keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Luis Sepúlveda: "Vanha mies joka luki rakkausromaaneja / Un viejo que léia novelas de amor" - ex Libris...


"Vanha mies joka luki rakkausromaaneja",  Luis Sepúlveda,  WSOY, 1993, 131 s., suomentanut Matti Brotherus.

Luis Sepúlveda (s. 1949) on chileläinen kirjailija, elokuvatuottaja, journalisti ja polittinen aktivisti.





"Antonio José Bolivar Proãno asuu EL Idilion kylässä Ecuadorissa. Amazonasin alueella ja lukee rakkausromaaneja; sellaisia, jotka itkettävät ja joiden päähenkilöt joutuvat kärsimään. Hänen rakkain esineensä on suurennuslasi, jonka avulla romaanein juonet selviävät. Toiseksi rakkain on hammasproteesi.
Hän tuli aikoinaan vaimonsa kanssa vuorilta viidakkoon leveämmän leivän perässä. Pian vaimo kuoli malariaan. Antonio oppi paikallisten alkuasukkaiden, shuarien tavoille. He opettivat hänelle kaiken luonnosta ja sen kunnioittamisesta. Mutta yksi dramaattinen virhe erotti hänet heimosta, ja hän joutui palaamaan
 El Idilioon. Siellä hän elättää itsensä metsästämällä ja kalastamalla ja toimimalla välillä oppaana. Kylän ahne pormestari palkkaa vanhuksen oppaaksi takaa-ajoon. On saatava hengiltä tappajaoselotti, jonka pennut viidakon rikkauksista kiinnostunut amerikkalainen on ampunut. Naaraoselotin puolisoakin on haavoitettu, ja nyt peto haluaa tappaa kaikki ihmiset. Lopulta vastakkain ovat vanhus ja oselotti."  (Takakansi)

Tämän pienen suuren teoksen anti ja Sepúlvedan avoin lämpimänkriittinen kirjoitustyyli saivat meikä tytön somasti sykkyrälle. Kirjailija marssittaa pohdittavaksi pitkän litanian tärkeitä teemoja: ekologiasta, luonnonsuojelusta, kunnioituksesta ja ahneudesta sekä vanhenemisesta. Hän pohtii yhteiskunnallisten muutosten merkitystä ja ihmisen suhdetta luontoon.  Relevantteja ja elämää koskevia kohtalonkysymyksiä. Olemmeko me kadottaneet yhteyden luontoon? Miksi joillekin, kuten itselle se kuitenkin on  aina ollut ja pysyy yhtenä perustavista elämänarvoista, luontoäidin avoin syli ja luonnon rauhan ja monimuotoisuuden ehdoton kunnioittaminen? Mitä jää jäljelle valkoisen miehen vallasta, kun alkuperäiskansat on "sivistetty" ja luonnonrikkaudet ahneuden ja materialismin nimissä on ehdytetty?  Etc....

Näin naivismin ystävänä kiehtova kansikuva hurmasi jo itsessään: Henri Rousseau: "Yadwighan uni".

Muistista:  Miehellä, Antonio José Bolivar Proañolla, oli synkänsininen puku, valkoinen paita ja solmio, joka oli ollut ainoastaan kuvaajan mielikuvituksessa. Naisen, Dolores Encarnatción del Santísimo Sacramento Estupñán Otavalon, vaatteet olivat sen sijaan olleet todelliset, ja ne säilyivät yhä muistin uppiniskaisissa lokeroissa, siellä missä yksinäisyyden rikkaruoho vaanii. 

Hypotenuusasta: Geometrian tekstejä selaillessaan hän ihmetteli kannattiko todella osata lukea, ja noista kirjoista hänen mieleensä juurtui pitkä lause, jota hänellä oli tapana toistaa kiukuspäissään: "Hypotenuusa on suorakulmaisen kolmion suoraa kulmaa vastassa oleva sivu." Lause herätti myöhemmin tyrmistystä El Idilion asukkaiden keskuudessa, ja se käsitettiin mielettömäksi tavuarvoitukseksi tai vastaansanomattomaksi herjaukseksi.

-  Lumesta:  Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanin henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

Suutelemisesta & gondoleista:   "Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia."   Mitä pirua mahtoivat gondolit olla ? Ja mitä Pauliin tuli, oli selvä ettei hän ainakaan ollut säädyllinen tyyppi, kun hän kerran suuteli "kiihkeästi" tyttöä ystävän ja kaiken lisäksi seikkailutoverin läsnäollessa.  Ja kuinka se suuteleminen menikään? "Kiihkeästi" Millä pirun tavalla se tehtiin?

Rukousnauhasta:  Florence Barclayn "Rukousnauha" oli täynnä rakkautta, rakkautta loputtomiin. Henkilöt kärsivät ja sekoittivat onnen ja vaikeudet niin kauniilla tavalla että hänen suurennuslasinsa kastui kyynelistä.

- Jälkihehkusta   oli puhetta ja keskustelua edellisen postauksen, Juhani Blomstedtin "Historian ironian" yhteydessä. No, tässä sitä ja muistoja tuli roppakaupalla "Rukousnauhan" myötä, jopa siinä määrin, että nämä kuivat silmät, joista surunkyyneleet luulin loppuun tihistyneiksi, kostuivat... Tämä Florence L.  Barclayn teos, joka oli hieman toisella kymmenellä kädet jännityksestä vapisten lukemani ihka ensimmäinen oikea aikuisten romaani, löytyy kotihyllystä kahtena kappaleena: kovakantisena WSOY, 1914 ja pokkarina, josta etukansi jo teillä tietymättömillä, WSOY:n 10 mk:n sarjasta kuudentena painoksena vuodelta 1940. Ensimmäinen omistettu Jouluna 1915 Mummilleni Helmiltä ja toinen tätini perua.  Jälkihehku on oikeasti totta M.O.T.

Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen.

Tästä mieltälämmittävästä ja ihastuttavasta lukukokemuksesta jälkihehkuineen, joita vaille muutoin olisin jäänyt, olen lämpimän kiitoksen velkaa   Villikselle / Villasukka kirjahyllyssä, joten kaunis kiitos & kumarrus:)

Tervetuloa Satu Salmela-Siniketo / sinutmt.blogspot.fi, ilahdutit  mukaantulollasi näille kirjallisille ja vähän muillekin elon kiemuraisille poluille:)

 Hyvillä mielin hehkuttelee:

maanantai 5. joulukuuta 2016

Jan Blomstedt: "Historian ironia" - ex Libris...


"Historian ironia", Jan Blomstedt, Tampereen aforismiyhdistys ry, 2016,
106 s., kuva Aaro Matinlauri.

"Jan Blomstedt (s.1952)  on kirjailija, kääntäjä ja fil.tri. Tampereen aforismiyhdistys on aiemmin julkaissut häneltä aforismikokoelman  Suunpielestä  sekä Paul Valéryn aforismien käännöskokoelman Hampaissa." (Takakansi)



"Jan Blomstedtin aforismit käyvät läpi historiaa - tunnettua ja tuntematonta - viisaita sanoja, turhia puheita, menneitä tekoja. Tyypillisesti historian tutkimukset ovat pitkiä ja vakavia. Nämä ovat lyhyitä ja epävakavia. Jos emme hymyile historialle myötätunnolla ja epäilyn etäisyydellä, meillä ei ole historian tajua. Kun lakkaamme hymyilemästä sille, historia on kuollut."  (Takakansi)

Saatteeksi: "Historiassa ajatus ja teko eivät tunne kaikkia seurauksiaan. Seuraukset ovat usein ironisia.... - Joskus ironikko onnistuu vain silmälappujensa turvin. Hieman fanaatikon tapaan. Molemmille on yhteistä myös yksinkertaistettu historian kuva, mutta tämän pitemmälle en toveruutta tunnusta."

 Makusteluja:

-   Kiinan taolaisuudessa "eksymys" kuvaa ihmislapsen oloa luonnossa ja yhteiskunnassa. Taolainen Chuangtse sanoo: "Joka tietää olevansa harhateillä, 
ei ole pahasti eksynyt."

Platon, ideaoppisi tuo mieleen laiskiaiset. Ne roikkuvat tiedon puussa ja sulattelevat ideoitasi. "Pötyä!" vastaa laiskiainen. "Roikkuminen on työtäni. 
En ehdi ajatella ideoita. Minä  elän!"

-  Keskiajan mytologi oli juorutoimittaja ikuisuuden kasvojen edessä.

Asiantuntevan  fyysikon mukaan "merkitys" on hormonieritystä. 
Tätäkään lausetta emme voi ottaa siltä kannalta mitä se merkitsee. 

-   F. Scott Fitzgeraldin   mukaan parhaat romaanit luovat viipyilevän jälkihehkun, joka säilyy kun romaani on unohtunut. Tiedämme että teos oli hyvä. Emme miksi. 

Blomstedt tekee sen taas, onnistuu saamaan lukijansa kasvoille huvittuneen vinon hymyn. Näitä aforismeja ja fragmentteja ei voi eikä kannata lukea ahmimalla, vaikka utelias mieli siihen yllyttäisi, vaan teksti on antoisimmillaan ja parhaimmillaan sivu kerrallaan, nautiskellen ja makustelleen, pohtimaan jääden. Kirjailija itse toteaa, että jos ironikolle nauraa, hän hymähtää:
- Jaha, - humoristeja.” Niinpä...

Ironia on kimurantti laji, joka kääntyy helposti yksinomaan katkeruuden, loukkaavudeen tai hyökkäävyyden puolelle. Tämän ansan Blomstedt kokemuksensa ja taitavuutensa turvin vaivatta välttää. Oivaltavaa ja säälimätöntäkin mutta samalla hyväntahtoista sanansäilän viuhuntaa ja tekstintuottoa; eihän näistä voi eikä toki edes halua olla pitämättä. Ajankohtaan näin itsenäisyyspäivän alla sopivasti vielä  muutamia  poimittuja helmiä :

-  Ironia   ja politiikka eivät sovi yhteen. Näennäisen pilkan on vaikea todistaa näennäisyyttään.

Voimme yhä kunnioittaa vähäosaisia. Ei tarvitse tunnustaa vähäosaisuuden kunniaa. Paitsi jos se on periaatekysymys, kuten Franciscus Assisilaiselle, joka ei osannut eikä halunnut käyttäää rahaa.

Suomen   harjoittaessa  puolueettomuuspolitiikka valtiovallan taholta kuultiin usein: "Me näemme itsemme pikemmin lääkäreinä kuin tuomareina.
"Olisiko suurvaltojen näkökulmasta tuomari ollut kuitenkin harmittomampi. Lääkäri tökkää sormensa arkoihin paikkoihin." 

 -   Valta suhtautuu realistisesti kaikkeen, paitsi itseensä...

Blomstedtin herkullisia aforismicocktailpaloja napostellen kuplivaisen maljan  itsenäiselle ja vapaalle Suomelle, kaveria-ei-jätetä-hengelle, kahlitsemattomalle sananvapaudelle sekä esteettömälle  tiedonvälitykselle

kohottaa:



keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Alain Mabanckou: "Pikku Pippuri / Petit Piment" - ex Libris...

"Pikku Pippuri", Alain Mabanckou, Fabriikki Kustannus, 2016, 191 s., suomentanut Saana Rusi.

"Alain Mabanckou (s. 1966, Brazzavillen Kongo) on  moneen kertaan palkittu ranskankielisen kirjallisuusmaailman supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on Mabanckoun yhdestoista teos. Mabanckou opettaa ranskankielistä kirjallisuutta UCLA:ssa Los Angelesissa." (Lievelehti)


"Pikku Pippuri on veijarimainen kasvutarina ja absurdi poliittinen satiiri Kongon 1970-luvun sosialistisen vallankumouksen kuohuista. Pikku Pippuri kasvaa Dieudonné Ngulmumakon rautaisin ottein johtamassa orpokodissa, kunnes vallankumous jakaa kaikille uudet kortit. Pikku Pippuri ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja karkaa satamakaupunki Pointe-Noireen. Onni johdattaa hänet
Mama Fiat 500:n ja tämän kymmenen tytön huomaan ja aran nuorukaisen elämä hymyilee, kunnes kaikki jälleen suistuu raiteiltaan. Vastoinkäymisestä toiseen ajautuvan Pikku Pippurin naivistisessa seikkailussa sekä puidaan Kongon historiaa ja etnisiä jännitteitä että kirjoitetaan uudelleen Oliver Twistin, Mooseksen ja Robin Hoodin tarinaa." (Takakansi)

Niin houkuttelevalta kuin kirjan kansi gastronomisesti chilinkasvattajan aputytön näkökulmasta näyttääkin, ei tässä tulisella ruokaosastolla suuta napsutella, vaan seikkaillaan kaukana Kongossa, uidaan tyystin vieraille vesille ja kahlataan polvia jos ei nivusia myöten oudoissa paikan- ja henkilönimien  - miinus Songi-Songi ja Tala-Tala -  tiheissä  viidakoissa ja heimojen välisissä taisteluissa paikasta auringossa. Kongolaisen kirjailijan tahi Kongoon sijoittuvaa teosta ei ole aiemmin tainnut sattua kohdalle ja vieras viehätti.

Teoksemme päähenkilölle Papa Mupelon, Loangon orpokodin, jonka rahoitus tulee itseltään Fidel Castrolta, pastorin antama nimi on kunnioitettavassa yksinkertaisuudessaan ja  kokonaispituudessaan: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namnoka ya Bakoko, mikä tarkoittaa "Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille".  Hänen noutamaan tulevaa lentokonetta odottavan ystävänsä puolestaan hauskan kohtaloauhmaavasti Bonaventure Kokolo.

Vallankumouksesta: Uutta aikaa ja vapautuksen loistetta, jolloin orpokoti muuttuu Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitilaksi  ja orvoille jaetaan iloisenpunaiset huivit,  ja  joka saapuu suoraan Neuvostotasavaltojen liitosta  lanseerataan suuren kapinallisen, Kenian presidentti Jomo Kenyattan painavin sanoin: Kun  valkoiset saapuivat Afrikkaan, meillä oli maa ja heillä oli Raamattu. He opettivat meitä rukoilemaan silmät kiinni ja kun avasimme silmämme, heillä oli maa ja meillä Raamattu. Vallankumouksen tavoitteena on hallittu muutos ilman muutosta, joka vääristää; tavoitteenamme on kehitys ja edistys ilman minuutemme kadottamista.

Työväenpuolueen vierailijat, joiden tarkastuskäynteihin huolella ja lapsia tiukasti ohjeistaen valmistaudutaan, käyttävät sanahirviöitä, joita orpokotilaiset kutsuvat kirosanoiksi, kuten perustuslakivaliokunta, ministeriöidenvälisyys ja joukkoliikennelaitoskuntayhtymä.  Jotain herkullisen tuttua sarjasta ei mitään uutta auringon alla...

Naisista:  Presidentin puheesta: Naiset ovat hereillä aamun ensi tunneista alkaen, lastensa ja jopa pienten vauvojensa kanssa. He muokkaavat maata, he työstävät, he luovat uutta. Muutama mieskin on samoissa askareissa ja he kaikki täällä pääkaupungissa kuuluvat maamme köyhään työväestöön, joka on tärkein yhteiskuntaluokka. Olen havainnut suuren eron toiveiden ja todellisuuden välillä, sanojeni ja todellisten tapahtumien välillä. Olen tietoinen siitä kasvavasta riskistä, että päätösvalta ja todellisuus erkanevat toisistaan, että teoria ja käytäntö erkanevat..."  HMPHH - eikä sitten muuta...

Mutta ei ihminen elä yksin politiikastakaan. Ja tämä pieni teos on paljon muutakin, runsaudensarvi yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, huumoria, satiiria ja surumieltäkin jättäen ehdottomasti valoisan lukukokemuksen. On kuin mielikuvituksessaan olisi kulkenut halki värikylläisen, hedelmiä, tuoksuja ja iloisia huudahduksia pursuilevan afrikkalaisen torin ja toiselle laidalle päästyään, kirjan kätösistään laskiessaan kulauttaisi raikkaan suullisen viileää vettä, todeten no huh-huh, mikä kokemus.

Teos on nelikukuinen: Loango , Pointe-Noire, Marokkolainen ja Loango.
Hyväksi lopuksi kehä sulkeutuu, kuten niillä tapana on ja näin Bonaventure Kokolo jää piirtämään lentokoneita, kunnes laskeutuu oikea sellainen, joka vie mukanaan....

Mabanckoulle, Pikku Pippurille ja Buenaventurelle ja Mama Fiat500:lle kiitokset vinkeästä seurasta sekä  Fabriikki Kustannukselle teoksen julkaisemisesta!

Lisäkäännöksiä odotellen:


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Adventtia & aktuellia...


Olipa mukavaa havahtua höyhensaarilta Hoosianna-aamuun, jolloin pimeyden keskeltä valoa ja iloa toivat eilen asennetut kimmeltävät ikkunakoristeet. Jouluvalmistelut ovat aluillaan: adventtikalenterit asianmukaisesti lähetetty, tervehdyskortit hankittu, valopallo loistaa keittiössä ilahduttaen aamuista rähmäsilmäistä pressontöräyttäjää ja ohikulkijoita sekä valokranssit välkkyvät parvekkeella hilpeästi  kaamosajan synkkyyttä  urheasti uhmaten.



Lähtötilanteesta nykyhetkeen: Ajo-opetus on sujunut mallikkaasti ja ajopäiväkirjasta uupuu muutama tunti pimeänajoa +  liukkaan kelin pakollinen ajorataharjoittelu. Teoriapuoli alkaa olla tiukasti hanskassa.  Vaari, joka on taatusti tinkimätön tässä vastuullisessa ja tärkeässä opetustoimessaan, totesi jo jonkun aikaa sitten oppilaansa olevan täysin inssivalmis, - ja se on  uskokaa pois,  häneltä paljon sanottu se. Hyvässä konsensuksessa on projekti kuulemma edennyt. Huoltojoukkojen pressopannu on tuhannesti tuhissut, pikaisia lounaita on  yhdessä popsittu ja pannari poikineen hillolla ja jädellä kuorrutettuna  tahi vice versa saanut kyytiä.  Rakkaat ukot ovat pysyneet kavereina keskenään ja  ovat edelleen myös rattoisissa puheväleissä, - loistavaa.

Terveydellinen aitajuoksukin on suljunut suuremmitta kommelluksitta, joskin pientä lisäaitaa poikien. Hippulat ovat vinkuneet. Onpahan onneksi on paria ylitystä  maaliintuloa vailla valmis tällä erää. Huojentavaa...
Hyi häpeä osastolla ilkkuvat marraskuun varsin vaatimattomat tepsuttelukilometrimäärät sekä espanjan opiskelum satunnaisuus; noista ei sulkaa hattuun heru, tuskin pientä huojuvaa höyhenentynkääkään. Merde! Savinen keli + lisäjuoksut terveysosastolla ovat silkkaa seli-seliä, myönnän.  Kuutisen viikkoa aikaa ryhdistäytyä ja parantaa tahtia ennen reissua.

Mitä Juniorimurmelitrion naimahuoliin tulee, on päivitystä Lassen kohtaloon luvassa tulevan lauantain Pikku-Iten 5-vuotissynttäreillä, ensi syksynä siis nuorinkin  murmeli jo eskarilainen, tämä hyvä:)

Blogi on tässä samassa hötäkässä yllättäen täyttänyt sitten  Lähtökuopissa  samaiset 5-vuottaan,  joten haluan lämpimästi kiittää kaikkia lukijoita ja  kiinnostavien sekä hauskojen kommenttien kirjoittajia innostavasta ja rakentavasta sekä mukavasta yhteishengestä ynnä lukuisista  hyvistä lukuvinkeistä. Ruusu ja lämpimät halit teille kaikille!  Olette tuoneet paljon iloa, valoa ja hyvänmielen hyrinää elämääni. Yhteinen matkamme kirjojen ja elämän kiemuraisilla poluilla jatkukoon:)



Satu Ekoluoma / Satun luetut:  tervetuloa,  ilahdutit mukaantulollasi matkalle sanojen maailmaan vaihtamaan mielipiteitä!

Kiitollisin mielin ja kirsu kohti tulevaa toivon teille kaikille piparin- ja glögintuoksuista lämminhenkistä ja itselle armollista, siivous- ja hötkyilyvimmatonta auvoisaa alkanutta

adventtiaikaa: 
 

torstai 24. marraskuuta 2016

Thomas Rydahl: "Erakko / Eremitten" - ex Libris...



"Erakko", Thomas Rydahl, Minerva kustannus Oy,  MinervaCrime, 2016, 486 s., suomentanut Salla Korpela.

Thomas Rydahl (S. 1974)  on Kööpenhaminassa asuva kirjailija ja viestintästrategi. Rydahl on opiskellut filosofiaa ja psykologiaa. Hän valmistui Tanskan kirjailija-akatemiasta vuona 1999 ja on aiemmin julkaissut useita novelleja. Erakko palkittiin Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina. Vuonna 2015 kirja sai myös Tanskan parhaan rikosromaanipalkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuoden 2015 parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 16 maahan. Erakko on ensimmäinen osa Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjasta, ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyy Tanskassa vuonna 2016. (Takakansi)




"Upouusi auto löytyy murskaantuneena Fuenteventuran lomarannalta.
Sen tavaratilassa on pienen pojan ruumis. Lapsen, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Auton kuljettajasta ei ole merkkiäkään. Hiekassa ei ole jalanjälkiä, autosta ei löydy sormenjälkiä ja auton matkamittarin lukemakin on outo.
Ainoa johtolanka näyttäisi olevan autosta löytynyt silputtu tanskalainen sanomalehti. Kanariansaarten turismi on heikoissa kantimissa, eikä Fuerteventura todellakaan tarvitse kaameaa rikostapausta karkottamaan turisteja jo ennestään puolityhjistä baareista ja rannoilta. Erakoksi kutsutulle Erhardille pojan kohtalosta tulee silti lähes pakkomielle."  Mutta miten maailmasta vieraantunut, kännyköistä ja internetistä ymmärtämätön vanha mies voisi ratkaista murhamysteerin, jonka lonkerot ulottuvat kauas Kanarialta? (Takakansi)

Teos lähtee ketterästi ja kiintoisasti käyntiin itselle tutuissa maisemissa kiertyäkseen sitten oudommille poluille kaikessa omassa rauhassaan vuohiensa Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa asustelevan, taksia suhailevan ja pianoja virittelevän Erhardin saadessa fix-idean kuolleesta pojasta. Sankarillamme on takanaan arvoituksellinen jonniinsortin Tanskan-syndrooma, hänen lähdettyään perheensä luota ovet paukkuen ja rantauduttuaan Fuerteventuraalle kolmen kupin kumarassa puolikierteella taaksepäin taittaen. .

- Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. On säkkipimeää. Ja jos hän istuu  pitkään paikoillaan, hän voi yhtäkkiä nähdä tähdet. Ja jos hän istuu vielä pitempään,
hän voi nähdä hiljalleen ilmestyvän tähdenlennon ohuen hunnun. Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. Se nousee kuin tyhjyyden kumina ja peittää alleen kivissä ulisevan päivän lämmön, C-duurissa soivan tuulen, rantaa vasten loiskivien aaltojen ja hänen suonissaan virtaavan veden basson. Hiljaisuus, joka herättää hänessä halun toivottaa uusi vuosi viheltäen tervetulleeksi. Hiljaisuus, joka on  niin vakuuttava ja täysi, että se liukuu yöhön ja hänen avonaisiin silmiinsä ja saa ne tuntumaan suljetuilta. Juuri tätä hän rakastaa täällä asumisessa. Täällä, jonne ei koskaan tule ketään. Vain hän itse. Ja Ohukainen ja Paksukainen. Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä....

Erhard heittää siis Sherlock Holmes-hatun päähänsä ja ryhtyy salapoliisiksi metsästämään arvoituksen avainta. Tarmokkaasti kuin vihikoira vainulla hän seuraa jälkiä, jotka johtavat milloin minnekin. Kotvan aikaa nuuhkitaan intensiivisesti naisen tuoksun kadotetuiksi luotuja iloja Mónican kanssa. Monitoimimies Emanuel Palabras, sukunimi kuvaavasti sanat, häärää luikertelevine businesslonkeroineen taustavaikuttajana.

Kevennykseksi ei ihan Erakossa esintyyvää leijalautailua, mutta pilkahdus savisen kelin keskelle kuitenkin. Eikä ihan Fuerteventuraltakaan, vaan Rodoksen saarelta:




Mitä tästä esikoisesta nyt pitäisi oikein tuumia?  Ei ainakaan hautaudu massaan. Kuten ylläolevasta tarkoituksellisen pitkästä sitaatista käy ilmi, Rydahl hallitsee luonto- ja tunnelmakuvauksen salat, eikä Erhard jo kirjailijan taustankaan vuoksi jää luiruksi luurangoksi, vaan hänessä kuten muissakin henkilöissä on tukuisasti lihaa ja luonnetta, - persoonaa.  Jätänkin jatko-osan varaan loppupäätelmän teon siitä, kuinka näppärästi Rydahl avaa Tanskanpään  taustoja, kehittää päähenkilöään sekä millaisille kiemurteleville jännäripoluille hän sankarinsa kuljetuttaa. Entä pysyvätkö lukuisat elementit, langanpäät Rydahlin hyppysissä kuten juuri ja juuri Erakossa vai syntyykö niistä sekavia nysveröitä?  Potentiaalia ja ideoita ei kirjailijalta puutu. Varmaa on, että aion tulevaan suomennokseen tutustua, sillä jollain sulalla tahi höyhenellä Rydahl onnistui kirjallisia reseptoreitani keveästi kutkuttelemaan, ja sehän on aina hyvä merkki se.

Joten Rydahl & Erhard & kumpp.

Ádios, hasta pronto:



sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Jan Guillou: "Sininen tähti / Blå stjärnan" - ex Libris...

"Sininen tähti. Suuri vuosisata V, Like Kustannus Oy, 2016, Jan Guillou, 463 s., suomentanut Taina Rönkkö.

"Jan Guillou  (s. 1944) on yksi Ruotsin suosituimmista kirjailijoista ja kulttuuripersoonista. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Sininen tähti on 1900-lukua käsittelevän Suuri vuosisata-sarjan viides osa." (Lievelehti)  Guillou tunnetaan ehkä parhaiten agentti Carl Hamiltonista kertovasta kolmetoistaosaisesta agenttiromaanisarjastaan.


"Toinen maailmasota runtelee Eurooppaa. Lauritzenin perheen vanhin tytär Johanne toimii Tukholmassa brittien agenttiyksikkö SOE:n (Special Operations Executive) vakoojana. Muutaman näyttävän sabotaasi-iskun jälkeen Johanne saa vastuulleen Norjan juutalaisten pelastamisen natsien kynsistä. Samaan aikaan perheen nuorempi tytär Rosa luo uraa toisenlaisen työantajan leivissä, ja liian suuret salaisuudet alkavat kasvattaa juopaa siskosten välille."  (Takakansi)

Varsinaisen juonen sisällön jätän mahdollisten lukijoiden omille silmille.  Guillou kuvaa sota- ja miehitysvuosien 1941 - 1943 tapahtumia lähinnä Norjan ja Ruotsin perspektiivistä.  Guillou on Lauritzenin sukusaagan luomisessa onnistunut hyvin, niin ettei siirappi tahmaa lukijan suupieliä, eikä hömppä höperrytä.
Kuten useimmissa perheissä, on asioita, joista päivällispöydässä sovitusti ei puhuta ja kahdenkeskenkin vain supistaan, on skismoja ja polittisia erimielisyyksiä, jotka koettelevat perhedynamiikkaa, kuten Johannen veli Harald, SS Sturmbannführer. Henkilöhahmot ovat lihaa ja verta omine personallisuupiirteineen. Tapahtumat: sabotaasit, tiedustelu ja juutalaisten pakoreittien organisointi on kuvattu kiihkottomasti ja elävästi.

Sodan loputtua voitonparaatiin eivät saa osallistua Majuri Lauritzen koodinimeltä Blue Star, tuhannenkahdensadan miehen päällikkö ja koodinimi Jakob,  korpraalin merkin hihaansa saanut, Liv Kløvstad, joka pelasti ja jälleenrakensi  osasto D 25:n, vaan he saavat tyytyä kiltisti heiluttelemaan lippua siviilien joukossa. Koska ovat naisia...  Ja juuri tämän seikan Guillou nostaa esiin jälkisanoissaan. Hän mainitsee  yhdeksi lähdeteoksistaan Jan Bergmanin "Sekreterarklubben - C-byråns kvinnliga agenter under den andra världskriget ja toteaa lainanneensa yhdestä kirjasta niinkin paljon syystä, ettei kukaan muu kirjailija ole käsitellyt tätä historiamme tärkeää osa-aluetta yhtä seikkaperäisesti:

- Naiset, jotka silloinen puolustusvoimat värväsi ja jota se käytti hyväkseen, sysättiin sodan jälkeen unohdukseen, heidän saavutuksiaan vähäteltiin ja miespuolinen armeijan päällystö hukutettiin mitaleihin. Jan Bergman tekee näille naisille oikeutta ja hänellä on ollut sen tekemiseen tietyt edellytykset, koska hänen äitinsä oli yksi "Sihteerikerhon", kuten he itseään kutsuivat, tytöistä.

- Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä se, että miespuoliset historiankirjoittajat ovat väheksyneet norjalaisten naisten panosta Norjan vastarintastaisteluissa. Tarina siitä, miten Eva Kløvstad kokosi uudestaan lähes kokonaan tuhotun vastarintaosaston D 25 Hamarissa, on täyttä totta. Hän oli sodan loppuessa yli 1200 vastarintataistelijan ylipäällikkö. Harvat kyseisistä miehistä aavistivat, että salaperäinen johtaja "Jakob" oli nainen. Totta on myös se, ettei hän saanut naisena osallistua 9. toukokuuta 1945 Oslon kaduilla järjestettyyn voitonparaatiin. Kuriositeettina  mainittakoon, että hän sai Pyhän Olavin ritarikunnan ansiomitalin, - vuonna 1990!

Tuosta kaikesta ei voi olla mieleenjuohtumatta omien lottiemme ja rintamanaisten kohtelu ja arvostuksen puute sotien jälkeen, mutta se on jo sitten eri asia ja oman tarinansa väärtti... Ja toisekseen löytyisikö tänä päivänä moista rohkeutta, altruismia  ja yhteisöllisyyttä vai olemmeko tyystin langenneet individualismin, egoismin ja mukavuudenhalun ansaan? Luonnollisestikin syvästi toivon, ettei tuon empiiriseen testaamisen tule olemaan tarvetta.

Guillou, tämä paljon polemiikkiakin herättänyt kirjailija,  tuli aikanaan tutuksi napakkaa yhteiskuntaan kohdistuvaa arvosteluakin sisällään pitäneen Carl Hamilton-sarjansa tiimoilta,  ja hänen tuotantoaan olen seurannut siitä pitäen. Sininen tähti ei petä tuikkeessaan, vaan tämänkin teoksen elementit ovat keskenään sopusoinnussa, kerronta kulkee eloisan  juoheasti ja mielenkiinnon  ylläpitävästi alusta loppuun.

Yksi suomennoksellinen kysymys lukiessa heräsi: naispuolisia, lähinnä yöllisiä tehtäviä hoitavia naisia kerrotaan kutsutun venäläisten ja saksalaisten keskuudessa pääskysiksi, kun taas Ruotsissa käytettiin sanaa sireeni.  Vakoilujohtaja Helmuth Kernberg selvensi asiaa näin:" sireeneillä ei tarkoitettu sellaisia äänekkäitä asioita, vaan taruolentoja, jotka olivat tuttuja klassisesta kirjallisuudesta, eräänlaisia merenneitoja, joiden vastuttamattoman kaunis laulu houkuttaa merimiehet turmioon..."    Samainen Helmuth, josta tulisi puolustusvoimien sireenikomppanian johtaja.  Sireeni - seireeni; käännöskukkanenko??

Kuinka kirkkaasti sininen tähti loisti Jokkelle selviää klikkaamalla. 

No, mutta  eihän tässä suinkaan  ole tarkoitus lillukanvarsia käydä nyhtämään, joten Guilloun keralla mielekkäästi näiden sotavuosien läpi

matkaa taittoi:                

                 


perjantai 18. marraskuuta 2016

Ian Rankin: "Toisen miehen haudassa / Standing in Another Man's Grave" - ex Libris...


"Toisen miehen haudassa". Ian Rankin, Blue Moon Kirjat Oy,  2016, 400 s., suomentanut Ulla Ekman -Salokangas.

"Ian Rankin (s.1960) on  on kotoisin Skotlannin Fifestä ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista." (Kustantaja)



"Hänen teoksiaan on käännetty runsaalle kahdellekymmenelle kielelle ja hän on saanut alan merkittävimmät kunnianosoitukset Britannia Timanttitikari-palkinnosta Yhdysvaltain "rikoskirjallisuuden Oscariin", Edgar Allan Poe-palkintoon. Uusimpana on espanjalainen RBA-palkinto. Nyt jo kahdenkymmenenyhden romaanin mitttainen Rebus-sarja muodostaa tummasävyisen panoraaman Edinburghin ja koko Skotlannin kehityksestä 1980-luvulta uudelle vuosituhannelle. Toisen mielen haudassa on sarjan seitsemästoista suomennos." (Lievelehti)




"Aikaa on kulunut siitä, kun rikoskomisario John Rebus joutui jäämään eläkkeelle Edinburghin rikospoliisista. Nyt hänet on kuitenkin pestattu siviilityöntekijäksi yksikköön, jossa tutkitaan ratkaisemattomiksi jääneitä "kylmenneitä juttuja". Rebus on mieleltään poliisi ja hänen on vaikea hyväksyä, ettei enää ole sellainen "oikeasti". Suhde esimieheenkin on vanhaan tapaan vaikea, ja lisäksi hän on sisäisen tutkinnan Malcolm Foxin suurennuslasin alla - ei vähiten siksi, että rikollispomo Cafferty pitää yhteyttä vanhaan viholliseensa Rebusiin. Rebusin eteen putkahtaa toistakymmentä vuotta sitten kadonneen naisen tapaus, ja pian hän havaitsee, että samalla alueella on kadonnnut jäljettömiin muitakin naisia. Hän pääsee yhteistyöhön rikospoliisin kanssa, ennen muuta entisen aisaparinsa, rikoskomisarioksi ylenneen Siobhan Clarken, ja Skotlannin pohjoisosiin painottuvan tutkinnan edetessä vyyhti alkaa purkautua." (Takakansi)

Edellisessä "Hiljaa takavasemmalleviehätti erityisesti Siobhanin ja Rebusin keskinäinen huumoripitoinen  kommunikointi,  kotoisenoloisella naljailulla kuorrutettua dialoginvetoa napakoimmillaan ja sama meno näpäyttelyineen ja  herjanheittoineen  sävyttää tätä uusintakin, jonka  Rankin on jakanut  kuuteen osaan. Tuttu ystävämme Rebus ottaa tässä hapuilevia ensiaskeleitaan eläköityneenä rikoskomisariona, mikä ei vallan kipuilematta ja kärttyilemättä suju. Musiikki soi tärkeänä osana taustalla aiempaan tapaan temanaan Jackie Levenin kaihoisa "Standing in Another Man's Rain".

-  "Olette hyvin asioista perillä", Rebus sanoi kun nivelrekka jyristeli ohi autojono perässään. Ilmanpaine vaihtui, aivan kuin jokin voima olisi yrittänyt imaista hänet tielle. "Moottoritiellä on pahempaa", pakettiauton kuljettaja sanoi. "Yrittäkää vain kusaista M8:n pientareella." "Pannaan korvan taakse. Ajatteko usein tätä tietä?" "Kuin kello: Invernes-Perth-Dunde-Aberdeen. Voisin ajaa sen sokkona." "Toivottavasti ei silloin kun minä olen lähettyvillä?" "Oletteko huolissanne että ruttaan Saabinne?" Rebus pudisti päätään. "Huolissani että minun pitäisi pidättää teidät..."

Rankin jatkaa tuotantoaan keskihyvän perusdekkarin tahtiin, eikä tarvitse lukukokemuksen luomiseksi räävittömyyksiä tahi revittelyjä vaan yleisvire pysyy sivistyneenä ja rauhaisana.  Kirjailija suorittaa tarkkaa havainnointia luonto- ja miljöökuvauksissaan, mikä elävöittää osaltaan kerrontaa. Nämä neljäsataa sivua ovat sen verran viipyilevästi, kuitenkin sulavasti rullaavaa tekstiä, että jonkun verbaalisesti ontuvamman kynäniekan tuotoksena olisi toisenkin  miehen hauta saanut rauhassa kerätä lehtiroskaa ja kompostoitua paasi kallellansa  kirkkomaan kätköissä ja kirjana kerätä villakoiria hyllyssä.  Pieni tujaus tiukennusta kansien väliin  olisi ollut pikantti veto.  Rankinin luoma Rebus vaan nyt kuitenkin yksinkertaisesti on niin perin juurin sydämensymppis hahmo kaikkinensa, että....

Yhtä sarjan ehdottomista valteista kuvaa nasevasti Saara Kesävuoren mainiosti Parnassossa Rebus-sarjasta esilletuoma lausahdus: "Erityisen kiinnostavaa: Sivuhenkilöinä kliseettömästi kuvattuja naisia, joilla on pakollisten ruumiinjäsenten lisäksi myös aivot." Jotta silleen  vielä näin a.D.  2016....

Sääherra näyttäisi jakelevan mainiota lukukelejä, joten

viihtyisät viikonhännät: