Henning Mankellin (s. 1948) teoksia on käännetty 41 eri kielelle ja niitä on maailmalla myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa romaanille Italialaiset kengät, 2007."Tuulisena syysyönä ulkosaariston yksinäisyyteen vetäytynyt entinen kirurgi Fredrik Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän ehtii pelastautua nipin napin, yllään sadetakki ja jalassa kaksi vasemman jalan kumisaapasta. Aamulla hänen kotinsa on enää kasa tuhkaa
Fredriklle palanut raunio symboloi hukattua elämää, joka kulkee kohti loppuaan. Tästä alistuneesta tilata hänet ravistelevat hereille tytär Louise ja saarelle saapuva toimittaja Lisa Modin, jotka saavat Fredrikin elämän perustukset järisemään. Lopulta uudenvuodenyönä Itä-Götanmaan saaristossa palaa jälleen taloa, ja syksyn tapahtumat saavat päätöksen,
jota Fredrik ei ikinä olisi osannut odottaa." (Kirjan lievelehti)
"Mietin äkkiä, kuinka selviäisin minua kohdanneesta tuskasta ja surusta.
Olin liian vanha aloittamaan alusta. Tulevaisuus oli mykkä. En kuullut enkä nähnyt tietä eteenpäin."
Mankell omaa tarinanluomisen taidon. Teos on jaettu neljään vinkeänimiseen osaan: Olemattomuuden valtameri, Kettu juoksee Golgatalle, Beduiini pullossa ja Keisarin rumpu.
Tässä rakkaus-petos-vanheneminen- teemaisessa romaanissa kuultavat tyhjyys, alakulo ja seitinohut surumielisyys, tietoisuus siitä, että peräseinä väistämättä häämöttää, että se sekä pelottaa että lohduttaa ynnä kokemus siitä, että yhä useammin huomaa lukeutuvansa vanhimpien läsnäolijain joukkoon tutussa paikassa, jossa aiemmin poikkesi nuorena, vielä persona elämälle.
Joku muu saattaisi sortua ylisentimentaalisuuteen ja -dramatisointiin, vaan ei Mankell,
jonka teksti kulkee vetreästi, viileän jopa nipisteleväm analyyttisesti lukijaa mukanaan kuljettaen.
"Nainen hymyili. Nimeni on Lisa Modin, nainen sanoi. Hänen puheessaan kuului hienoinen murre,
se saattoi olla Sörmlannin murretta. En kuitenkaan voi olla varma. Ja sitäkin vähemmän tiesin, miksi hän oli istahtanut pöytääni. Hän avasi lämpimän takkinsa napit ja laski sen viereisen tuolin selkänojalle. En edelleenkään tiennyt, mitä hän halusi. Pelkästään se, että hän oli istahtanut pöytääni, sai minut rakastamaan häntä kuin äkillisen hulluuden vallassa. Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta." Äkillisyydestä, maton jalkojen alta tempaisevasta, - enpä tuosta tiedä; syvää kiintymyksen tunnetta johonkin, useimmiten toiseen henkilöön (Wikipedia): tervetuloa & kyllä vaan...
Entä kuinka paljon me itsekukin edes vanhempina oikeastaan tunnemme aikuisia lapsiamme,
heidän tapaansa hahmottaa maailmaa, omamiaan arvoja tai niitä tavoitteita, joita he itselleen ovat asettaneet ja joita kohti he pyrkivät?? Mankell piirtää ouhuella kynällä kuvaa siitä vieraudesta, haparoinnista, uteliaisuudesta ja toisiinsa totuttelevasta vastaantulohalusta, joiden seitteihin sekä hän, että aikuisena - sain lapsen, tyttären, joka syntyessään oli jo 30-vuotias - isänsä elämään astunut Louise tahoillaan ovat kiinnittyneet ja joista he irti pyristelevät. Tunnemmeko pitkäaikaiset ystävämme ja tuttavamme vai vain "pienen osan jakautuneesta ja monitahoisesta ihmisestä. Tietävätkö he itse, keitä ovat? Tietääkö kukaan meistä oikeastaan, keitä me olemme?"
Kumisaappaat, Fredrikin tulipalosta paetessaan hätäisesti kinttuihinsa kiskomat, hanttiinpanneet kaksi vasemman jalan sellaista, joilla hän saarellaan mennä lonkottelee, ovat päätyneet romaanin nimeksi saakka, eikä suotta. Niin kelvolliset kuin vanhat mustat nokialaiset ovatkin, ei ole Tretornin voittanutta retki- eikä maastosaapasta, sekä oikeasta että vasemmasta mieluiten koostuvana parina. Tällaisiahan Fredrik itselleen ponnekkaasti perää Nordinin venetarvikepuodista, tuon liikkeenharjoittajan, jonka ääni kuulostaa suruharsoon verhotulta, ja jonka on tapana taikoa lapsilleen.
Fredrikin ikäkohortin edustajana Mankell on tässä selkeästi omassa elementissään. Pidän Mankellin tuotannon laaja-alaisuudesta, hänen tavastaan kokea, nähdä, itsestään kerroksittain kuoria ja myhäilevästi, hiukan vinosti hymyillen sanoiksi pukea erikaltaisia kertomuksia. Edellinen: Juoksuhiekkaa, 2015.
"Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin." Joten tuon ja syyskelit huomioonottaen pidetäänpä, jos ei jaloissa niin
saappaat varuilla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti