Milka Hakkarainen: "Hiidenjumi" - ex Libris...

"Hiidenjumi", Milka Hakkarainen, Myllylahti Oy, 2023, 310 s. 

Kansi:  Kaisu Sandberg.

 

"Milka Hakkarainen  on asunut Ruotsissa toistakymmentä vuotta. 

Hän on työskennellyt uudessa kotimaassaan toimittajana ja suomen kielen opettajana. Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (2021) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisdekkariksi. Sarja jatkui vuonna 2022 teoksella Maa kauhein isien." (Lievelehti)

 

                                                              ©Jonas Niskala
 

"Kaksi kadonnutta tyttöä, joista toinen löytyy kuolleena kaivosta. 

Monisyisen rikosmysteerin juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse, 

mutta pahuus ei vanhene, se kasvaa. Miksi naisten on niin vaikea pitää toistensa puolia?

 

Tukholmasta metoo-skandaalia Suomeen pakeneva Armi Blom ei ole noita. Hurmesuon asukkailla on kuitenkin pitkä muisti, ja edesmenneellä Hilma-mummulla on yhä maineensa taikauskoisessa kylässä. Kun Armi tekee karmean löydön kansallispuistosta läheltä mummolaansa Hiidenjumia, on huomio taattu. Pian hänen kuvansa komeilee sanomalehden rikosartikkelissa, ja ihmiset tulevat pyytämään häneltä apua arkaluontoisissa asioissa.

Armi ei ole koskaan halunnut paneutua salaisuuteen, joka varjosti hänen äitinsä lyhyeksi jäänyttä elämää, mutta Hilman aikoinaan kertomat sadut heräävät eloon ja saavat uuden merkityksen pelottavien tapahtumien myötä. Hurmesuon synkkään historiaan tutustuessaan hän tajuaa, että 70 vuotta vanha ratkaisematon murha liittyy Hiidenjumiin. Armi ei voi enää paeta totuutta." (Takakansi)

 

Uuden uusi kirjailijatuttavuus, mielenkiintoinen kirjan nimi ja synkänpuhuva, onnistunut kansi innostivat tutustumaan teokseen, jossa Tukholmasta hengen vetoon palannut Armi palaa  edesmenneen Hilma-mummun  kotitalon, Hiidenjumin hiljaisuuteen, jossa  Mummo, Hilma Veripää,  jota kutsuttiin Hurmesuon noidaksi oli asunut kaikki vuotensa yksin, ja joka oli osannut parantaa vatsavaivat, ihottuman ja kihdin.

Vain vanhat lattialankut narisevat Armin sukkien alla hänen tuijotellessaan kalvakka peltomaisemaa tuntien olevansa tienoon ainoa elävä sielu.   

Hiljaisuus painostaa ja pian hän kuitenkin huomaa kaipaavansa seuraa ja hankkii seurakseen eläinsuojasta koiran, iäkkään labradorinnoutaja Roopen, 

jolla on erittäin terävä vainunsa tallella,  ja kuinkas sitten kävikään?

 

Ennen pitkää kolkuttelevat ovelle: - Rikosylikonstaapeli Riikka Tähtinen ja vanhempi konstaapeli Matias Kujala, farkkuihin pukeutunut nainen esitteli itsensä ja työparinsa. Hän oli Armia päätä pidempi ja urheilullinen varreltaan. Ja selitystä vaativa kysymys kuuluu: Miten te oikein satuitte löytämään vainajan?

Enhän minä, vaan tuo. Armi nyökkäsi ärtyneenä kohti Roopea, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen.

 

Kontaktipintaakin löytyy: rotanmyrkkyä syönyt Roope, joka onneksi pelastuu toisin kuin oma ensimmäinen labbarimme, joka vaikka sai asianmukaista lääkärihoitoa verensiirtoineen paikalla olleelta Irlannin susikoiralta, menehtyi. Seurauksena oli, että seuraava koiramme oli - irlis, joka oli ihan oma lukunsa. Säädyllisyyden nimissä jätän kuvaamatta mitä mielestäni näille koiranvihaajille ja myrkynsyöttäjille pitäsi tehdä...

Toinen yhtymäkohta on sukututkimus, johon Armikin aikoo tulevana talvena perehtyä. Se on mielenkiintoista ja hyvää terapiaa sekä myös yllätyksellistä, totesin itse siihen ryhdyttyäni jäätyäni reilut parikymmentä vuotta sitten sukuni vanhimmaksi.

Monissa suvuissa on ollut noitia, ns. tietäjänaisia ja parantajia, itsellä puolestaan oli Mummi, jolla oli tapana puhua etiäisistään, mielenkiintoinen ja osin kaiketi periytyväkin ennakoiva ominaisuus.

Positiivinen lukukokemus: Hakkaraisen henkilökuvaus on ilmeikästä ja siinä sekä kerronnan kuljetuksessa on potentiaalia esim. Hermostunut nauru lehahti ilmoille Armin suusta kuin liian aikaisin keväällä herännyt lepakko. 

Tasapainoista ja viihdyttävää, hötkyilemätöntä ja rönsyilemätöntä kelpo kesäluettavaa! Mielenkiinnolla lukija jääkin odottamaan, mitä jatkossa tuleman pitää.

 

Hiidejumi on teos, josta ei tule lukujumia:)