"Kuolematon", Marko Kilpi, Gummerus, 2013, 301 s.
Marko Kilven dekkareihin on ollut helppo tykästyä jo niiden inhimillisen ajattelun syvyyden vuoksi: uskalletaan rohkeasti mennä mielen pinnan alle. Myös aiheet, joita Kilpi käsittelee ovat relevantteja ja niiden kipeyden vuoksi osittain hiljaisuuteen tuomittujakin. Tämäkin uusimmainen on eräänlainen yhden sellaisen epäkohdan ja varsinaisen inhokin obduktio, joita kerrassaan ei saisi esiintyä: pedofilian. Kun meillä hyväksikäytöstä luetut tuomiot ja rangaistukset ovat naurettavan, lue itkettävän kevyitä, törkeän lyhyitä, suorastaan löperöitä verrattuna esim. muihin Pohjoismaihin tahi eurooppalaisittain, niin hyvä, että tulee kapinen katti pöydälle nostetuksi!
Psykologisesti teos pyrkii luotaamaan niin virkavallan edustajien kuin pahistenkin mielenliikkeitä ja traumoja sekä niiden taustoja tässä onnistuenkin ynnä leipoo työparista Olli Repo/Elias Kaski kaikkine rosoisuuksineen, huumoria unohtamatta, uskottavan. Silti pieni pirstaleisuus häiritsi lukukokemusta, saattaa toki mennä sen piikkiin, että oli ensimmäinen itse valittu kirja viiden viikon hotellikirjaston hervottoman hömppäsatsin perään.
Mieluusti päätän yllä olevan Ihmisenä arvostamani Martti Lindqvistin, joka minulla oli ilo ja onni pikaisesti tuntea, vaikka sovittu lounas jäikin meiltä nauttimatta, viisaaseen "Kuolemattoman" ensilehdellä olevaan toteamukseen: "Vaarallisinta on paha, joka sokeasti uskoo itsensä hyväksi."
Partisaanivalssit tuonilmaisiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti