Pertti Lassila "Jälkisato" - ex Libris...

"Jälkisato". Pentti Lassila, Teos, 2023, 205 s., ulkoasun suunnittelu Camilla Pentti.

Pertti Lassila (s. 1949) on julkaissut viisi kiitettyä romaania, joista Armain aika (Teos, 2015) oli Finlandia-ehdokkaana. Hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja Helsingin Sanomiin 1973–2013 ja työskennellyt mm. kustannusjohtajana, tutkijana, yliopisto-opettajana sekä vierailevana professorina Saksassa ja Itävallassa." (Lievelehti)

 

 

                                                             ©Liisa Takala

 

"Viljo ajautuu opiskelemaan kirjallisuutta, koska on aina pitänyt lukemisesta eikä keksi mitä muutakaan hän lukion jälkeen tekisi. Kesätöissä Ahvenanmaalla hän tutustuu kirjailijaan, jonka työ vaikuttaa hauskalta. Viljostakin tulee kirjailija muiden joukkoon, mutta kirjoitettavaa on vähänlaisesti. Vasta petyttyään rakkaudessa hän aavistaa, että hänellä saattaa olla jotain omaa, josta kirjoittaa. Mutta riittävätkö sanat ja lauseet rakkaussuhteessa?" (Takakansi)

 

 

Lassilan kanssa tiemme ristesivät ensi kerran Venetsian  merkeissä (2021) lopputulemana:  Kirjailija kuvaa taitavasti aikakausien yhteiskuntaa ja  arvomaailmaa, ruotii tyylikkäällä tavalla toiveiden, todellisuuden, ajan ja onnen maailmoja sekä ihmisten odotuksia niiden suhteen. Odotusarvo olikin varsin korkealla. Teos kätkee kansiensa väliin kuusi osaa ja 33 lukua.

Viljo, lukemisesta  -  Kirja avautui hieman kankeasti, ja sitten koskematon aukeama oli silmien edessä. Siitä kohosi tuoksu, jossa yhdistyivät paperi, liima ja painomuste. Se oli hyvä tuoksu, jonka saattoi tuntea uudessa vielä lukemattomassa kirjassa, Se haihtui nopeasti, mutta se lupasi jännitystä, iloa ja nautintoa, monenlaisia tunteita, joista ei tiennyt ennen kuin tunkeutui siihen, mitä kirjalla oli annettavanaan.

Niin, tuo kirjojen yksi viehättävyys mielestäni on niiden ominaistuoksu, uusien teosten ja vanhojen kirjojen välinen huikea ero, joka puhuu sanoitta omaa kieltään...

Tyhjien valkoisina hohtavien sivujen ongelmasta:

Viljo  - oli lukenut, että kirjailijat kärsivät toisinaan siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Joku yritti parantaa asiaa juopottelemalla, toinen kokeili huumausaineita, kolmas otti avioeron ja neljäs antautui sukupuoliseen hurjasteluun. 

Viljo   - huomasi kärsivänsä samasta vaivasta, vaikkei ollut edes kirjailija, ja se hämmensi. 

Viljo älysi, että hänen halunsa olla kirjailija ei riittänyt. 

Sen sijaan pitäisi uskaltaa ajatella asioita, joita ei oikeastaan ollut halunnut ajatella tai selvittää itselleen, koska ei tiennyt, mitä siitä seuraisi..

Pelkistettyä vaan ei  puisevaa kerrontaa. Tässä uutukaisessaankin Lassila puhuttelee lukijaansa eleettömyydellään. Hänen ikioma tyylinsä puree ja verbaliikka on tyylikästä, jolloin lukukokemuksesta muodostuu rauhallinen ja omaleimainen  sekä erittäin miellyttävä, jota kaikkea Camilla Pentin  kaunis ja ilmaisuvoinen ulkoasu  saumatta ilmentää. 

 

Kokonaisuus on oiva osoitus siitä, ettei kerronta vaadi mitään turhia häröilyjä, revittelyä ja keinotekoista konstailua sanomansa perille tulemiseksi ja ollakseen lukijalleen mieluinen.

 

 - Meidän peili kokoaa mustalta taivaalta tähtien vähäistä valoa, joka ikiaikoja sitten lähti matkaan sieltä, missä ei ole ihmistä eikä hän koskaan ole sinne pääsevä pelkoineen, toiveineen, haluineen ja yrityksineen..

Jälkisatoa mielikseen korjasi: