Ragnag Jónasson: "Saari/Drungi" - ex libris...

 

"Saari" Ragnar Jónasson, Tammi, 2021, 297 s., suomentanut Oona Nyström.

"Ragnar Jónasson   on islantilainen rikoskirjailija ja juristi. Hänen kirjojaan on käännetty 23 kielelle ja myyty yhteensä lähes kaksi miljoonaa kappaletta. 

Hän on myös kääntänyt Agatha Christietä islanniksi ja perustanut Reykjavik Noir -kirjallisuusfestivaalin. Hän asuu Reykjavikissa vaimonsa ja tyttäriensä kanssa. (Lievelehti)

 

 

                                                 ©Ragnar Sigurjón
 

 

"Vuonna 1987 nuorenparin retki Länsivuonoille päättyy kuolemaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin toinen nuori nainen kuolee Islannin yksinäisimmällä saarella ystävien keskellä. Tapaus voisi olla onnettomuus, mutta rikosetsivä Hulda Hermannsdottír ei ole vakuuttunut. Seurueen väleissä tuntuu olevan jotain outoa, ja Huldalle selviää, että heillä on yhteys kymmenen vuoden takaiseen kuuluisaan murhaan – mutta se on ratkaistu kauan sitten.

Ragnar Jónassonin Hulda-sarja on jo aiemmin menestystä keränneen kirjailijan suuri kansainvälinen läpimurto. Sarja kulkee ajassa taaksepäin ensimmäinen osa Pimeys  kuvaa Huldaa eläkevuosien kynnyksellä, toinen osa Saari tapahtuu Huldan ollessa viisissäkymmenissä, ja Sumu vielä kymmenen vuotta aiemmin". (Takakansi)

 

Sarjan ykkösosa Pimeys kirvoitti seuraavaa: Jónasson osaa ällistyttävän luontevasti kiemurrella itsensä 64-vuotiaan ja eläköityvän Huldan nahkoihin aidonoloisine tuntemuksineen ja luonnehdintoineen herkkäpiirtoisesti ja lyömättä överiksi, joten mielenkiinnolla kävin ottamaan selvää, kuinka kirjailija Huldan takaperoisesti sanoiksi muunnellusta elämänkertomuksesta selviää. Aloitetaanpa tarinan alkumetreiltä ja nuoremmasta polvesta:

Benedikt, jolla oli seuranaan tyttö, jonka esi-isä oli poltettu roviolla koska hän oli sekaantunut noituuteen ja mustaan magiaan, ja joka ääntelee nyttemmin pimeän tullen.  -  seisoi ulkona tähtien täplittämän taivaan alla ja grillasi hampurilaisia vanhalla hiiligrillillä koleassa syystuulessa. Reissu oli lähtenyt hyvin käyntiin, 

ja hän odotti toiveikkain mielin kaikkea, mikä oli vielä luvassa. Vaikka hän oli pohjimmiltaan kaupunkilaispoika ja oli aina pitänyt Länsivuonoja kylmänä ja etäisenä seutuna, hän yllättyi positiivisesti huomatessaan nauttivansa olostaan. 

Parempaa seuraa ei tietenkään olisi voinut toivoa, mutta myös itse paikassa, 

sen autiudessa, oli oma tenhonsa. Hän veti keuhkot täyteen viileää, raitista ilmaa, sulki silmät ja yritti jälleen kuunnella merta. Syksyn lehtien tuoksu sekoittui grillistä nousevaan viekoittelevaan aromiin...

 

Hulda:  -   Noustessa hänellä oli ollut tokkurainen olo, joka oli päivän mittaan hälvennyt, muttei hävinnyt kokonaan. Nyt kello oli melkein viisi iltapäivällä, ja hän malttoi tuskin odottaa, että saisi siivota pöytänsä ja leimata itsensä ulos. 

Jos hän oli tehnyt pitkiä päiviä jo ennen Dimman kuolemaa, sen jälkeen hän oli lähestulkoon haudannut itsensä töihin. Tänä vuonna tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun hänen tyttärensä oli tappanut itsensä vain kolmentoista vuoden ikäisenä. Kahdeksan vuotta siitä, kun Jónin sydän oli antanut periksi. Siitä lähtien Hulda oli ollut yksin, tehnyt töitä päivät pitkät, usein myös myöhään illalla, ja viettänyt vapaa-aikansa vuorilla tai Islannin karussa sisämaassa aina kun mahdollista. Yrittänyt parhaansa mukaan unohtaa.

Tässä kakkososassa Hulda pitkällisen, sinnikkään jäljitystyön  jälkeen  matkustaa kauas Yhdysvaltoihin, Georgiaan jäljitettyään kaksi potentiaalista edesmenneen äitinsä kanssa yhden iloisen yhteisen yön viettänyttä Robert-nimistä isäkandidaattia, hukkareissu vai eikö aivan sittenkään? 

Hulda saa myös mojovan kuhmun päähänsä törmätessään ansaituissa  ylenemispyrkimyksissään surullisen kuuluisaan lasikattoon. Jónasson onkin kehittänyt Huldan persoonasta varsin sympaattisen ja todenoloisen naishahmon.  

Hulda:  - Siitäkin oli kymmenen vuotta, kun Lýdur oli napannut ylennyksen hänen nenänsä edestä. Tai kenties ylennys ei ollut koskaan hänen nenänsä edessä ollutkaan; kenties se ei ollut hänen ulottuvillaan ensinkään, vaikka hän oli omasta mielestään heistä parempi rikostutkija kiistatta kokeneempi.  

Sen ajan poliisikulttuurissa ei yksinkrtaisesti ollut tapana ylentää naisia päällystövirkoihin...

 

Mukavalukuista ja hyvin etenevää kerrontaa ja juonenkuljetusta, jossa myös  Islannin luonnon kauneus ja karuus puhuttelevat kuin synkähkön tarinan taustakuvina välähdellen ja vastapainoa sille luoden. 

 

Jónsrudin tyyli pitää ja hänellä on eräänlainen herkkä silmä luonnolle samoin kuin ihmismielen erilaisten hienovaraisempienkin piirteiden sanoiksi pukemiselle ilman turhia liirumlaarumeita tai ylisanojen ryöpyttelyä,  mainiota!

-  Yksi tylyys voi mielen kääntää. Varoen sielu kohdataan. Einar Benediktsson runosta Starkadurin yksinpuheluja", (suom. Tapani Koivukari) 

Islanninterveisin & hyvää itsenäisyyspäivää toivottaen: