuonna 1972 syntynyt ja nyttemmin Hampurissa asuva 
Simone Buchholz  on yksi Saksan tämän hetken menestyneimmistä rikoskirjailijoista. Buchholz on koulutkseltaan toimittaja ja hän on vuodesta 2001 lähtien toiminut vapaana kirjoittajana. Verikuu on Chastity Riley -dekkarisarjan kolmas suomennettu romaani."(Takalehti)
 

                                                           ©Achim Multhaupt
 
 
"On epätavallisen lämmin syyskuinen aamu Hampurin Sankt Paulissa, kun suuren kustantamorakennuksen edestä löytyy häkkiin teljettynä yrityksen henkilöstöpäällikkö - alastomana, tiedottomana ja pahoinpideltynä.
Pian samassa paikassa on jälleen häkki, ja tällä kertaa sisällä on kustantamon sanomalehtiosaston johtaja. Chastity Riley ja hänen uusi, arvoituksellinen työparinsa Ivo Stepanovic uskova, että kyse on jonkun kaltoinkohteluun kyllästyneen työntekijän kostosta. Pian kuitenkin selviää, että uhreja yhdistää muukin kuin työpaikka, ja samassa yrityksen hallituksen puheenjohtaja katoaa..." (Etulehti)
 
 

 

Omantunnon kysymys: Oletko koskaan toivonut, että pomosi olisi suljettu häkkiin?? Hmm-m...  Ainakin toisinpäin mahdollista kyllä;)
Buchholz oli uusi tuttavuus ja vaikka verikuuta on tullut joskus tähyiltyä, 
niin  yhdistelmä kiehtoi kuin myös Taina Värrin paljonpuhuva kansi.  
Teos sisältää lyhyitä, pienimmillään vain sivun mittaisia, kekseliäästi nimettyjä lukuja: Syljeksitty, Pääasia, että etupiha on tiptop,  Johtohenkilöt (Fuck all of you), Savumerkkejä sekä väliin kursiivilla Shadowrunner jne.
 
Teoksen teemana on kaksi vahvaa, negatiivista, mutta kantavaa voimaa: kiusaaminen ja kostonhimo. Miksi ja miten ne syntyvät, muodostuvat johtoajatuksiksi, kuningasideoiksi, koko elämäksi on suuri kysymysmerkki kuin myös se, kuinka niiden idean tuottama energia kantaa läpi elämän.
Sanotaan, että kosto ja viha ovat yhtä voimakkaita tunnetiloja kuin rakkaus, 
en epäile...

Dekkarin voimakaksikon muodostavat syyttäjä Chastity Riley, mustien aukkojen erikoisnainen, jonka ydinosaamista eivät valitettavasti ole rohkaisevat katseet  ja osavaltion poliisin LKS44:n vakavien rikosten tutkinnan  Ivo "Stepi" Stepanovic. 

Buchholz suoltaa varsin vaivattoman oloisesti omantakeista ja suorasanaista tekstiä ja dialogia värikkäine virityksineen malliin: innottomat, mustat nahkatuolit, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali, katsoa jotakuta munaa mittaavalla tavalla, pienimuotoinen ihminen, joka saa tilan pullistelemaan liitoksistaan ja hän oikaisee leveäsankaisia silmälasejaan keskusta-oikeistolaiseen tapaan...

Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu. Buchholzin näppärä sanaruletti riemastutti kuin myös Anne Kilven käännös. Uudenoloinen teos, joka oli silkka ilo lukea. 


Taivas on harmaa,
Talot vielä harmaampii,
Lämpimästi tervetuloa surun kauhuihin,
Katseet mulle huutaa: "Sä et tänne kuulu, et" 
 
(Albumilta Advanced Chemistry, 2016)

 

Verikuuta on katseltu myös Kirsin kirjanurkassa, millaisin aatoksin, selviää klikkaamalla;)

Harmaudessa hyrisi:

perjantai 22. tammikuuta 2021

Kale Puonti: "Milo" - ex Libris...

"Milo", Kale Puonti, Bazar Kustannus Oy, 2021, 269 s.

"Kale (Kalevi) Puonti (s.1962) on työskennellyt yli 30 vuotta poliisina Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa. Hän on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen ja ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Milo jatkaa vakuuttavan realistisella otteella kirjoitettua Pasilan myrkky -dekkarisarjaa, jonka ensimmäinen osa  Manni ilmestyi syksyllä 2020. Tuotantoyhtiö Yellow Film & TV hankki kirjojen elokuva- ja tv-oikeudet jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä. (Lievelehti) 

 

                                                            ©Uupi Tirronen

 

"Fatjon Milo tyri jäädessään kiinni rysän päältä, mutta tuomio on nyt istuttu,
ja vankilan ovelta näytetään avointa tietä. Ihan ensiksi Milon on matkustettava tapaamaan setäänsä, joka johtaa Albaniasta käsin suvun pyörittämää kansainvälistä huumekauppaa. Setä varustaa käden käänteessä Milon uudella henkilöllisyydellä ja passittaa takaisin Suomeen hoitamaan keskeneräisiksi jääneitä bisneksiä. Kauppa käy, ja se huomataan Pasilassakin. Heroiinikuolemat helsinkiläishotellissa sotkevat kuitenkin kaiken, ja Milon on korjattava tilanne. Toisesta epäonnistumisesta hän maksaisi hengellään." (Takakansi)

 

 

Esikoinen Manni  (2020) kirvoitti seuraavaa:  Puonti kuvaa poliisityön arkea asiantuntijuudella ja realistisen oloisesti turhia maalailematta, joten lukuvire oli mukavasti odottava tämän kakkososan suhteen. Puontilla on ripeä kirjoitustahti, sillä kolmas osa, Saarni  julkaistaan syksyllä 2021. Katsotaanpa, mitä Kaartamon kaarti tällä kertaa saa aikaiseksi lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi ja albanialaisen huumerikollisuuden rantautumisen ja pesiytymisen torjunnassa.

Juonen kuvioihin sisältyy biletystä ja myyntitapahtumia Colors-bileissä, vähemmän onnistuneet hotellijatkot Glon sviitissä,  Miloa kökkimässä huoltamolla rekkaa vartoomassa, tyytymättömänä kuin pistooli pasifistin taskussa, kertaiheittoisen velkarahoituksen hoitamistarkoituksessa  viritettyä varakkaan perheen tytön kidnappausta jne. 

Rikosylikonstaapeli Pesonen - oli ollut jo useamman vuoden laitoksen johdon ja KRP:n hampaissa liian läheisistä suhteista järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Hän oli sopinut suorittavansa kuulustelun poliisirikostutkijan kanssa vasta lomien ja ylityövapaiden jälkeen. - Hän ei halunnut pilata lomaansa väittelemällä herrojen kanssa. Aina ennen virkapuhelimen tavoitettavissa ollut Pesonen oli jättänyt puhelimen työpöydälle, pakannut kassinsa ja lähtenyt kalalle Ilomantsin Tyrjänsaareen, Koitereen rannoille.
Siellä Pesosen mökkinaapurina on vereväksi kuvattu viisikymppinen Irma Roivas, joka Mirrinsä kanssa sulostuttaa Pesosen kesäistä eloa ja oloa, niin että asiantila liippaa jo liki ennätyspitkää seurustelusuhteenpoikasta.
 
Poliisirikostutkija Kuntonen:  - oli virkamiesmäinen ja hieman jähmeä poliisi,
joka hoiti työnsä asiallisesti. Poliisirikostutkijan virka oli poliisiorganisaatiossa varmasti yksi epämiellyttävimmistä toimenkuvista. Vastapuolella pöytää oli lähes aina kollega, jota epäiltiin jostakin rikoksesta.
"Hoidetaan kuulustelu pois alta, niin päästään vapaille", Kuntonen sanoi.
"Olet tainnut jälleen virtsata jonkun päällikön muroihin, koska taas tapaamme?"
 
Huumebisnes on valitettavasti varsin kasvujohtoinen  ja liiketaloudellisesti kannattava toimiala sekä erittäin vaikeasti poiskitkettävissä oleva sarka, 
mutta siihen liittyvän rikollisuuden torjunnassakin onnistuminen on erittäin tärkeää ja eräänlainen viesti alan tekijöille ja liigoille, joten sitkeyttä ja sinnikkyytä sekä voimia näille aidan oikean puolen toimijoille jatkossakin!

Teoksen henkilökaarti on melkoisen runsas, ja osa siitä vilistelee silmien ohi muutamaa yllä kuvailtua lukuunottamatta pahemmin jälkiä jättämättä, 
joten vaikkei tässä suinkaan ja onneksi ihmissuhderomaanista toki ole kyse,
niin hiukka lihaa luiden päälle tältä osin kaipailisin lisää.

Puontin lyhytkappaleinen tyyli selkeine lauserakenteineen ja tapahtumakuvauksineen puolestaan  toimii edelleen mainiosti ja luo näkymää meille maallikoille siitä, missä maailmassa asian ympärillä liikutaan ja toimitaan. Taitavasti Puonti väistää myös yksinapaisuuden ansan, antamalla molemmille vastapuolille sanansijaa, jolloin kokonaisuudesta muodostuu lukijalle tasapainoinen.

Milo on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta ja klikkaamalla selviää, millaisia mietteitä teos Anneli A:ssa herätti;)

- Kaiken kokeneena voin sanoa, että vielä on jotain  kokematta. Matti Nykänen, etulehti.

Toivoa sopii kuin myös talvista viikonloppua tässä toivottaa:

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Maria Grund: "Kuolemansynti / Dödssynden" - ex Libris...

"Kuolemansynti", Maria Grund, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 394 s., suomentanut Kari Koski.

"Maria Grund (s.1975) on kotoisin Tukholmasta ja työskentelee toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän on valmistunut New York Universitysta ja muttanut ulkomaanvuosien jälkeen Gotlantiin." (Lievelehti)


                                                        ©Katarina Grip Höök

 

"Teinitytön ruumis kelluu kalkkilouhoksessa, ja kaikki merkit viittaavat itsemurhaan. Mutta pian poliisi hälyytetään rikkaan keräilijän kotiin: vanhus on surmattu raa'asti, ja seinällä riippuu todiste yhteydestä kuolleeseen tyttöön. Itämeren saari vaikuttaa idylliseltä, mutta synkkä kääntöpuoli välähtää näkyviin: julmia rikoksia tulee lisää, ja johtolangat kulkevat yhteisön  jäsenestä toiseen." (Lievelehti)


 

Hurja, haastava  kansikuva ja uusi kirjailijatuttavuus herättivät kiinnostuksen kuin myös lause: seitsemän paljasjalkaista lasta seisoo rivissä paikassa, joka näyttää kesäiseltä niityltä...
Otetaanpa ensin selvää minkälaisin henkilöresurssein Grund aikoo rikosten sumasta maalinauhan katkaisuun selvitä:
 
Sanna Berling:  - on ei vielä hirveän vanha eikä mitenkään susiruma.
- katselee ympärilleen tyhjässä, palaneessa huoneessa. Auringonvalo tihkuu ruskeana ja likaisena suolan ja pölyn peittämistä ikkunoista. Nieluun hiipii pinttyneen savun katku, johon sekoittuu homeen haju. Huone tuntuu aina vain pimeämmältä joka kerta kun hän palaa tänne. 

Eir Pedersen:  - on arvaamaton ja äkkipikainen, omasta yksiköstään mantereelta hädetty.
- Pienen päivystävän apteekin soittokello kilahtaa kimeästi, kun hän (EP) astuu kynnyksen yli. Hän liikkuu nopeasti ja hieman etukenossa, valppaat silmät täynnä energiaa. Kun hän avaa vartalonmyötäisen nahkatakkinsa ja vie käden povitaskuun, hän huomaa kuinka apteekkari tarkastelee häntä tiskin takaa. Hienovaraisesti mutta huolissaan. Eir tunnistaa katseen, hän on jo tottunut. 
Tässä vaiheessa hän on melko varma siitä että valkotakkisella naisella on toinen käsi hälyytysnapilla.

Ernst "Eken" Erikson:  - on heidän esimiehensä. Rakastettu. Pelätty. Kunnioitettu.
 
Bernhard Hellqvist, rikoskomisario:  -  Hän on masentava näky, Sanna tuumii. Sameat silmät ja roikkuvat posket. Hän haluaa vain pois täältä: sellaista se on ollut viime vuodet, häneltä on kokonaan hiipunut kipinä ja mielenkiinto.
 
Jon Klinga:  -  on jäntevä kaveri, ja kun tukka on siististi kammattu, kuten tänään, hän näyttää ihan tyylikkäältä. Hän tietää sen kyllä itsekin. 
Vaikka hän on virka-arvoltaan Sannaa alempi, hän käyttäytyy arvovaltaisesti tämän seurassa. Ystävällisesti. Päättäväisesti. Juuri hänenlaistaan poliisia  ihmiset kaipaavat silloin kun kuvittelevat jonkun ajelevan ympäriinsä valkoisella pakettiautolla sieppaamassa ihmisiä ja kiduttamassa heitä hengiltä.
 
Sven "Sudden" Svartö:  - Islantilaisvillapaita näyttää melkeinpä siltä kuin se olisi maalattu hänen  lihaksikkaisiin käsivarsiinsa. - Palkittu kemisti, jolla riittää kokemusta ja pätevyyttä. Hän on yksi maan parhaista teknisistä rikostutkijoista.
 
Joukon jatkona mm. syyttäjä Leif Liljegren, joka haluaa pysyä ajan tasalla ym. 
 
Elävästi roolitettua ja persoonallista joukkoa, jotka eivät jää juonen riennossa pelkiksi kalpeiksi haahuilijoiksi, vaan luovat inhimillisyyttä ja persoonallista väriä teokseen. 
 
Oma mystinen merkityksensä tarinan kulussa on Jodie Fosterin Iriksen roolissa tähdittämällä elokuvalla Taksikuski,  hellehatulla, värikkäillä aurinkolaseilla sekä kaulakorulla kolmine sydämineen ynnä kettunaamarilla ja sen yhteydellä 
Marie-Louise Ja Frank Roosin  tummanvihreälle seinälle viimeiseksi ripustettuun tauluun, joka esittää viheriöivällä niityllä  seisovaa seitsemän pikkulapsen rivistöä, joista jokaisella on kasvoillaan eläinnaamio: porsas, riikinkukko, aasi, koira, vuohi, kettu ja susi. Vaikka teos itsessään on valoisa, ovat naamioiden ilmeet sulkeutuneen usvaiset...
Seitsemän eri eläintä symbolisoimassa  seitsemää kuolemansyntiä.
Kaiken kukkuraksi kuviossa haahuilee myös Miltonin Kadotetun paratiisin poltettu nide.
 
Tietoiskuna valkenevat myös sanan  aspergillium eli vihminin arvoitus  kuin myös maran, nukkuvien ihmisten kiusaajan  kalsea vaikutus.
 
Toteavalla tyylillä kirjoitettu aihepiiri on vastenmielinen, joten jäin ihmettelemään, oliko tarkoitus nostaa kissaa hännästä pöydälle vai mikä oli dekkarin juju?
Lasten kesäleiri - tässä auvoiselta nimeltään Sarastus - ja seitsemän kuolemansyntiä eivät nyt kertakaikkiaan omassa ajatus- ja arvomaailmassani kuulu yhteen. Lapset ovat tabula rasa ja on meidän kaikkien aikuisten vastuulla, minkälaisia merkkejä tauluun piirrämme tahi kirjoitamme. 
Ihmismielen kieroutumien esillenostossa ja kuvauksessa ei sen sijaan moitteen sijaa...

Juonekulussa oli havaittavissa lievää hapuilevaa häröilyä, josta osa toki sopii laittaa kipakan pakkasen aiheuttaman kärvistelyn eli  Ukko Luojan luoman toisen lockdownin synnyttämän oman mielen haahuilun piikkiin.

Mutta persoonainpiirto ja verbaliikka sen sijaan olivat mallikkaasti kohdillaan ja henkilökaarti kiinnostavan särmäinen; kiitos myös Kari Kosken laatukäännöksen. Joten ilomielin jätän Grundin mahdollisen kakkosen varaan kokonaiskuvan muodostamisen hänen potentiaalistaan ja ansioistaan, oman polun aukaisemisesesta ja kyntämisestä vahvalle skandidekkaririntamalle.

Lycka till!

tiistai 12. tammikuuta 2021