Jalmari Finne: "Verinen lyhty" - ex Libris...

"Verinen lyhty", Jalmari Finne,  (1928), Nysalor-kustannus, 2017, 191 s.
Toimittanut Matti Järvinen.

"Jalmari Finne  (1874-1938) ei ole unohdettu kirjailija, sillä hänen Kiljusen herrasväestä kirjoittamiaan kirjoja luetaan yhä ja hänet tunnetaan niistä.
Harva kuitenkaan tietää, kuinka monipuolinen kirjailija Finne oli. Hän kirjoitti lastenkirjallisuuden ohella ainakin näytelmiä, historiallisia romaaneja, novelleja, oopperaa, sukututkimusta, henkilöhistoriaa, muistelmia - sekä kaksi aikuisille suunnattua rikosromaania.  - Rikoskirjallisuus ei ollut 1920-luvulla Finnelle aivan uusi aluevaltaus, sillä hän oli suomentanut Arsène Lupin -kirjoja 1900-luvun alussa ja oli varmasti myös lukenut vinon pinon dekkareita."
 (Esipuhe, Matti Järvinen)

"Maaseudun syysillassa kuuluu laukaus. Peltolan talon ainoa poika Matti on ammuttu. Nimismies Yrjö Valve tarttuu tapaukseen tarmokkaasti ja tekee pian pidätyksen. Heikkilän talon vanha emäntä kuitenkin epäilee, että nimismies on tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä. Niinpä hän ryhtyy selvittämään tapausta kummipoikansa Kallen kanssa. Kuka seudun asukkaista on murhaaja?
Verinen lyhty (1928) on yksi varhaisimmista suomenkielisistä rikosromaaneista. Se tarjoaa lukijalle herkullisen murha-arvoituksen, jota ratkovat poliisien sijaan tavalliset maaseudun ihmiset" (Takakansi)

Entuudestaan tunsin Finnen ainoastaan riemastuttavan Kiljusen herrasväen isänä, joten teoksen esittelyteksti sai kiinnostumaan tästä monipuolisesta kulttuurihahmosta. Ja niin hyppäsin aikamatkalle sukupolvia taaksepäin maaseudun rauhaan, jonka yksi ainoa laukaus rikkoi:

-  Syysillan pimeässä kuului laukaus. Sitten kaikki oli jälleen hiljaista. Heikkilän isäntä luki parhaillaan sanomalehteä. Hän antoi lehden vaipua polvelleen ja kuunteli. Kuulitko? kysyi hän vaimoltaan, joka istui ompelemassa ja laukauksen kuultuaan laski työnsä syrjään. Kuulin, vastasi emäntä. - Se oli laukaus.
- Kukahan siellä nyt ampuu? sanoi isäntä. Emäntä nousi nopeasti paikaltaan, 
meni eteiseen ja sieltä kuistin ovelle. Siellä hän pysähtyi kuuntelemaan. Pihan poikki juoksi hätääntyneenä emännän luokse talon palvelijatar Kirsti...

Tarinan päähenkilönä ovat  lujasti yläkerran Herran ilmoituksiin ja johdatuksiin uskova ja luottava vanha emäntä apunaan nokkela, poliisin urasta haaveileva kummipoikansa Kalle sekä koulut ja kurssit käynyt Helsingin pään tutkinnalliseen tekniikkaan luottava nimismies Yrjö Valve; eikä luonnollisestikaan kulttuurien ja ajattelumallien yhteentörmäyksiltä ja väärinymmärryksiltä voida välttyä:

Vanha emäntä:   - Minun oli säilytettävä talo lapselleni, vastasi vanha emäntä. - Ja mitä kauppoihin tulee, niin olen minä niissä aina ollut rehellinen. Jos olen koonnut aikoinani rahaa, niin raha on ollut vain se puntari, joka on näyttänyt, miten suuri on ollut taitoni ja miten siis olen leiviskääni osannut käyttää.

Nimismies:   - Nimismies punastui ja puri huuleensa. - En minä ole niin tyhmä etten ymmärtäisi tätä, sanoi hän, Minä olen kaupunkilaislapsi ja olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa puhutaan sillä tavalla. Minulla on kaksi tätiä,
ja he aina kaikille ihmisille tarjosivat  henkistä ruokaa makeiden kastikkeiden kanssa.  - Minä olen saanut kuulla aina pienestä pitäen, että olen kovin lahjakas olento, ja sen vuoksi olen aina mielelläni levitellyt riikinkukkopyrstöäni ja ollut toisia virkumpi. Ja saadakseni toisten ihailun osakseni olen ollut valmis heitä mielistelemään. Se on kaupunkilaisten tapaista.

Kuva Wikimedia Commons:

Vaikkakin uskonnolliset paatokset toki lukiessa tuntuvat vierailta  niin Finne kuljettaa kuin maalaismiljöössä kotonaan ollen sujuvaa kerrontaa oikosen, vanhan emännän vahvan matriarkaalisen persoonaan ja kiemurtelevan, kaupunkilaisen nimismiehen johdolla nimismiehen kuvatessa vanhaa emäntää sanoin: hyvin arvokas nainen! Hänessä on jotakin aivan ruhtinaallisen ylevää.

Vaikken toki 1928 vielä ollut edes pilkkeenä vanhempieni silmissä, lukemastani ja sen kieliasusta tuli haikea olo. Miksi? Muistin maatilan emännän ja evakon, arvostetun Iso-Mummini suoraselkäisenä  istumassa nojatuolissaan huivi leuan alle tiukasti solmittuna, aina virsi- tai rukouskirja käsissään. Koskaan en muista nähneeni hänen niitä lukeneen. Iskikö minuun stadin friiduun jokin outo geneettisperäinen kaipuu  paluusta johonkin tuttuun ja turvalliseen, agraariyhteiskunnan yhteisöllisyyteen ja eräänlaiseen terveeseen - joskin myös kahlitsevaan -  itsesäätelyyn ja kontrolliin. Mene ja tiedä...

Osattiin sitä ennenkin:  tämä kylänraitilla, taloissa ja tuvissa sekä teiden pientareilla akkakäräjöinhinkin osallistumaan temmannut  lukuaika muodosti Finnen taitavasti kuvaamine henkilöineen  erittäin miellyttävän ja rauhaisan sekä sopivasti vanhahtavine teksteineen  ehdottomasti positiivisesti poikkeavan tuokion tässä hötkyilevässä ja tempoilevassa nykyajassa.

Jaa, että mikäkö on niisi? Päivän jyvä tuli poimittua. Jaa, etteikö muka aikamatkailu onnistu? Kokeilkaapa tämän lyhdyn valossa!

Pirskuttaa: