"Pelivelka / Jonny Liljas skuld" - ex Libris...

"Pelivelka", Olle Lönnaeus, Minerva Kustannus Oy, 2016, 438 s., suomentanut Salla Korpela.

Olle Lönnaeus (s.1957) nousi heti ensimmäisellä kirjallaan Ruotsin dekkarikirjailijoiden kärkikaartiin. Menneisyyden hinta sai mm. Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon, ja se ampaisi heti ilmestyttyään myynti- ja arvostelumenestykseksi. Lönnaeus on työskennellyt 20 vuotta toimittajana Sydsvenska Dagbladet -sanomalehdessä. Hänelle on myönnetty lukuisia journalistipalkintoja syväluotaavista poliittisista ja yhteiskunnallisista reportaaseista." (Takakansi)

"Jonny Lilja on huumepoliisi. Ja peliaddikti. Yhdistelmä on mahdollisimman huono.
Liian korkeilla panoksilla pelaamansa pokeri-illan jälkeen Jonny saa todeta olevansa jättimäisen summan velkaa jugoslavialaiselle mafiapomolle Ratko Jokovicille. Pelivelkaa hän lyhentää vuotamalla Jokovicille poliisin salaisia tietoja.  -  Itsemurha-aikeet raukeavat, kun Jonny rantametsikössä hirttoköyttä puun oksaan sovitellessaan huomaa kauempana puun juurella tytön, jonka ranteet on viilletty auki. Poliisi kirjaa tuntemattoman tytön kuoleman itsemurhaksi. (Takakansi)

Tutkijat Eva & Jonny eivät niele kuolinsyytä nikottelematta vaan lähtevät perkaamaan vanhempia Skånen rannoilla sattuneita nuorten naisten "onnettomuuksia" ja päätyvät Malmön alamaailman pimeille kujille mafian maille. Lönneus kirjoittaa vaivattomanoloisesti mukavalukuista tekstiä.
Hän on myös taitava tunnetilojen verbaalinen  maalaaja:


Norah Jones laulaa jossain taustalla. Pehmeästi, houkuttelevasti, vaarallisen viettelevästi. 

"Jonny yrittää sulkea musiikin pois tajunnastaa ja keskittyä. Paneutua. 
Rajata merkityksetttömät asiat pois. Hän tuntee sormenpäissäään pientä kutinaa.
Se on hyvä merkki, se enteilee yleensä myötätuulta. Ennemmin tai myöhemmin niin käy joka pelissä. Ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin kaikki kortit osuvat yhtäkkiä kohdilleen ja mielen täyttää päihdyttävä tunne, että Fortuna on asettunut vierelle istumaan ja nauraa helmeilevää nauruaan, että onnettaren villipedon silmät säihkyvät ja hän tarjoaa juotavaa sarvestaan ja hyväilee hellästi niskasta."
Ei tämän nasevammin voine peliaddiktin kiihkoisan virittelevää tunnetilaa kuvailla....

Jonnylla on vaativa isä, prototyyppiä, jolle mikään ei kelpaa ja adoptoitu tytär Maria, kiintymyksen ja huolenpidon kohde. Maria, jolle hellyyden näyttäminen on sallittua.
Olemme vanhempiemme lapsia. Heitä vastaan kapinoimme, heille uhoamme ja vannomme, ettemme heidän virheitään toista. Olemme lastemme vanhempia, joiden eteen teemme hyväätarkoittaen kaikkemme. Joille parasta toivomme samalla kun karahdamme monasti rysähtäen karille ja tulee lunta tupaan. Mutta miksi maailmassa nämä olennaisimmat ihmissuhteemme ovat läheisyydessään niin kimurantteja ja traumaattisia?

Onneksi ovat myös isoäidit, kuten Jonnyn Hanna ruusujensa äärellä kiinalaisine rispaantuneine olkihattuineen kykkivä, korpuntuoksuinen mummo, sydän  pullollaan yli sukupolven ulottuvaa, pyyteetöntä, lempeää ja  rakastavaa ihmissuhdetta, jossa elää toivo. Olen yksi heistä onnekkaista, joille Mummin syli oli aina avoin ja lämmin. Oma panostukseni jää - ilman pullantuoksuja - tulevaisuuden punnittavaksi...

Kolme perättäistä dekkaria, kolme ruotsalaiskirjailijaa: päähenkilöistä yksi seksiaddikti, toinen huumeriippuvainen ja kolmas pelihimoinen. Mitä tämä kertoo kirjoittajien luomasta poliisitriosta, ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ajanhengestä??  Ajauduin selvästi sivupoluille, mutta luetun tehtävä on myös herättää ajatuksia kuten tässä näköjään kävi, minkä lisäksi herrat Lönnaeus & Lilja serveerasivat  rattoisan lukukotvasen.

Jonnyn loitsu: "Katso heidän sisimpäänsä, mutta älä anna heidän nähdä omaa sisintäsi."
Entäpä oma sisämpämme, mitä sinne kuulumas? Taidanpa ottaa tietoisen riskin ja

kurkata: