Kevään ensimmäiseltä jokilenkiltä....

Kuvasatoa, joka kiistattomasti todistaa, että nysse tuli, kevät eikä Mansen bussi:


Vaahtera silmuillansa

Kullankeltaiset  Mukulaleinikkikaunottaret

 

Sorsaherra aamiaisella

Valkeat vuokot

Rantasipi, kiven kunkku

Iloisin mielin ja kevein askelin kohti loppuviikkoa,

jippii:

Teflon Brothers et al. - " Mummoille"...

Teflon Brothersin Mummoille-kappaleella kuullaan Ilari Sahamies, Arttu Wiskari, Tango-Teemu, Stig ja Teflon Brothers.

Näinä ankeina aikoina, kun me mummot olemme ongelmajätettä ja saippuatehdastavaraa ja meillä on kuulemma mummonmarkat, mummoprillit ja -kalsarit, mummohajut ja me rahisemme rollaattorein hiekkateillä ja tukimme kauppojen kassajonot,  kiitos teille räväkät nuoret herrat tästä riemupläjäytyksestä ja ageismin vastaiskusta:

Teille, joiden mummot selkeästi ovat onnekkaita, jotka tiedätte, että me sujauttelemme euroja menemään, meillä on monet eriväriset silmälasinkehykset ja verhoamme kroppamme pitsisin alusasuin sekä tuoksutamme arkisin aamuin kevyesti lempiparfyymianne valtimoiden kohdalle, me matkustamme ja luemme sekä käymme kultturitapahtumissa, mutta ennen kaikkea me iloitsemme teidän käynneistänne ja yhteydenotoistanne, me kannamme teitä - tulevaisuuttamme ja ikuisuuden avaimiamme  - sydämellämme, koska me rakastamme teitä ja me iskemme teille silmää vielä tähtinä kirkkaalta yötaivaalta, mutta tämän kaikenhan te jo selvästi tiesittekin:)

Kiitos ja lämpimät halaukseni koko mummokunnan puolesta,

olette ihania:

Orhan Pamuk: "Kummallinen mieleni / Kafamda Bir Tuhaflik" - ex Libris...

"Kummallinen mieleni", Orhan Pamuk, Kustannusosakeyhtiö Tammi,
Keltainen kirjasto, 2017, 778 s., suomentanut Tuula Kojo.

Orhan Pamuk (s. 1952 Istanbulissa)on Turkin merkittävin ja kansainvälisesti tunnetuin nykykirjailija. Häntä kiitetään erityisesti idän ja lännen ristiriitojen kuvaamisesta ja ainutlaatuisesta kyvystä rakentaa siltoja kulttuurien välille. Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2006. (Takakansi)

"Mevlut muuttaa maaseudulta Istanbuliin 12-vuotiaana 60-luvun lopulla. Kummallinen mieleni on hänen tarinansa, ja samalla muuttuvan maan ja kaupungin tarina. Mevlut elää Istanbulin köyhissä kortteleissa katukauppiaana, ja hänen elämänsä avautuu runsaina risteilevien tarinoiden kautta.
Hänestä kasvaa tavallinen mies, jonka erottaa muista hänen kummallinen mielensä: Mevlutille vastoinkäymisetkin ovat lahja, joka voi antaa jotain uutta ja ihmeellistä – jopa silloin kun hän menee vahingossa naimisiin väärän naisen kanssa. Mevlutin isä, serkut, ystävät ja rakastetut saavat kukin sanoa sanasensa monipolvisessa tarinassa". (Lievelehti)

Jos joku nyt ihan äkkiseltään kysyisi, että saisiko teille olla 778 sivua Istanbulia, olisi vastaus epäilemättä kiitos, mutta ei kiitos. Kun Pamuk tuota tarjoaa, käyttäytyy oma kummallinen mieleni teoksen nimeen taipuen, eivätkä vuodet 1982 - 2012 tuota kuin lukunautintoa tammista korentoa harteillaan kantavan  bozakauppias Mevlut Karatasin  jalanjäljissä  Istanbulin katuja, kujia ja toreja kulkiessa.

Pamuk on laatinut alkulehdelle jogurtti- ja bozakauppiasveljesten Hasan Aktasin ja Mustafa Karatasin sukupuun, loppuun henkilöhakemiston ja kronologian. Nämä kaikki edesauttavat tarinan seuraamista henkilötasolla,
kun samanaikaisesti Turkin levottomat poliittiset tapahtumat epävakauksineen, demokratiakehityksen takkuiluineen ja kaupunkiin hyökyaaltojen lailla  vyöryvine miljoonine ihmisineen etenevät taustalla. Teos on jaettu seitsemään osaan, joiden luvut on kekseliäästi otsikoitu osin neuvoja-antavin nimin kuten: Neidonryöstö on vaikea laji. Kukkoilu ei ole sinun heiniäsi. Ruoka on likaisena herkullisempaa. Älä missään nimessä poistu autosta.  Muista pitää pintasi.
Älä sekaannu mihinkään. Kun itkee, kukaan ei voi suuttua. Koirat haukkuvat, 
jos et ole meikäläisiä.  Lapsi on pyhä asia ...

                                                       Kuva: Pertti Nisonen

- Sotilasvallankaappauksen ankeimpina aikoina, silloin kun Diyarbakirin asukkaat säikkyivät vankiloista kantautuvia kidutushuutoja, Ankarasta saapui kaupunkiin mies, joka vaikutti ylitarkastajalta. Tämä mystinen vierailija kysyi kurdikuskilta, joka vei hänet lentokentältä hotellille, millaista elämä oli Diyarbakirissa.
Kuski sanoi, että kaikki kurdit olivat tyytyväisiä uuteen sotilasvaltaan, että he vannoivat Turkin lipun nimeen ja että kaikki kaupunkilaiset olivat mielettömän onnellisia nyt kun separatistiterroristit oli heitetty vankilaan. "Olen asianajaja", sanoi siihen Ankarasta saapunut vieras. "Tulin puolustamaan kidutettuja vankeja ja niitä, joiden kimppuun usutetaan koiria siksi että he ovat puhuneet kurdia." Tämän jälkeen kuski alkoi puhua ihan päinvastaiseen sävyyn kuin hetki sitten. Hän raportoi vankilassa kärsimistä kidutuksista ja tyypeistä, jotka heitettiin elävänä viemäreihin ja hakattiin kuoliaaksi. Ankarasta saapunut asianajaja ei malttanut olla puuttumatta puheeseen vaan sanoi:"Mutta sinähän puhuit äsken aivan päinvastaista." Tähän Diyarbakirin kuski sanoi:"Totta, herra asianajaja. 
Se ensimmäinen oli minun virallinen mielipiteeni. Tämä jälkimmäinen on minun henkilökohtainen mielipiteeni."...

Teos on kauttaaltaan lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella. Kronologinen kerronta rullaa kevyesti, kotoisasti ja hyväntuulisesti.
Sen elämää ymmärtävä perusote on mukaansa tempaava. Pamuk kirjoittaa rehellisen oloista ja elävää tekstiä  tavalla, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi tai ulkopuoliseksi, vaan mielenkiinto ja vire säilyvät tämän antoisan lukukokemuksen ja nojatuolimatkan tarjoavan järkäleen viimeiselle riville saakka.
Kiihkoton ja seesteinen laatuteos, jossa yksilötarina istuu saumattomasti historialliseen viitekehykseensä; laadulla on tekijänsä!

Istanbulin melskeissä on kulkenut myös Kirjaluotsi.

"Oli tuolloin kummallinen mieleni, kun tuntui, etten kuulunut siihen aikaan, en liioin siihen paikkaan. William Wordworth: Preludi.

Boo - zaa:

Tapahtumarikas päivä...

Männä keskiviikkona puskimme läpi raekuurojen Kymenlaaksoon tärkeisiin ja mieluisiin  lastenhoidollisiin tehtäviin, ja mikä päivä:

tarjolla oli ilman hengähdystaukoja, non stoppina paitsi kiitettävässä määrin desibelejä huimaa keppariratsastusta hulmuavin hiuksin ja korkein ravurin kadehtimin askelluksin, pesäpalloa, kärrynpyöräin heittoa ja puoltatoistavolttia taaksepäin (myös opetusta tarjolla - "ei kovin vaikeaa"), lukudiplomin loppusuoran esittelyä (3-4 luokan - nti Elohopea itse tokaluokkalainen), laajaa keskustelua lukemisesta, kirjallisuudesta ja sananhallinan tärkeydestä ja merkityksestä elämässä ylipäitään. Ovikellon pimputusta ja kahta topakkaa nuorta miestä tyttöjä ulospyytelemässä tivaten tiukkaan sävyyn Vaarilta, jotta mikäs mies se sinä olet? Kinkkumunakkaan omatoimista paistoa (voin mä kyllä laittaa teillekin). Välietappeina herrojen N. ja U. ruokkimista,  ja lenkittämistä jnpp.

Illansuussa jo onnellisen puolipyörtyneessä tilassa päivän innostavien aktiviteettien ja brainstormin  jäljiltä harittavin silmin  ikkunasta ulos tuijottaessani rekisteröin Kuopuksen ja Vaarin seistä pönöttävän takapihalla alas tiivisti tuijotellen. Mitä ihmettä? Tavoitin katseellani vilahduksen jostain pienestä ja tummasta:

 uuteen omaan kotiin ja ensiaterialle

Sokerina pohjalla Kuopuksen järjestämä vekkuli jymy-yllätys, kun hän "töistä" palatessaan laski takapihan nurmikolle seitsenviikkoisen mäyräkoiran (kotoisemmin maastonakin) pennun, herra S:n.
Ääntä nopeammin sinkosi tämä Mummi päivän riennoissa rapautuneet jäsenensä tyystin unhottaen sukkasillaan ulos kerrankin vastaamatta tyttötrion "oota-vähän"-vaateeseen, mikä täten  poikkeuksena ja  elämänsä varrella yhteensä neljän maastonakin mattena täten armollisesti hyväksyttäköön...


Päivä, joka sisälsi luomunitroja koko purkillisen. Annan anteeksi Kuopukselle tämän huomaavaisen ja sydänjuuria myöten ilahduttaneen uunottamisen ja  kiitän lämpimästi tämän  kokemuksen jakamisesta kanssamme !

Elämä on ihmeellista, ihanaa ja rakkauden täyteistä, näissä merkeissä kaikille lukijoille hyvänmielen

viikonloppuja & äitienpäivää:

Jaakko Melentjeff: "Hukkuneet" - ex Libris...

"Hukkuneet", Jaakko Melentjeff, Atena Kustannus Oy, 2017, 420 s.

"Jaakko Melentjeff (s. 1969) työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereen kaupungin palveluksessa psykiatrian poliklinikalla. Hän pyöräilee työmatkat Ylöjärveltä läpi vuoden ja suhtautuu shakkiin intohimoisesti. Hukkuneet on hänen esikoisteoksensa." (Lievelehti)

"Porin eteläpuolelta merestä löytyyt ruumis, jolla on taskussaan suomalaisen miljönäärin henkilöllisyyspaperit. Kuolemassa on jotain muutakin hämärää.
Kun Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies mukanaan Ruotsiin johtavat henkilöllisyyspaperit, soivat poliisin hälytyskellot ympäri pohjoismaita. Onko kyseessä sarja murhaaja? Pohjolan poliisivoimilla on käsissään kaikkien aikojen kimurantein juttu. Entä kuka on kolmisorminen mies?" (Takakansi)

Varsinaisen dekkarintaonnan siivellä Melentjeff paitsi selventää Hawala-maksujärjestelmää sipaisee kirjassaan sopivan ajankohtaisesti ihmissalakuljetusta sekä  viime aikoina runsaasti julkisuutta saaneita veroparatiisiyhtiöitä ja Panama-papereita.  
Napakan näpäytyksen saavat työyhteisöissä  tutunoloinen naisten keskinäinen nokkiminen ja kateus. Siskot hei, solidaarisuutta kehiin!
Kerronta on sutjakkaa ja lyhyine lukuineen lukijaystävällistä. Kirjailija viljelee värikkäitä kielikukkasia, sitä kauneinta - huumorinkukkaa -  kuihtumaan jättämättä:

- Treffeillä Paula Korhonen oli huomioinut, että miesten pituudelle kävi niin kuin 1970-luvun Tampereen Pyrinnön amerikkalaisille koripallovahvistuksille: lentomatkalla USA:sta Suomeen pituutta saattoi kadota jopa kymmenen senttiä.

- Kokonaiskuva, Annmari. Kaikki liittyy kokonaiskuvaan: toilettireissut, Edison, luotiliivit, kaikki. Tiedätkö, että temppusi menevät joskus liian pitkälle. 
Edisonilla on argentiinalaisen lehmän hermot, mutta jopa hän saa välillä tarpeekseen tangostasi. Silloin hän yleensä tulee tänne ja haluaa vaihtaa työparia. 

tahi herkempiä mielenliikkeitä ja tunnetilojakaan kuten yksinäisyyttä ja rakkaudenpuutetta väistelemättä :

-  Hän pysähtyi lasi kädessä kokovartalopeilin eteen ja katsoi itseään. Hän kuvitteli sen oikean, epätodellisen, todellisen hetken, kun hän voisi tunnustaa elämänsä miehelle: Minä...Rakastan sinua - Minä RAKASTAN sinua. Rakastan sinua.
Paula Korhosen poskilla valui norona Sitkeälle Sissille tarkoitettu meikki, se huuhtoutui kyynelpuroihin, Hän ei enää muistanut alkuiltaa, vaan näki elämänsä kuvitellun suuren rakkauden, Hän niiskutti ja rakasti yksin niin, että teki rinnassa kipeää...

Omakohtaisesti koen asian niin, että paikkojen maantieteelliset hajauttamiset ja runsas henkilöiden esiin marssittaminen vain aniharvoin antavat lisäarvoa kirjalle ja vaativat kirjailijalta suurta ammattitaitoa, jotta kokonaisuus toimii ja hän onnistuu pitämään hyppysissään lukijansa herkeämättömän mielenkiinnon. Mutta ja mikä iloinen yllätys: Jaakko Melentjeff tässä esikoisessaan ei alkumetrien lukijana minulle aiheuttaneesta huokauksesta huolimatta päästäkään rönsyjä valtoimenaan  villiintymään  käsistään, vaan näppärästi ja varmaotteisesti alkaa punoa juonta ja henkilölimitystä kuin taiturilukki seittiään.  Tämä esikoinen ei huku massaan; topakka tuttavuus!

Tuumii:

Juan Tomás Ávila Laurel: "Yössä vuori roihuaa / Arde el monte de noche" - ex Libris...

"Yössä vuori roihuaa", Juan Tomás Ávila Laurel, Fabriikki Kustannus, 2017,
213 s., suomentanut Laura Vesanto.

"Juan Tomás Ávila Laurel (s. 1966)  on Päiväntasaajan Guinean merkittävimpiä kirjailijoita, ja hän on julkaissut romaaneja sekä novelli-, runo- ja esseekokoelmia 1980-luvulta lähtien. Kotimaansa hallitusta kritisoinut Ávila Laurel joutui vuonna 2011 pitkän nälkälakon päätteeksi lähtemään maanpakoon Barcelonaan, jossa hän elää edelleen. Hän vietti lapsuutensa Annobónin saarella." (Lievelehti)

"Yössä vuori roihuaa on tarina saaresta, jolta miehet ovat lähteneet laivoilla.
Kertoja muistelee lapsuuttaan pienellä Atlantin saarella, epätavallista isoisäänsä ja monia äitejään. Saaren asukkaat noudattavat sinnikkäästi perinteitään, pulaa on niin lamppuöljystä, vaatteista kuin saippuastakin, ja arki on lapsen silmin nähtynä täynnä käsittämättömyyksiä. Kun metsäpalo tuhoaa viljelykset ja koleraepidemia täyttää suuren kylän pienen hautausmaan, ei saarella osata kuin kääntyä taikauskon puoleen. Yössä vuori roihuaa oli vuoden 2015 Independent Foreign Fiction -finalisti, ja se on ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta. Suullisen tarinankerronnan perinteestä ammentava teos herättää henkiin Annobónin saaren katalat naispaholaiset ja merten nälkäiset kuninkaat." (Takakansi)

Tässäpä huima ja intresantti hyppy tyystin tuntemattomaan: uusi tuttavuus
Juan Tomás Ávila Laurel ja ensisuomennos Päiväntasaajan Guineasta sekä kertomus Annobónin saaresta, jolla kirjailija poikana asui ja kävi peruskoulunsa. Atlantin valtameressä sijaitsevan  Annobónin saaren pinta-ala on 17 km2 ja väkiluku 5232 henkeä v. 2015. (Wikipedia)

Kanootti:  - Entä tietääkö joku, mistä kanootin valmistaminen aloitetaan?
Ensin pitää valita puu, jos puu ei ole omasi, vaan sattuu kasvamaan jonkun toisen maalla, pitää sinun mennä puhumaan maata viljelevälle naiselle, koska tuolla pienellä Atlantin saarella naiset ovat ainoita, jotka maata viljelevät. Jos hyvin käy, nainen on leski tai naimaton tai hänen miehensä on muualla. Jos käy huonosti, naisella on poikia kasvavassa iässä ja nainen tietää, että samasta puusta voisi rakentaa kanootit pojille, kunhan nämä ovat tarpeeksi vanhoja kalastamaan ja kuljettamaan tavaraa meritse. Tällä Atlantin saarella jokaisella on oma kanoottinsa ja jos ei ole, pitää maailmaan tuoda uusi kanootti, niin ettei kukaan joudu lainaamaan kanoottia keneltäkään toiselta. 

Naispaholainen:  - Minun saarellani naispaholaiset on aina tunnistettu kolmesta asiasta: nämä paitsi uivat alasti keskiyöllä ja lennättävät hengenvaarallisia esineitä lapsiin, myös katsovat läpitunkevasti.

Minä:   - Minä en ole kirjailija, en opettaja enkä pappi. Minun saarellani ei ollut ketään, jota olisi voinut kutsua kirjailijaksi. Ei sellaisesta ammatista, tai asemasta, tiedettykään, ei sellaisesta puhuttu. Minun saarellani kirjoittaa osasivat opettajat, pappi ja ne, jotka työskentelivät kuvernöörin toimistossa ja joiden työstä ei kukaan tiennyt mitään.- Olen kertonut teille asioista, jotka koin, kuulin tai näin kun olin vielä lapsi.

Ávila Laurel kirjoittaa rauhallistempoista, toistopitoista ja  mielikuvitusta ruokkivaa, suolantuoksuista, juoheasti jahkailevaa ja pähkivää tekstiä kuljettaen kanootillaan lukijansa mukaan pikkuruiselle saarelle, jossa kalastaminen oli aikuisen miehen velvollisuus ja ketterä kanootti hänen kunniansa mitta ja joka on ollut kaukana kaikesta niin pitkään, että siellä tunnetaan aivan omalla tavallaan.

Kerronta etenee aaltomaisesti, virkkeet ja kappaleet vyöryvät lukijan silmien eteen toistuvina kuin mainingit saaren rantaan. Edeltäneen dekkarisuman jälkeen teos oli tervetullutta, hyvää tekevää, viipyilevää ja ehdottoman erilaista tarinointia täysin oudosta ja uudesta miljöö- ja kulttuuriperspektiivistä katsottuna.
Tällä kaukomatkalla Ávila Laurelin kanootin kyydissä ja palmunlehväin havisevassa suhinassa naispaholaisia meren keskellä väistellen vilpittömästi viihdyin, joten Fabrikki Kustannukselle suurkiitokset ja

 Alewa / Hii-op:

Jenny Rogneby: Leona - Tarkoitus pyhittää keinot / Leona - Alla medel tillåtna" - ex Libris...

"Leona - Tarkoitus pyhittää keinot", Jenny Rogneby, Bazar Kustannus, 2017,
426 s., suomentanut Anu Koivunen.

"Jenny Rogneby (s. 1974) työskentelee rikostutkijana Tukholman Citypolisenissa. Hän syntyi Etiopiassa mutta hänet adoptoitiin yksivuotiaana Ruotsiin.
Rogneby kasvoi Bodenissa, missä molemmat vanhemmat työskentelivät puolustusvoimissa." (Lievelehti)

"Mies räjäyttää itsensä Tukholman valtiopäivätalon edessä mutta jää henkiin. Onko iskuja tulossa lisää vai toimiko hän yksin? Epätavallinen rikostutkija
Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Leonan psyyke on samaan aikaan koetuksella hänen lapsensa kuoleman ja perheen hajoamisen jälkeen.
Hän pinnistelee kovasti päästäkseen taas toimintakuntoon – se on välttämätöntä, sillä hänellä on päämääränä jotain aivan muuta kuin peruspoliisin arki." (Takakansi)

Rognebyn esikoinen, Leona-sarjan ensimmäinen Kortit on jaettu  kirvoitti kysymyksen, mitä lisäarvoa näin käänteisesti rikostutkijan rikollinen toiminta dekkarille tuottaa? Sama meno jatkuu vielä radikaalimmin motolla tarkoituksen pyhittävyydestä tässä teoksessa Leonan pelatessa  upporikasta ja rutiköytää, mutta päätin sysätä tuon uskottavauuskriisin aiheuttajan sivuraiteille todeten toistaen, jotta jos kriminaalia urakehitystä olisi ollut tähtäimessä, niin poliisikouluun olisin  ensisijaisesti ollut pinninyt...

- Olen luennoinut poliiseille kyllästymiseen asti. Poliisit olivat tylsiä. 
Heiltä sai harvoin uudenlaisia näkemyksiä, sillä rajoittuneessa maailmankuvassaan he jakoivat kaiken mustavalkoisesti oikeaan ja väärään. Toista oli puhua rikollisille, mitä juuri nyt tein. Luentopaikat eivät olleet hienoja verovaroin kustannettuja kokoustiloja vaan sellaisia kuin tämä kylmä, paskainen huone teollisuusalueella Globenin kupeessa Tukholmassa, mutta silti en valittanut. Tiesin mitä tein. Liikeideani oli maksua vastaan opettaa tekemään rikoksia niin, ettei tekijä jäänyt kiinni eikä kukaan loukkaantunut.
Kohderyhmä: keskikastin rikolliset....

Exitus acta probat, tarkoitus pyhittää keinot; tuosta jesuiittaveljeskunnan periaatteeksi väitetystä lausumasta voimme olla montaa mieltä...
Rogneby kirjoittaa pakotteettomanoloisesti ja sujuvan keveästi riittävällä verbaliikalla. Hänellä on hyppysissään taito marssittaa estradille runsas joukko toimijoita ja viskellä ilmaan juonenpätkiä kuin konsanaan värikkäitä serpentiinejä ilman että kokonaisuus pirstaloituu punaisen langan hävittäväksi sekamelskaksi. Tämä oli näin vapun valmistelujen, brunssinvieton ja jälkijärjestelyjen aikaan sopivan leppoista ja kepeänluonteista sekä viihdyttävää luettavaa, vaikkakin oma uskottavuusraja tuli reippaasti yliharpotuksi.

Hoplaa: