Håkan Nesser: "Taivas Lontoon yllä/Himmel över London" - ex Libris...

"Taivas Lontoon yllä", Håkan Nesser, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017, 560 s., suomentanut Aleksi Milonoff.

"Ruotsalainen Håkan Nesser (s. 1950) on syntynyt Kumlassa ja asuu Ruotsissa ja Lontoossa. Hän on yksi ruotsalaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Koulutukseltaan hän on äidinkielen ja englannin opettaja. Suomessa Nesserin tuotannosta tunnetaan parhaiten rikosromaanisarja, jonka pääosassa on komisario Van Veeteren. Sarja sijoittuu kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jonnekin läntiseen Eurooppaan. Nesserin toinen suosittu sarja kertoo komisario Gunnar Barbarottista.Nesser on kerännyt teoksillaan lukuisia palkintoja." (Kustantaja)

"Vakoilujuttu, rakkaustarina vai jotakin aivan muuta?
Kuolemansairas Leonard Vermin matkustaa entiseen kotikaupunkiinsa Lontooseen viettääkseen siellä 70-vuotisjuhlaansa hänelle tärkeimpien ihmisten kanssa. Osalla kutsutuista tosin ei ole aavistustakaan, kuka Leonard on ja miksi heidät on kutsuttu. Kuka oli salaperäinen Carla, joka antoi Leonardille suljetun kirjekuoren Trafalgar Squarella vuonna 1968 ja veti samalla tämän mukaan itäeurooppalaisen vakoilurenkaan toimintaan? Miten Lontoota piinaava sarjamurhaaja The Watch Killer liittyy kuvioon?" (Kustantaja)

Nesserhän tuon yllätyksellisyyden ja monimuotoisuuden osaa: teos lähtee liikkeelle sukutarinan valepuvussa. Henkilöt marssivat areenalle toinen toisensa jälkeen, toisiinsa limittyen ja kietoutuen. Kirjailija tarjoaa vakoilumysteeriä ja pieniä salaisia tehtäviä. Rakkautta, vihaa ja kateutta. Raadollisuutta ja kiintymystä. Suurta merkitystä on myös "Keltaisella muistikirjalla" ja osansa Möbiuksen nauhallakin.  Entä minkälaisia tunteita lukijana herättäisi sinussa sattumalta ostamasi kirja, joka kertoo reaaliaikaisesti sinusta itsestäsi  raottaen tilkan tulevaakin?  Kuka kumma puolestaan on mystillinen Lars Gustav Selén?

Kaiken yllä kaartuu kattavasti Lontoon taivas. Alkumetreillä tuli hiukka hämmentynyt olo, epävarmuus siitä, mikä genre mahtaa olla kyseessä ja virisi hienoinen epäilys sen suhteen, kuinka Nesser tässä akanvirrassa aikoo täpötäyteen lastatun kanoottinsa luovia ja koskesta alas  tyylipuhtaasti rantaan laskea... No, eipä tehnyt Nesserille tiukkaakaan solmia yhteen erinäisetkin elementit ja  ympätä yllätysmomentit käänteineen virtuoosimaiseksi juonenpunonnaksi siten, että vielä matkan varrella juuri kun uskot päässeesi  tanakasti kärryille, olitkin kiepsahtaa seuraavassa tiukassa käänteessä
mukkelis-makkelis tienpenkalle, ja sekös kirjailijan näpsäkkyys huvitti:)

                                                           © Caroline Andersson

Nesser ei harrasta patenttiratkaisuja eikä suolla valmiiksipureskeltuja vastauksia, vaan testailee lukijansa hoksottimia, hieroo hemmotellen mielikuvitusta ja synapseja sekä kutittelee huumoripuolen hyrinänystyröitä. Kirjailijan teoksissa on substanssia. Nesser vastaa huutonsa ja pitää tiukasti kiinni valmiiksi vankasta asemastaan omien omaleimasten  lemppari- ja takuukirjailijoitten kärkipaikoilla.  Lukukokemuksesta muodostui  - kuten Nesserin kohdalla aina on ollut laita - laadukas ja viihdyttävä rupeama!

Aiemmin luetut:  Herra Roosin tarina  (2913), Yksinäiset (2014),
Pikku-Burman teurastajatar (2015) ja Carmine Streetin sokeat (2016).

- Käsityksemme kirjoista on pohjimmiltaan sellainen, että jos tarinaa ei ehdi kertoa parranajon aikana, sen on kirjallisuutta, Eikä se ole meille mitään. Luetteko te? (Alessandro Baricco: Questa Storia)

Jalat maassa, pää poutapilvissä, kesätaivaan alta:

Hilary Mantel: "Margaret Thatcherin salamurha/The Assassination of Margaret Thatcher" - ex Libris...

"Margaret Thatcherin salamurha", Hilary Mantel, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2017, 177 s., suomennos Kaisa Sivenius.

"Hilary Mantel (s.1952)  on brittiläinen kirjailija ja kriitikko. Hän on koulutukseltaan juristi. Mantel on tähän asti ainoana kirjailijana voittanut  
Man Booker -palkinnon  kahdesti Thomas Cromwellista kertovilla historiallisilla teoksillaan Susipalatsi (Wolf Hall, 2009) ja Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012). Suomeksi on ilmestynyt myös Mantelin omaelämänkerrallinen muistelmateos Vain varjo häälyväinen (Giving Up the Ghost, 2003). (Lievelehti)

"Mies pysytteli poissa ikkunastani, pyyhki kasvojaan, sekä kasvot että nenäliina olivat harmaat ja ruttuiset. Hän ei selvästi ollut tottunut ujuttautumaan yksityiskoteihin. Olin äkäisempi itselleni
kuin hänelle. Pitihän hänen leipänsä ansaita, eikä kai häntä voinut syyttää sisään tunkeutumisesta, jos kerran hölmö nainen piti ovea auki.
– Kuinka kauan ajattelit viipyä? kysyin.
– Tunnin päästä hänen pitäisi tulla ulos.
– Ahaa. Se selitti kadulta kuuluvan hyörinän ja
pyörinän. – Mistä tiedät?
– Meillä on yhteyshenkilö sisällä. Sairaanhoitaja.
Ojensin hänelle kaksi arkkia talouspaperia.
– Tattista. Hän taputteli otsaansa. – Hän tulee sairaalasta ulos ja lääkärit ja hoitajat asettuvat
riviin. Hän kulkee rivin ohi kiitellen ja hyvästellen, taaperoi se jälkeen sivuun, sukeltaa limusiiniin ja häipyy matkoihinsa. Näin siis periaatteessa. Tarkkaa aikaa minulla ei ole. Siksi päätin tulla ajoissa,
laittaa viritykset valmiiksi ja katsella hieman, mikä kulma olisi hyvä.
– Paljonko saat hyvästä osumasta?
– Elinkautisen, ei armahdusoikeutta. Nauroin.
– Eihän se mikään rikos ole.
– Samaa mieltä.
– Aika pitkä matka kylläkin, sanoin. – Onhan sinulla tietysti kauko-objektiivit ja sen sellaiset, ja tämä paikka on yksin sinun, mutta etkö haluaisi lähemmäksi?
– Eei, mies sanoi. – Kunhan saan hänet tähtäimeeni, välimatka on lasten leikkiä."
SULJE

"Yksitoista Hilary Mantelin ennen suomentamatonta novellia todistavat historiallisten romaanien kirjoittajan taidoista myös tarkkanäköisenä nykymaailman kuvaajana. Mantelilla on silmää groteskeille yksityiskohdille sekä ihmisen vinolle kasvulle, puutteille ja heikkouksille. Ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tuntu, väärinkäsitykset ja erilaiset absurdeiksi äityvät tilanteet toistuvat. Niminovellissa nainen avaa ulko-oven miehelle, jota luulee putkimieheksi. Tämä osoittautuukin IRA:n salamurhaajaksi, joka haluaa majoittua keittiöön väijyäkseen viereisessä sairaalassa toipuvaa pääministeri Thatcheriä.
Eräässä novellissa lukukeikalle kutsuttu kirjailija päätyy parhaat päivänsä nähneeseen maaseutukaupungin hotelliin, jossa pääosan varastaa eriskummallinen henkilökunta. Avauskertomuksessa miehensä työn takia
Saudi-Arabiassa elävä brittinainen hakee ankeaan arkeensa piristystä tutustumalla pakistanilaismieheen ja tämän perheeseen – ja hullusti käy." (Kustantaja)

Susipalatsi ja Syytettyjen sali  olivat kiehtovaa ja verratonta historiallista luettavaa.
Vain varjo häälyväinen  sai sykkyrälle ja ihastutti: herkkä & unnukkainen, mutta samalla rohkean verevä muistelmateos - "giving up the ghost" -  mielikuvitusrikkaalta naiselta, joten odotukset olivat tapissa novellikoosteen suhteen. Eikä tässä lukijana suinkaan hullusti käynyt:)

Novellit on vinkeästi nimetty: Anteeksi että häiritsen, Pilkku, Rytmihäiriö, Talviloma, Harley Street, Asianosainen, Mistä tunnen teidät?, Sydän pettää varoittamatta, Terminus, Kielikoulu ja Margaret Thatcherin salamurha 6.4.1983, seikka, joka puhuu omaa kieltään...

 - Menossa rusentuvien yrttien tuoksu jäi kuvittelun varaan. Tiiviit autonikkunat sulkivat ulos hiljaisen, viileän yön, ja nainen käänsi päänsä varta vasten pois miehestään. Hengitys huurrutti lasin. Eläimistö koostui valtaosin vuohista. 
Niitä tupsahteli alas mäenrinteiltä kivivyöryjä perässään ja hyppeli auton edestä kilit kintereillään. Ne olivat läikikkäitä, kirjavia, vikkeliä ja huolettomia. Joskus silmäpari jäi hetkeksi valokeilaan kiilumaan. Nainen kiemurteli turvavöissään, hihna hiersi kaulaa. Hän sulki silmänsä.

-  Hänen nimensä oli Nicolette Bland ja hän oli isäni rakastajatar. 
Puhumme 70-luvun alusta. Aikaa on siis vierähtänyt siitä, kun isää vielä lihanhimot riivasivat. Nicolette oli naiselle osuva nimi: hän oli hentoinen, varmanoloinen, hiukset lyhyet ja taidokkaasti kiharrettu, silmät tummat, kosteat ja lievästi vinot. Yleisväri oli hunaja, kuin pakettimatkalta palanneella; hän näytti levänneeltä ja hymyili oikeastaan aina. Iäksi väittäisin kaksikymmentäkuusi. 
Itse olin seitsemäntoista ja käytin yliopiston alkamista edeltävän kesän tekemällä konttoritöitä isäni asianajotoimistossa. Hanttapulina, isä sanoi. Sitä en koskaan tajunnut.

Tässä kyydissä - vaikka novellit ovatkin herkuimmillaan yksi kerrallaan, annospaloina nautittuna -  ei tiedä itkeä vai nauraa.  Aihekirjo kukoistaa.
Mantelin huumori on tummanpuhuvaa, novellien luonti kokonaisuudessaan eleganttia poliittisinkin aspektein. Teksteissä on särmää ja omaleimaisuutta, jotain perienglantilaista kuvittelisin ja älykkyyttä. Mantel taitaa pikkutarkan,
mutta saivartelemattoman kuvauksen oli sitten kyse luonnosta, kaupunkimiljööstä tai henkilöhahmojen rakentamisesta. Kirjailijana hän herättää minussa lukijana suurta vastakaikua ja ihailua!

Upeasta suomennoksesta vastaa Kaisa Sivenius,  joka on suomentanut kaikki Mantelin teokset.  Tyylikäs ja onnistunut kansi: Jenni Saari.

Asianosaisena:

"Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas" - ex Libris...

"Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas", toimitus Salli Kankaanpää (päätoimittaja), Elina Heikkilä, Riitta Korhonen, Sari Maamies ja Aino Piehl et al.,
Kotimaisten kielten keskus, 13., korjattu painos, 2017, 277 s.

- Oikeinkirjoituksella  tarkoitetaan vakiintunutta ja yleisesti hyväksyttyä tapaa esittää kieltä kirjoitettuna käyttäen kirjaimia ja merkkejä ja näiden yhdistelmiä.

Milloin ja-sanan edelle tulee pilkku? Kelaan Vai KELA:aan? 17:ää vai 17:ta? Moduuli vai moduli? Irrottaa vai irroittaa? hansfreelaite, handfree-laite vai
hands free -laite? Maastamuutto vai maasta muutto? Kirjoitetaanko Opetushallitus vai opetushallitus?   Nippu hyviä kysymyksiä, joihin tämä teos antaa yksiselitteisen vastauksen.

Oppaasta löytyvät myös virallisen kielenhuollon suositukset välimerkeistä,
yhteen ja erilleen kirjoittamisesta ym. oikeinkirjoitusasioista sekä seikkaperäiset ohjeet hakusanoittain yleistajuisesti esitettyinä. Teos sisältää havainnollisia esimerkkejä ja lyhenneluettelon sekä muita aakkosellisia luetteloita.

Suomen kieli on kaunis kieli, joskin sitä opiskelleet ulkomaiset tuttavani ovat monasti tuskissaan kippuroineet: "Finnisch ist keine Sprache, das ist eine Krankheit!" Kielemme elää, kehittyy ja uudistuu kaiken aikaa.  Sekin on osa globaalia maailmaa. Käyttöön otetaan uusia sanoja ja käsitteitä, lyhenteitä jne.
Näihin uusimpiin hyväksyttyihin käytäntöihin saamme kontaktin ja päivitykset tässä oppaassa samalla kun tervetulleesti tulevat vanhat oikeinkirjoitustaitomme  kerratuiksi, puutteet paikatuiksi  ja uutta opituksi.

Á propos, meillä henkilökohtaisesti ei  edelleenkään ala satamaan, vaan joko alkaa sataa tai rupeaa satamaan, eikä meillä kokousteta saati sitten runsaistuta; jotain pysyväistä ja pyhää tässä muuttuvassa maailmassa olla pitää:)

Kielitoimisto pätevine neuvoineen, ystävällisine ja avuliaine toimihenkilöineen tuli jo työelämässä tutuksi ja turvalliseksi paikaksi soittaa rimpahuttaa silloin,
kun epävarmuus iski tai sormi meni suuhun pienemmän tai suuremman dilemman kohdalla. Edelleenkin on tullut jokukin kerta asioita tarkistettua ja ammattilaisen kanssa konsultoitua laajemmistakin menettelytavoista lopputöitä, esseitä jne. harvakseltaan oikolukiessa ja stilisoidessa. Yhtäkään kertaa ei ole jäänyt apu saamatta eikä pulma ratkeamatta. Kiitos!
Nykyisin on tietty helppo netin kautta etsiä ja löytää vastauksia esim. Kielitoimiston ohjepankista.

Mainio, runsaine esimerkkeineen tiivis ja selkeä opas, joka sopii hyvin luettavaksi vaikka ikäänkuin loppurutistukseksi itse kullekin, ennen kuin kesälomaksi ripustamme aivot narikkaan, liitelemään taivaalle pumpulipilvien kera ja istuudumme heinikkoon timotei täynnänsä pujoteltuja pikkuruisia, makoisia ahomansikoita päiväkakkaraseppele somasti kutreillamme.,,

Tuntematon:  Ei ole lohdullisempia sanoja kuin hiljaisuus, eikä kauniimpaa kieltä kuin toisen kuunteleminen...

Korvat höröllään:

"Leif GW Persson: "Voiko kuolla kahdesti/Kan man dö två gånger?" - ex Libris...

"Voiko kuolla kahdesti", Leif GW Persson, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,
431 s., suomentanut Kari Koski.

Leif GW Persson (s.1945)on ruotsalainen kriminologian professori.
Hän on Skandinavian nimekkäin rikosasiantuntija ja avaa romaaneissaan poikkeuksellisen näkymän poliisitutkimuksen suljettujen ovien taakse.
Perssonin tuotannosta on aikaisemmin suomennettu kymmenen rikosromaania, viimeisimpänä romaani Pommimies ja hänen naisensa  (2016). (Lievelehti)
Sitä edellinen lukemani oli Pinokkion nenä  (2014).
Joten:  tjänare "häpeilemättömän hyvä murhaetsivä" Bäckström & kumpp.!

"Partiolaispoika Edvin lähetetään saarelle etsimään sieniä. Sienten sijaan hän löytääkin ihmisen pääkallon. Vaikka Edvin on vasta kymmenvuotias, hän tietää heti mitä tehdä. Hän panee kallon muovipussiin, karkaa partioleiriltä ja lähtee suorinta tietä tapaamaan naapuriaan - rikoskomisario Evert Bäckströmiä." (Takakansi)

Häveliäisyys ja vaatimattomuus eivät edelleenkään kuulu Bäckströmin helmasynteihin vaan hän rymistelee vaistonsa varassa taannehtien  työpaikallaankin  läsnäollen lounaiden, kippistelyn ja daamien supersalamihississä kyyditsemisten lomassa. Tsunamin lisäksi kuriositeettina mainittakoon, jotta makkaratölkin arvoituskin tässä näyttelee vinhaa osaa  aiheuttaen kiusaa ja harmaita hiuksia  rikospaikkatutkija Niemelle. Sortti on "Bullens Pilsnerkorv", näyttelijä Karl Erik "Bullen" Berglundin mukaan nimetty.

Bäckström:  - oli kylläkin maan tunnetuin ja kunnioitetuin poliisi. Hän symboloi turvallisuutta, johon kaikki kansalaiset katsoivat olevansa oikeutettuja. 
Vakaa kallio, jonka suojasta saattoi yhä hakea turvaa pahoina ja epävarmoina aikoina. Sellaiseksi kunnolliset ja normaalit ihmiset - syystäkin - kokivat hänet ja kaiken mitä hän edusti.

Edvin:  - oli pieni ja laiha. Ohut kuin hammaslanka eikä juuri pitempi kuin se jonka Bäckström tapasi taittaa keskeltä ennen kuin rupesi aamuin illoin jynssäämään niitä todellisia kruununjalokiviä, joilla hänen alkuperäinen purukalustonsa oli nyttemmin korvattu. Edvinillä oli pyöreät sarvisankaiset silmälasit, joiden linssit olivat paksut kuin pullonpohjat, ja hän puhui kuin suoraan pikkukirjaimilla kirjoitetusta kirjasta. Pieni rillipäinen lukutoukka.

Hanna Hwass:  - syyttäjä, oli pieni tukeva nainen tarkemmin määrittelemättömässä keski-iässä.   Lisäksi hänellä oli terässankaiset silmälasit ja muuttumattoman ystävällinen hymy. Hän puhui hitaasti ja selkeästi ja näytti punnitsevan joka ikistä sanaa ennen kuin päästi sen ohuilta huuliltaan. Hänen tutkintaryhmässä synnyttämäänsä ensivaikutelmaa saattoi yksinkertaisimmin luonnehtia uhkaavaksi. Hän ei oikein vastannut heidän  käsitystään siitä millainen syyttäjän olisi pitänyt olla, eikä muuta tarvittukaan siihen, että läheinen ja kitkaton yhteistyö muuttui taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Syyttäjä vastaan seitsemän poliisia ja siviilivirkailijana toiminut analyytikko, taistelu jonka olisi pitänyt olla ratkennut heti alusta asti.

Kirjahyllyistä:  - Ei hyvää elämää saanut lukemalla, ja vielä vähemmän sitä saattoi säilyttää Ikean Billy-kirjahyllyssä. Siinä pidettiin laihdutusoppaita ja ohjekirjoja siitä, miten auttaa itseään, perustaa yrityksiä, hankkia koiria ja tulla kokonaiseksi ihmiseksi, kaikenlaisten sarjamurhaajatrillerien ja akkaväen riettaiden viihderomaanien seassa. Niin tyypillistä persaukisille idiooteille, 
joilla ei ollut edes varaa seetripuusta ja palisanterista rakennettuun kunnolliseen englantilaiseen hyllyyn. 

Risut: Kun nyt makkara ei juuri omalla tallriikilla pötköttele ja noita Luojan lahjoja maailman naisille tuli aikanaan riittävästi kohdattua, niin minä tyttö se en pahemmin makkaroista perusta roikkuivat ne sitten salamihissitehtailjan puntissa tahi kellittävät purkkiloissa. Makkaroita....
Ei ihan parasta Perssonia ja aprikoin, että juonen jämäkkyyden ja riittävyyden  ja sivumäärän keskinäisen suhteen pieni tiivistys olisi ollut teokselle eduksi.

Ruusut: Armoitettu kertoja ja juonen kierittelijähän Persson eittämättä on ja lukiessa kulkee hauskassa seurassa. Lennokkaan vinkeää hahmotusta tarjotaan estradin täydeltä. Hän viljelee kaiken matkaa hersyvää kerrontaa ja suoltaa kutkuttavaa dialogia, joka puhkeaa täyteen kukkaansa Bäckström - Hwass akselilla. Tarina kulkee juoheasti ja luontevasti polveillen, eikä pitkästymisestä pienintä uhkaa. Hurttine henkilögallerioineen teoksesta muodostuu viihdyttävä ja hyvätasoinen kokonaisuus.

-  Jos nyt kuitenkin jätämme kaiken tuollaisen sikseen, avaamme sen sijaan sydämemme ja annamme tilaisuuden sisäiselle avarakatseisuudellemme, tämä on myös kertomus miesten välisestä jalosta toveruudesta, jossa sisäinen yhteenkuuluvuus painaa enemmän kuin ulkoiset eroavaisuudet... 

Kesämielellä:

Unskin & Sempun kaupunkiloma...

Minä olen Semppu 12 vkoa ja luonnoltani maastonakki. Unski taas on isoveli, terrieri sortiltaan. Viikko sitten lauantaina Husse kertoi, että he ihmisperhe, lähtevät lomalle lentokoneella (mikähän sekin on??) jonnekin "roaattiaan"
ja että vanhin veli Nemppa menee Papan ja Mummon mökin rannoille sorsia tähyilemään, se kun  on noutaja ja saa hölkötellä vapaana pihamailla;
me ei saada.

Niin me sitten ajaa huristeltiin jo kello viideltä aamusella hurjan pitkän matkaa sinne Mummilaan. Ja hei: siellähän olikin ihan tutut tuoksut, kun olin jo Hussen kanssa tuonut sinne Juniorimurmelit viime viikolla yökyläilemään. Eipäs me päästy kuin niukasti kynnyksen yli, kun ihmiset istuivat aamiaispöytään, eikä me Unskin kanssa saatu yhtikäs mitään mussuteltavaa; köyhää. Matte pakkasi kiiruusti lainalaukun. Niin ne häipyivät kaikki ovesta ulos jonnekin lentokentälle (??) ja me Unskin kanssa jäätiin kahdestaan, minä ikkarihäkkiin tutimaan ja Unski  eteisvahdiksi.

Täällä oli kyllä muuten ihan mukavaa: ruuat tulivat ajallaan, minulle pipanoita + vaihdellen raejuustoa ja jauhelihaa (nam-nam) lisukkeeksi ja liraus asidofilusta päälle. Ulkona ne juoksutti minua pihapisuilla reilun tunnin välein, minulla kun ei ole vielä täyttä rokotussuojaa enkä voi metsälenkeille mennä ja asiat hoituivat. Kerran kuitenkin tuli taivaalta pieniä vesipommeja, enkä minä tykännyt yhtään, sillä me mäyräkoirat inhoamme sadetta, vaikka joku Mummin ja Ukin nakeista olikin kova uimari, mutta se olikin luolakoira ja minusta tulee isona peuranajaja. Yöt me sitten Unskin kanssa uinua tuhisimme siivosti,  paitsi klo 04.00 - 05.00 välillä tuli raikuva haukkuhälytys, kun joku hiippari yritti työntää lehteä postiluukusta. Uskalsikin, koska sentään täällä vahdimme ja vartioimme me. Sanoimme sille suorat sanat kuin myös päivittäiselle postinjakajalle! Siitäs saivat.

Muutoin täällä oli kyllä hipihiljaista: ovikello ei soinut koko aikaa (niillä raukoilla ei vissiin ole leikkikavereita, surullista), eikä ne yhtään kirkuneet eikä laulaneet tai tanssineet eikä heittäneet  kärrynpyöriä tai edes voltteja. Ne vaan jutteli keskenään. Onkohan Mummit ja Ukit kaikki tuollaisia, mietin minä? Pihamaalla kaikki ohikulkijat  kyllä pysähtyivät minua rapsuttelemaan. Ja kun minä poika oikein heittäydyin selälleni, niin kehuivat suloiseksi. Onkohan se jotain syötävää?

Mummilassa oli kivoja haasteita: soffapöydällä oli sellainen liina, jonka kulmat roikkuivat yli reunojen ja kun minä oikein temmoin ja revin, niin sainpas sen hampaisiini ja tulihan se sieltä alas. Alkoi kaamea pommitus: pari kiloa omppuja, aprikooseja ja kirsikoita satoi päälle ja kolahtava hedelmäkippo  pomppi pitkin lattiaa. Minä kyllä säikähdin ja ulahdin ja täytyi ihan tehdä hätälätäkkö eteisen matolle. Loman loppupäivät minä olinkin sitten jo sisäsiisti, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.

Oli siellä paljon muutakin jänskää: pihalla juoksi joku pieni  pitkähäntäinen minua pahki, ja se säikähti enkä minä; sanoivat sitä "ovaraksi" kuten oman perheeni tytötkin. Kerran taas makasi juuri minun reitilläni joku pitkäkorvainen rötkäle pää apelikossa ja mussutti jotan lehtiä. Kuvittele, että joku syö apilaa! Mutta sitä minä kyllä väistin, kun se haisi kummalta. Pihalta löytyi kyllä meikäpojallekin maukasta popsittavaa: käpyjä, oksanpaloja, kotiloita ja rusakonpipanoita, mutta Mummi ja Ukki pirskeles kaivoivat nämä aarteet suusta pois, vaikka yritin niistä naskalihampaillani kiinni pitää. Ei oo reilua!

Iltaisin kyllä harmitti ja risoi, sillä minä (pesähäkkiin)  ja Mummi kävimme yht'aikaa nukkumaan. Unski sai jäädä Ukin kanssa katsomaan telkkaria,
kun se siitä niin tykkää. Ne katselivat jalkapalloa ja kun pallo tuli kohti,
Unski hyppäsi haukahtaen loitommas. Niillä tuntui olevan harmittavan hauskaa. Mutta meikäpoika saikin  lukea Ukin sylissä köllien kirjaa, jonka nimi oli hurja: Verikarkelot. Outoa, että se Ukki sellaista lukee, kun ei ole edes yhtään verikoiraa porukoissa. Ja ne karkelot on vissiin jotain kaksijalkaisten hömpötyksiä,
luulen minä. Ei kiinnosta.

Toissapäivänä Mummi ja Ukki taas jättivät meidät Unskin kanssa kahden talonvahdeiksi ja menivät autoilla taas sinne lentokentälle ja me kyllä muristiin ja haukuttiin täysillä, jos joku uskalsi kulkea rapussa tai paukutella ovia.  Jotta hoidettiin homma kotiin. Ne toivatkin tullessaan iloiset ja tyytyväiset perheeni ihmisjäsenet ja kyllä siitä riemu repesi, melkein pääsi ilolirauskin, mutta sitten muistin, että minähän olen jo sisäsiisti yksilö, enkä mikään hauvavauva.
Nopean päivällisen jälkeen Husse suoritti ihmeteon ja sai kaikki kamat ja meidät ahdetuksi autoon ja niin kääntyi nokka kohti kotia ja ehkä siellä odottavaa Nemppa-veljeä.

Aiotaan me tulla kyllä toistekin, sillä Mummi ja Ukki kyllä meistä tykkäävät kovasti, mutta olivat kuulemma ihan reporankoina (outo ja kimurantti sana). Kehuivat Unskia herrasmieheksi ja mainitsivat minut riiviöksi, vaikka kertoivatkin mielipiteenään Husselle, että jos minusta ei jahtikaveria, niin ei sitten kestään.
Se on vissiin kehu sekin?

Sen pituinen se:

Johan Bargum: "Lyhykäisiä / Korta stycken"" - ex Libris...

"Lyhykäisiä", Johan Bargum., Teos & Förlaget, 2017, 113 s., suomentanut
 Maija Kyrö.

"Johan Bargum (s. 1934)  on merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Esikoisnovellikokoelma Svartvitt  (Söderströms) ilmestyi 1965. Hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu myös romaaneja, näytelmiä sekä revyy- ja kabareetekstejä. Teoksia on käännetty lukuisille kielille. Bargum on palkittu
mm. Pro Finlandia-mitalilla 1998 ja vuonna 2016 viidennen kerran valtion kirjallisuuspalkinnolla. Hän asuu Espoossa. (Lievelehti)

Aurinko valaisi maiseman ja sen polte pakotti hiekkarannoilla liikkuvat ihmiset riisumaan vaatteitaan ja paljastamaan vartalonsa muotoja. Erilaisissa seuraleikeissä ja peleissä ilakoivat ihmiset, heidän jännittyneet lihaksensa, heittoon kiertyneet vartalonsa ja voima jalkojen uppoutuessa hiekkaan vangitsivat Ellenin huomion. Hän maalasi monia uransa hienoimpia teoksia. On helppo kuvitella hänet kulkemassa pää pilvissä ja jalat syvällä Forte dei Marmin hiekassa maan rytmeihin ja ympäröivään luontoon voimakkaasti eläytyen.'Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöten hiekkaan kuullakseni maapallon sydämen lyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.'Pienet pohjat oli helppo kantaa mukana rannalle, jonne hän päivästä toiseen levitti telineensä, värinsä ja maalarinvarjonsa. Osan tarvikkeista sai pidettyä suojassa pienissä rantamajoissa. Mielessäni näen hänet kuumassa auringossa raukeana katselemassa ja tarkkailemassa pelaavia ja leikkiviä ihmisiä. Sitten hän maalasi pieniä töitä palettiveitsellä, Pallopeli-aiheitaan. Juuri näitä pelaavia ja leikkiviä ihmisiä, niin miehiä kuin naisia. Näissä töissä hän kuvasi yksinkertaisesti ja onnistuneesti ihmisvartalon liikkeen vapautta. Kuten Gordon jo aiemmin totesi, Ellenin tapa kuvata liikettä oli nerokas. Hän osasi kuvata laatuja, jotka liikkeessä olevasta vartalosta välittyvät. Monet näistä selvästi liittyivät myös Gordoniin, sillä Ellen kirjoitti erääseen pieneen lihaksikasta ja vahvasti liikkuvaa miestä kuvaavaan grafiikanvedokseen: 'i like this – it is you.'"
SULJE

"Johan Bargum on jo viisi vuosikymmentä osoittanut olevansa novellistiikan mestari. Uudessa kirjoituskokoelmassaan hän on ottanut käyttöön vielä niukemman muodon: lyhimmät tekstit ovat parikymmentä riviä ja pisimmätkin vain muutaman sivun mittaisia. Mukana on muutama runokin.

- Pikkupoika istuu autossa isänsä kanssa ja tajuaa isän valehtelevan.
Mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Nuori mies odottaa rakastettuaan kesäisellä terassilla. Iltapäivän mittaan käy selväksi, ettei nainen tule – mutta mies odottaa ja alkaa vähitellen liueta olemattomiin. Eräässä kertomuksessa pariskunta istuu tutussa ravintolassa allekirjoittamassa avioeropapereita ja nainen päättää pidättää kyyneleitä – itkeäkseen tyhjässä, pimeässä lastenhuoneessa." (Kustantaja)

Kunnes tartuin kirjailijan teokseen Novelleja 1965-2015 ammotti lukuhistoriassani Bargumin mentävä aukko, mutta novellikooste löi laakista jalat alta ja minä tyttö olin myyty. Bargumilla on taito kirjoittaa hienovaraisia ja sydämeenkäypiä novelleja ja runoja, joista jokainen yksinään on kuin pieni matka ja taideteos.  Lyhykäisissä todentuu se seikka, ettei tunnelman luomiseksi kaikkea tarvitse kirjoittaa ulos, vaan jättää osavastuu ja löytämisen ilo lukijalle,
jolloin syntyy eräänlainen lämminhenkinen kontakti ja vuoropuhelu.

Kirjailijan aihepiiri on laaja, - kuten on itse elämäkin. Kokonaisuudesta muodostuu seesteinen läpileikkaus ihmisenä olemisen kiroista ja iloista, valinnoista ja sattumuksista.  Laaja-alaisuus ja yllätyksellisyys ovat tekstin laadukkuuden lisäksi  Bargumin vahvuuksia. Bargum ei vierasta, eikä lukija tunne vierautta...  Oivaltava kooste, jonka parissa sydämeni suli.


Kun mustarastas lauloi kesäyössä,
se tyttö istui laiturilla hiljaa.
Hän kurkotti ja katsoi veden pintaa
ja näki oman kuvan: kesähatun
ja kiharansa, mietteliäät kasvot
ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.
Niin maalaus piirtyi veden tyyneen
peiliin.

Hän istui siellä pitkään aivan hiljaa.

Kun jostain nousi heikko tuulenvire,
vain huomaamaton, pieni hellä ele,
ja tarttui varovasti hatun lieriin.
Se hattu liukui hiljaa kiharoilta,
ja pudottuaan peilikuvaan kellui
niin peilityyntä järven selkää kohti.

Hän istui silti laiturilla hiljaa.
Ja mustarastas lauloi kesäyössä.


Yllä oleva näin passelisti  juhannuspäivän kunniaksi:

Marko Leppänen & Adela Pajunen: "Terveysmetsä" - ex Libris...

"Terveysmetsä Tunnista ja koe elvyttävä luonto", Marko Leppänen & Adela Pajunen, Gummerus Kustannus Oy, 2017, 297 s.

FT Adela Pajunen on biologi, luontokasvattaja, eräopas, kasviasiantuntija ja yrittäjä. FM Marko Leppänen on luonnon terveysvaikutuksiin perehtynyt maantieteilijä ja toimittaja, jolla on pitkä kokemus myös luonto-opastuksista. Yhdessä he ovat toimineet Terveysmetsä-ministeriöhankkeen vetäjinä ja opastavat terveysmetsäryhmiä Sipoonkorvessa.

"Tiesitkö, että kun menet metsään, verenpaine, lihasjännitys ja stressihormonien määrä laskevat jo lyhyessä ajassa? Osasitko ajatella, että kehon immuunijärjestelmän kannalta elintärkeiden mikrobien ja luonnossa liikkumisen välillä on yhteys? Terveysmetsä kertoo, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja edistävät terveyttä. Se kokoaa yksiin kansiin koko Suomen hyvää tekevän luonnon: metsät, kalliot, vedet, suot, niityt, viljelymaat ja maisemat.
Teos kannustaa tarinoin ja vinkein luontoyhteyden syventämiseen ja oman terveysmetsän löytämiseen. Uusimpaan tutkimustietoon perustuva teos on alansa kattavimpia ja esittelee terveysmetsälle systemaattisen 31-kohtaisen tunnusmerkistön." (Takakansi)

Kolombian pohjoisosassa, Sierra Nevadan vuoristossa asustaa intiaanikansa, kogit. He sanovat: "Jos maasta ottaa jotakin, sille täytyy myös antaa jotakin takaisin." Vain siten säilyy tasapaino. Kaikki on lainaa ja vastavuoroisuutta, 
kaikki elollinen on yhteydessä keskenään. (emeritusprofessori Tari Haahtela, Saatesanat) Tämä tosiasia ja kestävä periaate on historian varrella ihmispoloilta  pahasti hämärtynyt ja hukkaan joutunut. Sen soisi tulevan laajalti sisäistetyksi ihan jo maapallomme elinkelpoisuuden ja jatkuvuudenkin kannalta.

Teos alkaa Johdatuksella terveysmetsään ja jatkuu hauskasti Tohtori metsän vastaanotolla. Ja kerrankin tohtorin vastaanotto, jolla todellakin viihtyy ja tuntee saavansa vastiketta ja mielihyvää kerrakseen:) Toinen osa: Terveysmetsä: Tunnusmerkistö, tarina ja käytäntö pitää sisällään 31 selkeästi jaoteltua lukua ja kolmannessa osassa Matka päättyy, uusi alkaa: Tärkeintä on lähteminen. Loppupuolella lukijalle kerrotaan mm. Kirjoittajien tarina. Hyväksi lopuksi löytyy lukukohtainen, laaja kirjallisuusluettelo sekä Terveysmetsän tunnusmerkistö.

-  Edessä kohoaa tumma metsänreuna. Se näyttää läpipääsemättömältä,
mutta tarkemmin katsottuna metsään johtaa polku. havuverhoa raottamalla pääsee peremmälle. Pehmeässä ja kosteassa ilmassa hengitys syvenee.
Tuoksuu mehevälle ja hieman kirpeälle. Oksien lomasta siivilöityy valoa, ja vihreän sävyt erottuvat hämärässäkin. Hiljaisuus vaikuttaa synnyttävän ympärilleen tilaa ja aikaa. Tuntuu turvalliselta ja hyvältä, tulee selittämättömällä tavalla luottavainen olo. Tänne mahtuvat kaikki huolet, isot ja pienet. Ymmärryksen paikka. Ikäänkuin joku kysyisi: kuinka voit tänään?

Metsä ja luonto kokonaisuudessaan ovat aina olleet oman elämän ja hyvinvoinnin koskaan pettämättömät peruspilarit. Kun Sipoonkorpikin on tuttu, niin oli luontevaa solahtaa sisään terveysmetsään ja nauttia sen sisältämästä tietopaketista  mikrobeineen ja mielenhoidollisine elementteineen  päivineen sekä mainioista luontokuvauksista ja elävästä kerronnasta. Pätevä, kompakti, hauska ja asiantuntemuksella kirjoitettu teos kaikille luonnon ja metsän ystäville sekä terveydestään ja sen ylläpidosta kiinnostuneille!

Cicero on kirjoittanut: Kenellä on puutarha ja kirjasto, hän ei muuta tarvitse.
John Muir  puolestaan on todennut : Jokaisella luontokävelyllä kulkija saa paljon enemmän kuin mitä lähti etsimään.  Molemmat viisaudet on helppo sisäistää ja omakseen tuntea.  Kokemusperäisesti olen näistä tismalleen samaa mieltä!
Kirjat ja lukeminen ovat elämäntapa enkä luonnon helmasta  ole koskaan sujahtanut ulos kuin seesteisemmällä mielellä ja eheytyneenä tuntien hyvällä tavalla olevani pieni osa suurta mystistä, ikiaikaista kokonaisuutta.

Siispä etsimään ja antamaan sekä mittumaarin viettoon,  makoisia mansikoita sekä oloisaa ja lämminhenkistä

hyvän mielen juhannusta: