"Hukkuneet", Jaakko Melentjeff, Atena Kustannus Oy, 2017, 420 s.
"Jaakko Melentjeff (s. 1969) työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereen kaupungin palveluksessa psykiatrian poliklinikalla. Hän pyöräilee työmatkat Ylöjärveltä läpi vuoden ja suhtautuu shakkiin intohimoisesti. Hukkuneet on hänen esikoisteoksensa." (Lievelehti)
"Porin eteläpuolelta merestä löytyyt ruumis, jolla on taskussaan suomalaisen miljönäärin henkilöllisyyspaperit. Kuolemassa on jotain muutakin hämärää.
Kun Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies mukanaan Ruotsiin johtavat henkilöllisyyspaperit, soivat poliisin hälytyskellot ympäri pohjoismaita. Onko kyseessä sarja murhaaja? Pohjolan poliisivoimilla on käsissään kaikkien aikojen kimurantein juttu. Entä kuka on kolmisorminen mies?" (Takakansi)
Varsinaisen dekkarintaonnan siivellä Melentjeff paitsi selventää Hawala-maksujärjestelmää sipaisee kirjassaan sopivan ajankohtaisesti ihmissalakuljetusta sekä viime aikoina runsaasti julkisuutta saaneita veroparatiisiyhtiöitä ja Panama-papereita.
Napakan näpäytyksen saavat työyhteisöissä tutunoloinen naisten keskinäinen nokkiminen ja kateus. Siskot hei, solidaarisuutta kehiin!
Kerronta on sutjakkaa ja lyhyine lukuineen lukijaystävällistä. Kirjailija viljelee värikkäitä kielikukkasia, sitä kauneinta - huumorinkukkaa - kuihtumaan jättämättä:
- Treffeillä Paula Korhonen oli huomioinut, että miesten pituudelle kävi niin kuin 1970-luvun Tampereen Pyrinnön amerikkalaisille koripallovahvistuksille: lentomatkalla USA:sta Suomeen pituutta saattoi kadota jopa kymmenen senttiä.
- Kokonaiskuva, Annmari. Kaikki liittyy kokonaiskuvaan: toilettireissut, Edison, luotiliivit, kaikki. Tiedätkö, että temppusi menevät joskus liian pitkälle.
Edisonilla on argentiinalaisen lehmän hermot, mutta jopa hän saa välillä tarpeekseen tangostasi. Silloin hän yleensä tulee tänne ja haluaa vaihtaa työparia.
tahi herkempiä mielenliikkeitä ja tunnetilojakaan kuten yksinäisyyttä ja rakkaudenpuutetta väistelemättä :
- Hän pysähtyi lasi kädessä kokovartalopeilin eteen ja katsoi itseään. Hän kuvitteli sen oikean, epätodellisen, todellisen hetken, kun hän voisi tunnustaa elämänsä miehelle: Minä...Rakastan sinua - Minä RAKASTAN sinua. Rakastan sinua.
Paula Korhosen poskilla valui norona Sitkeälle Sissille tarkoitettu meikki, se huuhtoutui kyynelpuroihin, Hän ei enää muistanut alkuiltaa, vaan näki elämänsä kuvitellun suuren rakkauden, Hän niiskutti ja rakasti yksin niin, että teki rinnassa kipeää...
Omakohtaisesti koen asian niin, että paikkojen maantieteelliset hajauttamiset ja runsas henkilöiden esiin marssittaminen vain aniharvoin antavat lisäarvoa kirjalle ja vaativat kirjailijalta suurta ammattitaitoa, jotta kokonaisuus toimii ja hän onnistuu pitämään hyppysissään lukijansa herkeämättömän mielenkiinnon. Mutta ja mikä iloinen yllätys: Jaakko Melentjeff tässä esikoisessaan ei alkumetrien lukijana minulle aiheuttaneesta huokauksesta huolimatta päästäkään rönsyjä valtoimenaan villiintymään käsistään, vaan näppärästi ja varmaotteisesti alkaa punoa juonta ja henkilölimitystä kuin taiturilukki seittiään. Tämä esikoinen ei huku massaan; topakka tuttavuus!
Tuumii:
Olipa hienosti sanailtu tuo juonenpunonta taiturinlukin luomana ! Sinuun on varmaan vaikuttanut se taannoinen ötökkäkirja 🙂 Kiva.
VastaaPoistaKiitos Rita A; On tuo alitajunta vekkuli vesseli! Mutta kuten mainitsin, onnistui Melentjeff tuosta alun hajauttamisesta - jota vierastan - huolimatta kietomaan pauloihinsa niin, että sivunkääntö sujui sutjakasti ja teos loppui äkkiseltään kuin huomaamatta:)
VastaaPoista