maanantai 23. tammikuuta 2017

Fundación César Manrique...


Arkkitehti César Manriquen viiteen laavakuplaan rakennettu kotitalo
Fundación César Manrique, joka sijaitsee Taro de Tahichessa, toimii nykyisin museona. Kohde oli varsin kiintoisa ja hauska kokemus. Osattiin sitä elää ja asua ennenkin...














Monenmoisia kilpailukykyisiä oleskelunurkkauksia, tauluja eri taidesuuntauksilta, vimpotteja ja härveleitä, jotka riemastuttivat. Manrique, Teneriffalla, Madridissa ja New Yorkissa koulutuksensa saanut ja vaikutteitaan imenyt saaren oma poika, on ollut oikea taiteen moniottelija ja virtuoosi. Hän oli myös ekologian uranuurtaja asenteellaan luonnon ja ihmisten välisissä sopuisissa ja rinnakkaiseloa kunnioittavissa suhteissa.

 Eniten tykästyin alimmaiseen pystiin: "Una Mujer y su Sombra" - nainen ja hänen varjonsa-,  jossa muodot ja  valo leikkivät vekkulilla tavalla ja joka antoi mielikuvitukselle tilaa laukata, karauttaa matkoihinsa niin, että hiekka pöllysi.  Hieno nimi, vaikka muisteloille, - kenpä tietää...

”Minusta tämä on maapallon kaunein paikka. Jos pystytte näkemään sen silmieni kautta, ajattelette samoin kuin minä." (César Manrique)


Kelpoisaa alkanutta viikkoa toivottaapi
nainen & sen varjo:

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Parque Nacional de Timanfaya...

Montanas del Fuegon alueella Timanfayan kansallispuistossa riitti kraatereita ja tulivuoria kuin kuussa ikään.  Taiteellinen ja arkkitehtooninen suunnittelu César Manriquen käsialaa tässäkin tapauksessa. Karua, kaunista ja vaikuttavaa:





Yllä oleva "geysir" sihahti kiuastakin kiukkuisemmin sutjakasti  ihmeteltäväksi ilmoille, kun seitsenmetriseen putkeen, syvyydessä 600 astetta, hulautettiin vettä.



Nämä nuotiotulet puolestaan  eivät kiehisiä,  tervaksia eivätkä keloja  kaivanneet vaan olivat viisimetrisen aukon päälle aseteltuja kuumuudesta itsestään lehahtavia risukasoja





Ronskinkokoinen grillausparillakin toimi tulivuoren lämmöllä, joskin herkut jäivät maistelematta.

Tässäpä kelpo annos luomuenergiaa, jonka laajempi hyödyntäminen lienee sitten jo oma lukunsa... Joskus on maa polttanut jalkojen alla, mutta tässä tuo konkretisoituminen alkoi jo mietityttää...

Keli suosii edelleen: eilen pari lyhytkestoista vesiryöpsähdystä,  tänään parvekeaamiaisella +13 ja fliissit päällä ja tällä hetkellä 21 varjossa. Bueno!  Kohti uusia seikkailuja vielä kotvasen

tepsuttelee:

lauantai 21. tammikuuta 2017

Mirador del Rio...


Mirador del Rio on César Manriquen suunnittelema hulppea, päätähuimaava näköalapaikka 475 metrin korkeudella saaren pohjoispuolella:








Maisemat eivät täällä ahistusta aiheuta, vaan sielu lentää vapaana silmänkantamattoniin ja tuuli möyhentää aatokset uuteen uskoon. Karua ja pääsääntöisesti kulkukelvotonta sitävastoin on tämä laavakivimaasto eikä viljely näillä huudeilla totisesti ole hätähisen miehen hommaa. On pengerrystä pengerryksen perään, kiveä kiven päälle tuulisuojaksi ja lämmön keräämiseksi yksittäisten usein kuoppiin istutettujen viinirypälepensaiden ja muidenkin kasvien ympärille. Hatunnoston paikka!




Mutta on myös väriloistoa, maatapitkin kiemurtelevaa ja tuulta vastaan taistelevaa pikkuruista, iloista kasvustoa, kuten tämän lähinnä hiirenvirnan tapainen aurinkoinen valopilkkumatto.




Ensimmäiset sadepisarat saarelle saatiin äsken, lämpötila varjossa 22 astetta. Läntisillä saarilla on uutisten mukaan ollut kehnompaa ja kosteampaa keliä tyrkyllä. Tasan viikko edessä ennen kuin kirsut kääntyvät kohti kotimaata.
Eipä kuin jaksellaan hyvin y buen fin de semana täältä kesämaasta,

mukavia viikonloppuja:

perjantai 20. tammikuuta 2017

Cueva de los Verdes...


Saaren pohjoisosassa sijaitsee Cueva de los Verdes, seitsemän kilometrin pituinen tunneli, joka syntyi tuhansia vuosia sitten laavavirran jäähtyessä nopeammin pinnalta kuin sisältä. Luolan erilaiset väriyhdistelmät ja laavamuodostelmat ovat vaikuttava kokemus, joka herätti ambivalentteja tunteita ahtaudesta, mutta myös avaruudesta ja laajuudesta  sekäa etenkin luolan moninaisista käyttötarkoituksista sen historian varrella: afrikkalaisten ensimmäisten maahantuolijoiden suojapaikkana, espanjalaisten valloittajien "linnoituksena", merirosvojen tukikohtana sekä  orjanmetsästäjiltä suojautumus- että v.v.  orjien säilytyspaikkana...




 Ja sitten ei kuin wanha rouva letkeästi kumaraan ja menoksi ylös ja alas pitkin jyrkkiä kiviportaita askeleitaan piiruntarkasti sijoitellen ja korkean- vaan ei ahtaanpaikankammoisena tiukasti jyrkissä nousuissa ja laskuissa kaiteisiin tarrautuen:


 









Opastettu kierros oli noin kilometrin mittainen. Istahdimme myös konserttisalissa. Oli helppoa vakuuttua siitä, että musiikilla - etenkin bassoäänillä - on luolastossa aivan oma erityinen kaikupohjansa ja tunnelmansa.



 Luolaston värimaailma oli aivan ainutkertainen tummine ja vaihtelevine sävyineen sekä heijastuksineen:







Kreikassa Pargan- reissulla Ioanninan liepeillä sijaitsevat Peraman tippukiviluolat, jotka mainitaan Euroopan kolmanneksi suurimmiksi tekivät aikanaan suuren vaikutuksen, mutta nämä cuevat onnistuivat erikoisella värimaailmallaan lumoamaan kulkijansa ja palkitsivat jännittyneestä askelluksesta kipeytyneiden jalkalihasten vaivat moninkertaisesti...
Mainiota kokemusta rikkaampana

matkaa jatkaa:




torstai 19. tammikuuta 2017

Jardin de Cactus...


Kumipyörä kulki kolmen päivän aikana kommelluksitta  yhteensä 347 km ja paljon kiintoisaa uutta tuli nähtyä ja koettua.

César Manrique (1919 - 1992), jota saarten visuaaliseksi isoisäksi tituleerataan ja jonka arkitehtooninen kädenjälki näkyy kaikkialla, oli kuulemma saanut idean Jardin de Cactus-luomukseensa paikallisen kotipuutarhurin miniversiosta.

Mutta että näitä pylväspyhimyksiä, pönöttelijöitä ja luikertelijoita löytyy näin montaa sorttia oli hurja kokemus. Koska nettiyhteydet turkasesti takkuavat ja normisäädöt ontuvat, antaa kuvien kertoa:



















Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa; älkööt ne konsanaan lakatko hämmästyttämästä ja kummastuttamasta tätä pientä kulkijaa...



Näkemästään & kokemastaan nöyränä & kiitollisena kanssakävijöiden  ilmeiseksi huvittuneisuudeksi lainkaan häpeilemättä peppu pystyssä kaktusten nimilappuja

tiiraili:

P.S. poiminpa tuossa tiedonjyvän, jotta näitä piikikkäitä kaunokaisia majailee puistossa peräti 1240 eri lajiketta.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rellulla rennosti rullaten...


Lanzarotella on n.140.000 asukasta ja tämän Puerto del Carmenin n. 10.000 asukkaan lomakaupungin  viehättävän palmureunusteisen rantabulevardin krääsäkauppoineen tultua edestakaisin läpikotaisin siksakatuksi otimme ja vuokrasimme Clion alle kolmeksi päiväksi. Hintataso oli varsin variaabeli: hotellin hinta  ja matkatoimiston n. 160,- Paikallisen pikkuvuokraamon lähtöhinta 99,- ja varaus tehtiin hintaan 90,- Molemmissa tapauksissa tietty täysvakuutukset päällä.  Lopullinen hinta käteisellä oli hurjat 70,- eli paperi, kuitit  ja tosittteet ovat tyyriitä tylleröitä.





Ekapäivän suunnaksi otimme saaren etäläisen osan reitillä PdC - pikkukylä Yaiza - El Golfo - Playa Blanca ja Punto de Papagayon luonnosuojelualuen, jonne sisäänpääsy oli hurjat 1,50/nuppi. Kärrytie tarjosi vajaat 10 km melkoista rytkytystä ja nimismiehen kiharaa  n. 20-30 km:n tuntivauhdilla kunnes tömähdimme helpottuineina ja pakarat hierottuina parkkipaikalle.
Kuvat  n. 100 km:n taipaleelta kertovat tarinaansa:










Loma on sujunut mainiosti kauniissa kelissä ja ajoittain tuiveroisissa tuulissakin.  On naurettu ja hassuteltu paljon sekä nautittu estoitta eteen tulleesta tilannekomikaasta. Nukkua päräytin tuossa sitten vaavi-iän enkatkin: ennätykselliset 11 h yhteen putkeen.  Kun nuori ihminen nukkuu, se on kuin panisi rahaa pankkiin; mitä se näin kypsillä kymmenillä tarkoittaa, - tiedä häntä. Koko päivä ulkona liikkuen ja uutta havainnoiden toimii...

Matka jatkuu: