Joel Haahtela: "Hengittämisen taito" - ex Libris...

 

"Hengittämisen taito", Joel Haahtela, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 176 s.

"Joel Haahtela ( s. 1972 Helsingissä) on kirjailija ja lääkäri. Vangitseva pienoisromaani Hengittämisen taito on hänen kahdestoista teoksensa.

 Haahtelan romaanit ovat voittaneet lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja olleet Finlandia- ja Runeberg -palkintoehdokkaina." (Lievelehti)

                                                              

                                                     ©Jukka Mykkänen, Otava

"Nuorukainen saapuu talviseen Thessalonikiin etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä, ja matka johtaa kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. Keskellä merta pieni erakkoyhteisö elää sopusoinnussa luonnon kanssa istuttaen puita, valaen tuohuksia ja syventyen öisiin rukouspalveluksiin. Kun talvi vaihtuu kevääksi, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella - ja hiljalleen jokin paine alkaa hellittää." (Lievelehti)

 

 

Joel Haahtelan omaleimaiseen ja hienoviritteiseen tuotantoon tutustuin ensi kerran kiinnostavan kysymyksen Mistä maailmat alkavat, 2017, merkeissä: Voihan vihveli, mikä viehko teos! Ensi kädenpuristus Haahtelan kanssa, mutta sen verran luja ja lämmin, että se riitti takaamaan hänelle yhden uuden uskollisen lukijan lisää. Näin, tuon aikakauden stadin friiduna  oli myös mukava kulkea tutuilla kaduilla ja entisissä paikoissa..

Hengittämisen jalo taito on erinomaisen tärkeä ja ensisijainen ominaisuus, ja kukapa meistä ei joskus olisi huokaissut tuskaisena: laske kymmeneen ja hengitä syvään. 

Teos on neliosainen kukin jaettuna lyhyisiin lukuihin ja tyyli toimii erinomaisesti onnistuneen tunnelmaluojan kehyksinä ja sen pirstaleista lukemisen edetessä muodostuu kaunis ja  yhtenäinen kokonaisuus teemanaan kaipaus ja sen merkitys ihmisen etsinnän, löytämisen ja elämän taustana. 

Aikojen alku oli niin hiljainen

että kynänkin putoaminen

sai aikaan alkuräjähdyksen

pelkkä vahinko

ja kohta puut huojuivat

linnuille annettiin siivet

ihminen ahdistui

koska ymmärsi ensi kerran 

maailma pyytää takaisin siltä varastetun hiljaisuuden. 

 

Jäin miettimään, onko tuo kaipaus erilaisine kohteineen - tässä tapauksessa oli helppo samaistua isän etsintään -  jotenkin sisäänrakennettuna meissä:

me kaipaamme, etsimme, hyvässä tapauksessa löydämme tai ainakin tulemme tutuiksi kaipuumme kanssa. Prosessi onnistunee luontevimmin juuri Haahtelan kuvaamassa, minimalistisessa  ympäristössä, jossa kaikki turha pöhinä lukemattomine virikkeineen on eliminoitunut ja meillä on tilaa tulla sinuiksi itsemme kanssa kaikkinensa...

 

Jos se että olemme tässä saa meidät lopultakin

uskomaan

miten kauan on kulunut

ja miten hiljaisia ovat tiet jotka johtavat

huomaamatta

kaikkien tarinoiden ulkopuolelta

tämän olemattoman kynnyksen yli. 

 

Haahtelan luontokuvaus on puhuttelevaa ja sopivan harvalukuiset henkilöhahmot oivaltavin siveltimenvedoin piirrettyjä. 

Tarina kulkee rauhaisasti ja seesteisesti jättäen lukijalle tilaa omille ajatuksille ja mietteille. Uskonnolliset rituaalit eivät aiheuttaneet närästystä, vaan liittyvät saumattomasti tarinaan omana osasenaan täyteläistäen sitä.

 

Laadukas teos, ja matka oliivipuiden vehreään, kultaiseen kehtoon sekä 

Melina Merkourin musiikin Kreikkaan teki hyvää sielulle ja sydämelle sekä kannatti näin nojatuolimallisenakin, kuten aina myös ihan elävässä elämässäkin  on käynyt.

Ευχαριστώ πολύ , efharisto poli: