Pauli Jokinen: "Selli 88 "- ex Libris...

"Selli 88", Pauli Jokinen, Myllylahti, 2023, 280 s., kansi Kaisu Sandberg.

"Pauli Jokinen on kirjailija, joka kuvaa teoksissaan Helsinkiä ja sen historiaa.

Selli 88 on Jokisen toinen dekkari, sarjan avasi Jääleinikin kuolema vuonna 2022. Hän on julkaissut myös Helsingin rikos- ja sotahistoriaan liittyviä tietokirjoja, kuten Helsingin murhahistoria (2020) ja Verikoirat (2021). Lisäksi Jokinen vetää aiheeseen liittyviä kävelyretkiä Helsingissä." (Lievelehti)

 

 

                                                           ©Into Kustannus

"Mukaansatempaavan juonen ja elävän ajankuvan yhdistävä Selli 88 kertoo rikostutkinnasta vuoden 1932 Helsingissä. Pääkaupunkimme rikoshistorian tunteva kirjailija vie lukijansa omaperäisen etsiväkaksikon mukana niin laukkakilpailuihin kuin seurapiirien salaisuuksiin.

Kultakauppias surmataan liikkeeseensä, irtolainen laitakaupungille ja eläinlääkäri hevostalliin. Kaupungissa tapahtuu sarja rituaalinomaisia henkirikoksia,

joiden uhreja näyttää yhdistävän yllättävät asiat. Osa niistä juontaa juurensa Pietariin ja Špalernajan vankilaan, jossa istui suomalaisia jääkäreitä vuonna 1917. Heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

 

Rikospoliisin etsivä Arpia Haahti ryhtyy selvittämään rikoksia, jotka vievät hänet Talin laukkaradalle hevoskilpailujen ja vedonlyönnin maailmaan. Hän saa avukseen nuoren ja nokkelan etsiväkokelaan Jenny Katteluksen, mutta kumpi lopulta suojelee kumpaa? Haahdin menneisyydessä on haamuja, jotka haittaavat tutkintaa – kenties liikaakin." (Takakansi)

Uusi kirjailijatuttavuus ja lupaavasti 1910-luvulla syntyneeseen jääkäriliikkeeseen kytkettynä. Sekä uusi sana Flappper, joka tarkoittaa uuden sukupolven nuorta naista 1920- ja 1930 luvuilla. Flapperit käyttivät meikkiä, leikkasivat tukkansa lyhyeksi, kuuntelivat jazzia, polttivat tupakkaa, joivat cocktaileja ja harrastivat irtosuhteita... Voihan hurja näin nykyperspektiivistä:)

Teos on 4-osainen: Kultakauppias, Elias "Nilkki" Mellin, Viides mies ja Gospodin Sazonov sekä Epilogi ja Loppusanat. Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa: Pietari, 1917 ja Helsinki, syksy 1932.

 

Jenny ja Haahti:   -Jenny pysähtyi nojaamaan kaiteeseen, jonka luota oli hyvä näköyhteys sekä radalle että kutsuvieraskatsomoon. Haahti ei huomannut Jennyn äkkipysähdystä ja törmäsi tämän selkään.

- Tiedän olevani kuuma pakkaus, mutta yritä pitää näppisi kurissa Jenny naurahti, Haahti punastui ja hymyili väkinäisesti. Jenny oli Haahdin makuun liian poikamainen, liian nuori, liian sanavalmis, liian nokkela ja aivan liian puoleensavetävä. Ei Haahti sitä voinut ääneen sanoa, mutta Jenny muuttui hetki hetkeltä yhä viehättävämmäksi. Jennyn pirteys ärsytti häntä, mutta samalla tytön elämänilo vetosi kuin magneetti. Ja kyllä, toisissa olosuhteissa hänen olisi vaikea pitää näppinsä erossa tuosta naisesta.

 

Jennin ja Haahden räiskyvä ja epäröivä  keskinäinen kemia etsii uomiaan toisenkin tovin ja  luottamussuhteen kehittyminen ja muodostuminen on mukavasti ja eloisasti kuvattu.

 

Haahti harjoittelija Jennylle:  -  Muuten tämä oli ihan tavallinen viikko.  

Viime vuosina Helsingissä on tapettu runsaat kolmekymmentä henkeä vuodessa. Siihen saat tottua, että olet tekemisissä ihmisten kanssa, jotka puhuvat paskaa ja yrittävät viedä huomiosi sivuraiteille. Pitää oppia lukemaan ihmisiä, kuka puhuu totta, kuka palturia. Siihenkin saat tottua, että sinua vähätellään, koska olet nainen. Minä saan päivittäin puukkoa selkään, koska olen punikki. 

Mutta siinä selkänahka parkkiintuu. Pian puukot tuntuvat hyttysen pistoilta.

  - Kaupungin huonoin poliisi. Ei pysty pidättmään edes hengitystään. Poliisihuumoria

Selli 88:n kalterijääkäreiden kohtelu on julmaa ja karua, mutta eihän nykytilanteessa voi todeta kuin, että ei mitään uutta auringon alla eikä historiasta mitään ole opittu(: 

Näin stadin friiduna nostalgisia, hyviä muistoja ja kontaktipintaa  herättivät mm. Ruoholahden villat  kotoisasti kutsuttuna  Huntin villat, tuttu alue, joiden läpi tuli koululaisena soittotunnille kipaistua ja jotka sireenien kukkiessa olivat huikean upea näky.

 

Jokisen kerronta on sulavakulkuista ja hyvällä tavalla aiheen osittaisesta räväkkyydestäkin huolimatta positiivista ja lämpimällä huumorinpilkkeisellä otteella kulkevaa, ja lukija kokee luontevasti solahtavansa aikamatkalle laukkakilpailuista alkaen mitä moninaisempiin koukeroihin, joita vain kiero ihmismieli tuottaa voi.  Kaisu Strandbergin tyylikäs kansi kruunaa kokonaisuuden, johon tykästyin suuresti.

 

-  Elämä olisi todella tylsää ilman erehdyksiä. Oscar Wilde.

Niinpä; hyvässä seurassa ja historian siipien havinassa mielikseen viihtyi: