"Yöperhonen" - ex Libris...

"Yöperhonen", Katja Kettu, WSOY, 2015, 325 s., päällys Matti Ruokonen.

Rovaniemeläinen Katja Kettu (s.1958) ei "Kätilön", 2011 jälkeen eneempiä esittelyjä kaipaa. Tuolla moninkertaisesti palkitulla teoksellaan hän viimeistään lunasti paikkansa maamme nykypäivän kirjailijoiden eturivissä.

"Lappi 1930-luku. Valkokenraalin tytär Irga pakenee Suomen rajan yli Neuvostoliittoon. Rakkaus venäläiseen Suenhampaaseen ja toivo paremmasta elämästä ovat saavat naisen jättämään perheensä ja kotimaansa.  Venäjä 2015. Nuori suomalaisnainen Verna matkustaa Venäjälle selvittämään isänsä viimeisten päivien tapahtumia ja outoa kuolemaa. Mikä on vienyt isän pieneen Lavran kylään Marinmaalle?
Keitä ovat ne ihmiset, joiden luokse tämä on viimeisiksi päivikseen matkannut? Yöperhonen on tarina ystävyydestä, sisusta ja oman kulttuurin merkityksestä. Se kertoo tarinan yhden suvun traagisista käänteistä, kahden valtion kansalaisten kohtaloista, pienen Mari-kansan kulttuurista valtavan Venäjän puristuksessa sekä luonnon maagisesta mahdista." (Kustantaja)

Heti alkuun totean, että "Kätilö" pääsi livahtavaan minulta sormien lomitse ja lukuprillien editse, joten tämä on ensikosketukseni Ketun tuotantoon. Samaan hengenvetoon ruusut: ilahduin teoksen tyylipuhtaasta kannesta, jonka maalaus on Eemil Karilan ja toteutus Matti Ruokosen, kerrassaan sisältöä ilmaiseva ja tyylikäs tulos!

"Yöperhosen" ensiluvussa Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa. Hankinäyttämö on silattu täyteen auringonpaistetta ja törröttäviä pajunkissoja kun suihkin niin, että vitsasta väännetyt mäystimet kitisevät joka potkaisulle ja sauvojen renkaat valittavat. Kirssihame rahisee reisiä vasten, kun suihkin (Irga 1937) rinnetta alas Jaurujoen jäälle, pahtakohtaan josta hanki on jo lämmöstä tummunut. Jaurujoki oli ensikosketuksni pitempään erävaellukseen rinkka selässä ja ne elämykset ja kokonaan uusi maailma, joka tuolloin avautui... Kohdattu kontaktipinta kirjassa tekee siitä oitis jollain mielihyvän muistojakutsuvalla tasolla omakohtaisen.

Maagisuutta hyödyntävää, omaperäistä ja sanarikasta kerrontaa, ilmaisuja kuten: 
nimivalikoiman leirikomendantit Maksimovitš & Minimov, herttastella, ketkupolvi, olla hotka, viimavirren vonkuna, pölynnuoskainen lasivitriini, iso lintu leuhottaa, keskipäivän aurinko rököttää, kaiken valittavan hukan jollotus, rymyketto jne.

Väkivahvaa, maanläheistä ulosantia, joka johtaa henkistä aasinsiltaa pitkin aatokset toiseen rovaniemeläiseen  Timo K. Mukkaan ja Rauli Mollbergiin sekä elokuvaan "Maa on syntinen laulu" ja toisaalta Aleksandr Solzhenitsynin Esa Adrianin suomentamaan "Vankileirien saaristoon
(Archipelag GULAG 1918-1956), Wahlström & Widstrand Tukholmassa 1974, jonka aikanaan sain tuoreeltaan. Katja Kettu on tehnyt tanakan pohjatyön ja antaa bonuksena mainion "lisää aiheesta" - kirjallisuuluettelon.

Pieni vimoinen tiivistävä loppusilaus  ei ehkä napakan lukukokemuksen tuottamiseksi olisi ollut pahitteeksi, mutta nautin suuresti Ketun paitsi tyylillään positiivisesti erottuvasta kerronnasta myös kekseliäästä ja taidokkaasta sanaruletista murre- ja uusiosanoineen, niiden yhteennivomisineen ja tekstiin  ymppäämisineen. Sanat edustavat itselle pirskahtelevaa suihkulähdettä riemukkainen auringossa spektriä ottavine ja kimmeltävine pisaroineen.Kaikkiaan väkivahvaa & maanläheistä sekä omaperäistä ulosantia!

Mihin ollaan menossa? Slaavilaisittan ja oivallisesti Kostjan toteamana:"Aina valoa kohti."
Siitä on hyvä lähteä!

Sanafriikkinä:

"Hyvän elämän filosofiaa" - ex Libris...

"Hyvän elämän filosofiaa", Ilkka Niiniluoto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,2015, 328 s.


Prof. Ilkka Niiniluoto  (s. 1946) on suomalainen filosofi ja matemaatikko. Hän on toiminut Helsingin yliopiston kanslerina vv. 2008-2013 ja sitä ennen yliopiston rehtorina vv. 2003-2008. Joskus Niiniluotoa on kutsuttu myös "valtakunnan viralliseksi filosofiksi." ^"Professori Ilkka Niiniluoto tunnetaan kantaa ottavana keskustelijana, joka on käsitellyt humanististen arvojen ja tieteellisen sivistyksen merkitystä kulttuurissamme. Tämä humaani teos on läpileikkaus hänen arvostetusta ajattelustaan."
(Teoksen takakansi)

"Lisääkö rikkaus onnellisuutta? Miten erottaa hyvä ja paha ilman uskontoa? Miksi kuolemaa ei tarvitse pelätä?  Professori Ilkka Niiniluodon teos on punnittu puheenvuoro ihmisen mahdollisuuksista hyvään elämään.
Se pohtii perusasioita, joita kukaan ajatteleva ihminen ei voi sivuuttaa – tahdon vapautta,
viisauden olemusta ja oppimisen iloa. Se myös taustoittaa vaikeita kysymyksiä kertomalla niiden historiaa ja arvioimalla filosofien niistä esittämiä näkemyksiä. Niiniluoto nojautuu uskonnollisten oletusten sijasta tieteelliseen ihmiskäsitykseen. Hänen mukaansa ihmisenä olemisen ytimenä on tiedostaa itsensä ainutkertaisena olentona, jolla on mahdollisuus toteuttaa omia kykyjään ja pitää huolta toisista oikeudenmukaisella tavalla." (Teoksen takakansi)

Teos on hyvin jäsennelty. Selkeä kokonaisuus ja ilmeikäs asiantuntijateksti paitsi laajensi tietopohjaa myös antoi  erinäisiä oivalluksia ja jätti mukavasti miettimään ja järkeilemään.
Kirja koostuu Johdannosta ja seuraavista luvuista  omine alaotsikkoineen: Ihmiskäsityksistä, Oppiva ihminen, Eettinen ihminen, Toimiva ihminen ja Ihmiselämän kaari sisältäen lopuksi Huomautuksia,
Esseiden alkuperätiedot, Lähdeluettelon ja Henkilöhakemiston.

Kiemuraisimmat mutkat, verbaalisfilosofiset taidonnäytteet kohottivat katsetta avartavasti kulmakarvoja ja pakottivat hellehatun kohteliaaseen nostoon aivohöyrymyrskyn paineen tasaamiseksi, mutta pääosin ymmärrettävän fluenssia teemankuljetusta ja tyylipuhdasta asiasisällön perilletuomista sekä sutjakasta sulateltavaa. Sisällön laaja-alaisuuden ja monipuolisuuden vuoksi/ansiosta lyhyt referaatti on mahdoton, joten tyydyn muutamaan kirjan tarjoamaan  iskevään, tässä asiayhteydestään irroitettuun määritelmään ja sitaattiin:

Aristoteleen mukaisesti: Ihminen on rationaalinen eläin, jolle ominaisena tehtävänä on sielun toimiminen järjen mukaan ja järkevä käyttäytyminen.

Pessimisti näkee vaikeutta joka tehtävässä, optimisti näkee tehtävää joka vaikeudessa.

Sokrateen: suurinta viisautta on oman tietämättömyyden tietäminen.

Onneton Sokrates on parempi kuin tyytyväinen sika.

Bernard Russell: Viisaudella tarkoitan oikeata käsitystä elämän päämääristä.



Muutamat teoksen teoreettiset viritelmät jäivät siis sumeiksi suureiksi, minkä seikan häpeilemättä täten tunnustan, mutta valtaosin anti oli sekä omaa ajatelmarakennetta tukevaa että siihen materiaalia tarjoavaa, selkeästi ja lukijaystävällisesti esitettyä ajatuksenkulkua. Filosofia,
jos mikä on antoisa ja mielenkiintoinen sekä aina uutta tarjoava tutkimisen ja opiskelun kohde;  Niiniluoto on tehnyt laadukasta jälkeä sitä silmälläpitäen ja helpottamaan pyrkimystä hyvään elämään ja tavoitteeseen kasvaa ihmisenä omaan täyteen mittaansa. Johdannossa Niiniluoto sanoo toivovansa valikoitujen välähdysten ihmiselämän edellytyksistä ja haasteista, iloista ja suruista, ponnistuksista ja saavutuksisa voivan antaa lukijalle innostavia aineksia pohtia ihmisen runsaita mahdollisuuksia hyvään elämään. Toive toteutuu, sillä jos aihepiiristä on kiinnostunut, se on tässä: kompakti, ehdottoman myönteinen ja inspiroiva tietopakettikokonaisuus!

"Ihminen on monikerroksinen olento, jonka persoonassa - Eino Kailan sanoin:"Koirat ulvovat kellarissa, mutta kupolissa laulaa enkelkuoro."

Ulvoen ja/tai laulaen, hellehatun vaihtuessa sydvestiin:

mielekästä syksyyntaittoviikonloppua:

"Kuolematon ja muita novelleja" - ex Libris...

"Kuolematon ja muita novelleja", Machado de Assis, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2014,
189 s., suomentanut Pirkka Valkama.

Machado de Assis (1839-1908) on Brasilian pidetyimpiä ja luetuimpia kirjailijoita kautta aikojen. Machado eteni vaatimattomista oloista lehtimieheksi ja itseoppineeksi kääntäjäksi, teki pitkän uran virkamiehenä ja mm. perusti Brasilian kirjallisuusakatemian.
Kirjallisen uransa aikana hän kirjoitti kymmenkunta romaania ja toistasataa kertomusta. Hänen tuotantonsa keskiössä on riolaisen elämänmenon psykologinen syväluotaus. Lyhytproosaa leimaa musta huumori sekä historian ja fantasian rajalinjojen sekoittuminen."
(Kirjan lievelehti)

"Psykologisesti tarkkanäköisten romaaniensa lisäksi Machado kirjoitti toistasataa lyhyempää kertomusta, joista tähän suomennoskokoelmaan sisältyy kaksitoista. Tarinoiden skaala ulottuu pistävästä yhteiskunnallisesta satiirista mielikuvituksellisiin fantasioihin, joiden voi nähdä enteilevän latinalaisamerikkalaista maagista realismia. Valikoiman pidemmistä novelleista lähes pienoisromaanin mittoihin yltävä ”Mielitautilääkäri” on kirpeä satiiri vallasta ja hulluudesta. ”Kuolematon” vie surrealistiselle matkalle läpi aikakausien. Novellissa ”Peili” kertoja paljastaa teoriansa ihmisen kahdesta sielusta." (Takakansi)
 Novellikokoelma oli  Tähtifantasia-pakintoehdokas 2015.

Recife, 2005

Kun onnenkantamoisena löytää tällaisen helmen, jossa  kirjailija on brasilialainen, peliin  laitetaan heti kättelyssä  tutut paikat Perambucon osavaltio, Recife ja Olinda sekä sujahdetaan sisään kiehtovaan kertomukseen kuolemattomuudesta ja opiskellaan hepreaa Spinozan johdolla Haagissa tarinaniskijätaiturin kutsumana, niin yksikertaisesti olen aseeton ja myyty. Yllä mainituilla elementeillä ja leirinuotiomaisella, hämyisellä ja hiukka maagisella turinoinnilla on vankka sijansa mieltymyspakissani.

Olinda, 2005


Kokoelma pitää siis sisällään 12  eri teoksissa julkaistua novellia. Laaja aihepiiri kätkee syliinsä  neuvoja siitä, kuinka merkkihenkilöksi tullaan, pohdintaa kielen sielusta todeten, että adjektiivi on kielen sielu, sen idealistinen ja metafyysinen osa substantiivin ollessa kylmää ja raakaa todellisuutta, sanaston naturalismia. Peilissä puolestaan päädytään tulokseen ihmisen mukanaan kantamasta kahdesta sielusta: yhtä joka katselee meitä ulkoapäin ja toista vastaavasti sisältäpäin. Jos ulkoinen sielu perustuen valtaan, dukaatteihin, isänmaahan tai muuhun luotuun "kuoreen" ja rekvisiittaan pettää, tarvitaan peiliä. Kuolematon on  kautta aikain relevanttia ikuisen elämän tavoiteltavuuden  mielekkyyden perkaamista historian siipien havinassa; -vasta kuolema tekee elämästä mielekkään.. Seesteinen tasavalta on kaniikki Vargasin luento  huomattavasta maallemme kunniallisesta tutkimuksesta yhteiskunnan hallinnon luomisesta, araknidikielen toimivuudesta eli hämähäkkien, näiden niveljalkaisten sosiaalisesta järjestäytymisestä ja kielestä; lopuksi Jumalan asemaaan asettautuu Vargas. Saattaa kuulosta kornilta, mutta tosiasiassa on huimaa vetoa, jossa ei edes mielikuvitus rajana ja joka kipristi varpaat kippuralle silkasta lukunautinnon riemusta... 

Ei ihme eikä sattumaa, että Assis on maansa pidetyimpiä ja luetuimpia kirjailijoita kautta aikain;  kokoelma on suoralinjaista, pidäkkeetöntä ironian ja satiirin riemujuhlaa ja tarinankertojan verbaalista riemuvoittoa & tykitystä, jota ajan hampaat eivät ole tylsistyttäneet ja lukijalleen hervottomasti naurunystyröitä kutitteleva viihdyttävä lukuherkku! Edellinen suomennos: "Kuuluisuus ja muita kertomuksia" vuodelta 2010 meni oitis varaukseen, on ihan piukea pakko tarkistaa, josko kirjailijan noheva & päräyttävä noste kantaa.

Erinomaista eli Ótimo:

Halosennimellä...

Ettei olisi jäänyt vallan viimehippaan näyttelyn sulkeutuessa 30.8. ajaa hurautimme tänään Tuusulan  Halosenniemeen näin tiettävästi viimeisen kesäpäivän kunniaksi.

 Näyttelyn teemana oli  Luonnonlyyrikko  Pekka Halonen 150-vuotta. Miljöö ja vanhan ajan tuoksu ja patina sekä rakennusten massiiviset hirret ynnä paanukatot ja viehko järvimaisema ovat ne ykköstekijät jotka raamittavat kulloistakin visiittiä ja luovat puitteet taideteoksille.
Keliin sopivasti oli tällä kertaa esillä parisenkymmentä lähinnä talviaiheista, osin ennen esilläolematonta  teosta kuten:  Syysmaisema Kivijärveltä v:lta 1985, Talviaurinko, kookas Talvimaisema Kinahmista v:lta 1928, Talvinen iltarusko sekä ihastuttavat Varhainen talvi ja Huurteiset pihlajanmarjat, jotka suorastaan hohkasivat vaaleaa viileyttä kesäpäivään. Valitettavasti interiöörin ja maalausten kuvaaminen oli ankarasti kielletty.
Kun Vaari vaateri- ja vatupassineurootikkona luontevan refleksinomaisesti ojentautui oikaisemaan vinossa ollutta taulua, kopautettiin oitis olkapäähän topakasti huomauttaen, jottei teoksiin saa koskea!  Oppaat olivat - kuten aina - hyvin perehdytettyjä, avuliaita ja auliisti kysymyksiimme vastailevia nuoria; kiitos!

Halosenniemi on taidemaalari Pekka Halosen vuonna 1902 valmistunut kansallisromanttinen ateljeekoti Tuusulanjärven rannalla. Alkuperäiseen asuunsa entisöity Halosenniemi toimii taidemuseona, joka kertoo Pekka Halosen taiteesta, hänen elämäntyöstään ja ystävistään, jotka loivat kuuluisan Tuusulan Rantatien taiteilijayhteisön. Museon erikoisnäyttelyissä esitellään Pekka Halosen taidetta yhdistäen sitä hänen aikalaisten ja myöhempien aikakausien tuotantoon. Halosenniemen kokonaisuuteen kuuluu myös Maija ja Pekka Halosen puutarha, joka on palautettu alkuperäisen kaltaiseksi. Taiteilijan luontokäsitystä kunnioittaen koko Halosenniemen alue on lain nojalla rauhoitettu luonnonsuojelualue. (Wikipedia)

"Luonnonlyyrikko-juhlanäyttelyssä esitellään Pekka Halosen rakastettuja luontoaiheisia maalauksia ja klassikkoteoksia. Oman hienon kokonaisuutensa näyttelyyn tuo myös Pekka Halosen taiteen intohimoisen keräilijän kokoelma. Usean vuosikymmenen ajan hioutuneessa yksityiskokoelmassa on upeita luonnontulkintoja vuodesta 1889 lähtien aina 1930-luvulle. Osa kokoelman teoksista on suurelle yleisölle täysin uusia ja mahdollisuus nähdä kokoelma näin eheänä ja laajassa mittakaavassa on ainutlaatuinen." (www. halosenniemi.fi)

Kun tuossa järvenselkää saunanterassilta ihaillessa porukalla leikkisästi surkuttelimme köyhäin taiteilijain maallista kurjuutta, niin hauskasti siinä äityi nuorehko nainen parahtamaan:"Minunkin mieheni on köyhä taiteilija, miten näitä puitteita oikein luodaan?" Johon hänen kypsempi seuralaisrouvansa realistisesti tokaisi, jotta vekselivedolla, vekselivedolla ja tuo "totuushan" meitä kävijöitä  naurelutti...

Kuriositeettina varsinaisten kesäkukkien ollessa jo kuivuudenkin takia lähinnä ehtoopuolen ruusuja, hiukka yllätyksellisesti ja oudohkosti, mutta jo toisella katsomisella hauskasti & why not sateenvarjot...
"Sateenvarjojen leikki koristaa kesän Halosenniemen puutarhaa. Halosenniemen puutarhaan, puiden ja istutusten väliin on rakennettu värikkäistä kierrätyssateenvarjoista yhteisötaideteos. Teos loistaa Halosen Pekan paletin väreissä. Kuvataiteilija Tero Annanolli on rakentanut sateenvarjoista haapojen väliin viritetyn katoksen, joka täydentyy kesän aikana yleisölle suunnatuissa työpajoissa. Led-valoilla valaistu taideteos luo kesäyön hämyyn ja syksyn pimeyteen puutarhamaista tunnelmaa."(www.halosenniemi.fi)

Kotimatkalla poikkesimme Burger Kingissä ja pienimittä synnintunnoitta suoriudumme urheasti jättikokoisista Whoppereista ranskalaisineen; ateriakokonaisuus joka varsin kelvollisesti korjasi retkipäivän energiavajeen ja jätti normaalit iltavoilevät tykötarpeineen leipälaatikon ja jääkaapin armaaseen rauhaan; huh-huh...

Huristeli & hurvitteli:

"Alex" - ex Libris...

"Alex", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2015, 405 s., suomentanut Sirkka Aulanko.


"Pierre Lemaitre (s.1956) on Ranskan suosituimpia kirjailijoita Huikea trilleri Alex palkittiin vuonna 2013 The International Dagger-palkinnolla vuoden parhaana ulkomaisena rikosromaanina. Palkinnon myöntää brittiläinen Crime Writers' Association. Romaanin oikeudet on ostettu yli kahteenkymmeneen maahan, ja sitä on myyty yksin Ranskassa yli 250.000 kpl.

Nuori viettelevän  kaunis nainen siepataan ja ripustetan ahtaassa häkissä riippumaan tyhjän teollisuushallin katosta jossain päin Pariisia.
Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista." (Takakansi)
Lähestyin Lemaitrea valkein hansikkain,  puhtaalta pöydältä, joskin tietoisena siitä, että edeltäjäteos, hirstoriallinen romaani ja Concourt-palkittu "Näkemiin taivaassa" oli sekä myynti- että arvostelumenestys myös meillä.

Kirja alkaa punaisen peruukin sovittelulla ja Alex kertoo pitävänsä tyypittelevistä peruukeista, jotka antavat selkeitä viestejä, kuten "tiedän, mitä ajattelet" tai "olen myös hyvä matematiikassa". Tämänpäiväisen viestiessä suuntaan: "Minua et löydä Facebookista."
Ja jassoo, totesin minä. Korsteenina raskaudenaikana kessua kärytelleen taidemaalariäitinsä,
Maud Verhoevenin  jäljiltä 145-senttiseksi pätkähtänyt ja vaimonsa Irenén katoamisen/kuoleman tapahduttua henkisesti orpoutunut ja hoidotarpeessa ollut, nykyisin  vain vähäisiä rikoksia hoiteleva Camille määrätään vastentahtoisesti Alexin katoamisen selvittelijäksi. No justiinsa..

Peruukkimaakari & kääpiötutkija!!  Banaali alku, jolla pyritään mihin? Ehkä tarkoituksellinen riskinotto, toiveikkaasti arvelin, joka johtaa lukijan herpaantumattoman mielenkiinnon viriämiseen. Ja näinhän täsä kävi! Alexin persoona on piirretty tarkalla ja taitavalla kynällä ja
siitä on pimeistä puolista huolimatta onnistuttu yllätyksellisesti luomaan jopa sympatioita esiinpuskeva. Pituus tai pikemminkin sen puute puolestaan on Camillelle kohtalo, joka pakottaa käyttämään suuria sanoja. Hän tarrautuu tapaukseen periksiantamattomalla kettuterrierin sitkeydellä entisen Sidoste-sukka mainoksen tapaan. Mukana polveilevassa tutkinnassa,
jossa väkevöity rikkihappo, Ludvig XI:n lanseeraama laatikkokidutus insestin ohella näyttelevät merkittävää roolia,  ovat rikospoliisin päällikkö  Le Guen 120-kiloineen ja karjahtelevine ulosanteineen mottonaan neljän avioliiton kokemuksellisella rintaäänellä: "Kun kerran  vaihtaa vaimoa, voi yhtä hyvin aina ottaa saman" ja Camillen apulaistutkija, huomattavan rikas ja äärettömän tyylikäs Louis Mariani sekä avuksi huudettu ja saatu kellontarkka tiedonjäljittäjä Armand.

Pohdiskellaan syyllisen kiinnisaamisen velvoittavaa ja kunnioitettavaa tavoitetta vs. uhrin pelastamisen priorisointia sekä veivataan kampea uhrin syyllisyyttä ja roolien päällekkäisyyksyyttä tahkoten.  

Alex on kokonaisuudessaan näppärine, jos ei suorastaan nerokkaine juonenkäänteineen mukaansa imaiseva teos. Lemaitre omaa verbaalia fluenssia aikaansaaden laadukasta, monikerroksista  ja oivasti rytmitettyä kerrontaa, jossa makaaberit elementit kyllä  ovat vahvasti läsnä mutteivat itseisarvollisina  vaan kokonaisuus pysyy mallikkaasti raameissa ja suorastaan tyylikkäänä. Immersoiva lukukokemus!!!

 "Tosiasiat ovat itsepäisiä." toteavat rikostutkijat Leninin sanoin ehkä helpotuksesta huokaisten  hyväksi  loppukaneetiksi...

Voilà:

Hyvänmielenhyrinää...

Ensimmäinen lomaviikko on vilahtanut leppoisasti metsäpoluilla tepastellen ja kavereita moikkaillen

On piipahdeltu Kauppatorin hyörinässä  aasialaisturistien kintereillä kahvittelemassa ja merta nuuhkimassa ynnä merilokkien komeita poikaisia ihastelemassa sekä markkinoilla

 on herkuteltu kesän antimilla ja meren äyriäisillä, luettu, levätty, nautittu valosta ja lämmöstä

Vaari on ollut metsänpoikana sienikorin kanssa kuivuudesta rapisevassa maastossa yhden, mutta sitä herkullisemman kanttarelliaterian verran ja Mummo etsinyt ja löytänyt syksyn musiikkitarjonnasta mieleisensä. On naurettu paljon, poimittu huumorinkukkia ja tankattu voimia ja vireyttä....

Pieniä suuria asioita ajattomassa ajassa & Elämä on hymyillyt näyttäen valoisat kasvonsa...

Iloisena:

"Kun pimeys peittää maan /Medan mörkret faller" - ex Libris...

"Kun pimeys peittää maan", Anna Lihammer, Atena Kustannus, 2015, 332 s.,
 suomentaut Ulla Lempinen.

"Malmössä asuva Anna Lihammer (s.  1973) on arkeologi, kirjailija ja historiallisen arkeologian tutkija. Lihammer on väitellyt tohtoriksi Lundin yliopistossa vuonna 2007. Hänen tutkimuksensa ovat keskittyneet viikinkiaikaan, aikaiseen keskiaikaan ja modernin yhteiskunnan arkeologiaan. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, joista hän on saanut mm. vuoden parhaan historiateoksen palkinnon. Kun pimeys peittää maan on Lihammerin esikoisromaani." (Kustantaja)

"On vuosi 1934, ja pimeys on laskeutunut Euroopan ylle. Saksassa natsit ovat nousseet valtaan ja Ruotsissa nuijitaan läpi sterilisaatiolaki.
Samaan aikaan Uppsalan yliopiston Anatomian instituutin kellarista löydetään huomattava tutkija kammottavasti murhattuna: uhrin kallo on porattu auki ja hänet on hukutettu ruumisaltaaseen. Tutkimuksia ryhtyy johtamaan omapäinen
Carl Hell apunaan radikaali poliisisisar Maria Gustavsson. Tappajaa jäljittäessään kaksikko joutuu astumaan yhteiskunnan ylimpiin piireihin, missä kumpikaan ei ole kotonaan ja missä heidän pitää tehdä tiliä oman menneisyytensä kanssa." (Teoksen takakansi)

Rodunjalostusta vierastan mitä syvimmin. Rotujen tai uskontojen paremmuus ja valta-asema ovat ikuisuuskysymyksiä ja ikiaikaisia ollen edelleen turhan ajankohtaisia vielä nyt  a.D. 2015.
Keinoja kaihtamattomat ideologioiden/ääriliikkeiden läpivienti- ja toteuttamispyrkimykset ovat kerrassaan pelottavia. Jälleen kerran jään ihmettelemään ja peräämään vastausta kysymykseen, joka ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, kuinka koko muu maailma saattoi katsoa vierestä ja sievänsiveästi sulkea silmänsä holokaustilta?? Vaikken lähinnä spinozalaisena agnostikkona usko sen enempää taivaaseen kuin helvettiinkään; Dante Alighierin sanoin: " Helvetin pimmeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana." Jämpti on näin...

Ruotsalainen rotubiologia v. 1934 perustuu kansallisten roturuominaisuuksien tutkimiseen ja tarkoitus on suojella kansanheimoa uhilta. Dosentti Hansenin mielestä sosiaalipolitiikan pitäisi pohjautua täysin rotubiologiaan, onhan sen ytimessä sentään tulevaisuuden suunnittelu ja rakentaminen. Kirjan prologi on suora isku lukijan palleaan, sen kauhun kuvaus on kiistaton!
Tarinan näyttämönä on makaaberi obduktiomiljöö ja sankareina, vai sittenkin konnina, nippu dosentteja ja professoreja. Polttarien merkeissä anno dazumal pyöräytti rakas, vaan tuossa kohdin kierohuumorinen ystävätärparvi  minut mm. anatomian laitoksen kautta onnekseen jättäen kuitenkin suunnitellun kropankatsonnan toteuttamatta, ja uskomatonta mutta totta: kirjan alkulehtien myötä leyhähti tuon paikan ainutkertainen hajutuoksumuisto suoraan  sieraimiin.

Poliisisisar-ammattiterminä aiheutti vinon hymyn, mutta kuvaa osaltaan hyvin naisen asemaa tuolloisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja hyvinhän Maria rajojen rikkojan ja muurinmuurtajan taakkaansa harteillaan kantaa rajanylityksiä harppoen ja muuriin koloja nakertaen.
Jo kypsään naisenikään ehtinyt ja eläköitynyt poliisituttuni törmäsi hänkin uransa ensimetreillä
sekä miespuolisten kollegoidensa että kuulusteltavien, silloisten rikosepäiltyjen nyk. asiakkaiden, taholta tytöttelyyn plus ensinmainittujen osalta myös enempi-vähempi hienovaraisiin kahvikeittokehotuksiin, kuitenkin varsin räväkkänä & kaikkiaan varsin katu-uskottavana  naisena ja virkamiehenä ne tyystin torpaten.

Tekstin ehdoton vahvuus on todentuntuisen historiallisen miljöön ja uskottavien puitteiden luomisessa.  Tarina virtaa uomassaan pysyen, myös vinkeästi akanvirtaan pyörähtäen.
Päähenkilöt komisario Carl Hell ja poliisisisar Maria Gustavsson, kuten muutkin persoonat,
on rakennettu huolellisesti kuin palapeliä kooten  ja tarkkasilmäisesti piirteitä lisäillen,
eikä parivaljakkoa ole ylikirjoitettu tahi vesittävästi kääritty lemmenleiskunnan tai hönttihuumorin hilirimpsuspaperiin.  Lihammer onnistuu pusertamaan vastenmielisistä aiheista eugeniikasta ja pakkosterilisaatiosta huolimatta, niillä mässäilemättömän, kelpo kirjan. Tämä "historiadekkari" onnistui vangitseman täyden mielenkiinnon ja tempaamaan minut pois omasta ympäristöstä pieneen aikamatkakuplaan. Jaan täysin Kirjasähkökäyrän toiveen jatkosta!

Menneisyys on käsitelty, historia kirjoitettu; mikä meille käteen jää on tulevaisuus ja uteliaisuus sen suhteen sekä toivo paremmasta. Toivo & uteliaisuus ovat hyviä matkakumppaneita, joista on ollut ja on yhä edelleen runsaasti iloa ja hyötyä elonpoluilla.

Näissä merkeissä: