"Vain varjo häälyväinen / Giving up the Ghost" - ex Libris...

"Vain varjo häälyväinen", Hilary Mantel, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 256 s.,
 suomentanut Kaisa Sivenius, ulkoasu Jenni Saari. 

"Hilary Mantel (s. 1952) on brittiläinen kirjailija ja kriitikko. Koulutukseltaan hän on juristi. Mantel on voittanut Man Booker-kirjallisuuspalkinnon historiallisilla romaaneillaan Susipalatsi (Wolf Hall, 2009) ja Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012)" (Lievelehti) Tekeillä on "The Mirror and the Light".

Susipalatsi ja Syytettyjen sali olivat jo historiallisesti kiinnostavia, mutta Mantel kutoi tuon aikakauden tapahtumat mukaansaimaisevaksi ja tarkkanäköiseksi kerronnaksi, jota ei edes teosten ranteitapakottavan hurjat sivumäärät 800 + 509 kpl latistaneet välillä syrjään sysättäviksi... Susipalatsi pyöri meillä alkusyksystä oivana TV-sarjanakin, eikä vähiten pääosat miehittäneiden näyttelijätaitureiden Mark Rylance ja
Damian Lewisin ansioista.

"En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. Ihmiset selviytyvät paljon pahemmstakin tarttumatta koskaan kynään. Kirjoitan ottaakseni haltuun lapsuuteni ja lapsettomuuteni tarinan ja myös paikantaakseni itseni, jos en johonkin ruumiiseen, niin kapeaan tilaan yhden ja seuraavan kirjaimen välissä, rivien välein, sinne missä merkityksen aaveet hymyilevät." (Takakansi)

Ja tämän Mantel teoksessaan totta vie tekee voimalla ja samanaikaisesti elegantilla, hienovireisellä tyylillä!

- En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vaan, ajattelen mielessäni, c´est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen.
- Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova. Muista Orwellin neuvo,
että hyvä proosa on kuin ikkunanpuitteet. - Margaret Atwood sanoi: "Kirjoitettu sana on kuin jykevä todistus, sellainen, jota voidaan käyttää sinua vastaan." - Ajattelin ennen, että omaelämänkerta on eräänlaista heikkoutta, ja ehkä ajattelen niin vieläkin.

- Kirjaa minusta kirjoittivat toden totta toiset ihmiset: minun vanhempani, lapsi joka kerran olin, ja omat syntymättömät lapseni jotka ojentelivat aavesormiaan tarttuakseen kynään.
Aloin kirjoittaa tätä yrittäen siepata itseni tekijänoikeudet.  -Omasta menneisyydestään kirjoittaminen on kuin vaeltelisi kodissaan valot sammutettuina, käsikopelolla viitepisteitä etsien.

Onnistunut, utuinen ulkoasu on Jenni Saaren luoma. Lukukokemus oli osin kuin katselisi tekstille heijastuvaa säleverhojen lomitse siivilöityvää lempeää valoa; osin suoraan kirjailijan ihon alta, omana itsenään  sydänsykkyrässä pakotettua tilintekoa. Rouheaa itsetilitystä, anamneesia, diagnoosinvääntöä ja lapsettomuuteen johtaneita moninaisia hoitokokeiluja.  Mutta myös elämänsykettä ja sinunkauppoja omien haamujen kanssa sekä estontonta yhteiseloa mielikuvituksen rikastuttamassa maailmassa, jossa haamujen on sallittua haahuilla. Herkkä & unnukkainen, mutta samalla rohkean verevä muistelmateos - "giving up the ghost" -  mielikuvitusrikkaalta naiselta.
"The Mirror and the Light"  

Tapaamisiin:

"Lampaan vaatteissa" - ex Libris...

 "Lampaan vaatteissa", Simo Hiltunen, WSOY, 2015, 418 s.

"Simo Hiltunen (s.1977) on outokumpulalaislähtöinen toimittaja ja visuaalinen tuottaja. Hän asuu perheineen Iissä.
Lampaan vaaatteissa on hänen esikoisromaaninsa." (Lievelehti)

"Se tavallinen tarina nyky-Suomessa. Onnellinen ydinperhe, talousasiat kunnossa, lapset reippaita ja iloisia, tervehtivät aina pihalla - näin naapurit kertovat. Kunnes jouluaattona isä tappaa lapset vaimon nähden, sitten vaimon ja lopulta itsensä.
Vaikka rikostoimittaja Lauri Kiven kuulo on vammautunut,
hän näkee enemmän kuin muut. Siksi hän on oikea mies kirjoittamaan suuren jutun Suomea riivaavista perhesurmista. Kiven mielestä termi "perhesurma" on irvokasta sievistelyä, sillä murhia nämä ovat. Matka tragedioiden tapahtumapaikoille ympäri Suomea vie Kiven samalla matkalle omaan menneisyyteen, ruhjottuun lapsuuteen ja hänen hylkäämänsä tyttären, kansainvälistä uraa rakentavan poptähden elämään. Hiltunen kirjoittaa paitsi sukupolvesta toiselle kulkevasta väkivallasta myös anteeksiannosta. Romaani on myös kielellisesti ja temaattisesti poikkeuksellisen kunnianhimoinen rikostarina, joka ei säästä ketään.
Vähiten lukijaansa". (Takakansi)

Todettakoon heti kättelyssä, etten hyväksy väkivaltaa missään muodossa tai keheenkään/ mihinkään kohdistuvana. Itse on ole fyysisen väkivallan kohteeksi konsanaan joutunut,
mutta narsistin lapsena henkisen mielivallaan alloikoissa läpimäräksi uitettu kylläkin.
Näen näin, että fyysinen väkivalta on aina vihoviimeiden avunhuuto, kun tuska ja ahdistus ovat ajaneet umpikujaan ja saaneet  sanat loppumaan... Toisekseen, että tämä esikoinen on kirjaimellisesti väkivahva avaus Hiltuselta! Teemahan on meillä Suomessakin mitä polttavimman  aktuelli.

Rikostoimittaja Lauri Kivi erittelee perhemurhan syitä: a) Tekijä on ajautunut henkiseen tilaan, jossa muita vaihtoehtoja ei enää näe. b) Murhaaja surmaa perheensä mustasukkaisuudesta.
c) Tapaus sisältää jo silkkaa pahuutta, jossa lapsia käytetään välineinä kärsimyksen aiheuttamiseksi. Ja kehottaa avoimessa kirjeessään perhemurhaajlle : Aloittakaa hyvänen aika itsestänne.

Perheet hän puolestaa jakaa neljään ryhmään vallankäytön mukaan: 1) demokraattiset ja tasapainoiset, joissa kaikkien tarpeet otetaan huomioon. 2) matriarkaaliset, joissa valta on perheen rouvalla, korkeasti koulutetulla naisella, joka ajaa tahtonsa läpi passiivis-aggressivisella tyylillään. 3) kärsivät patriarkaaliset perheet, joissa testosteroni kuhuu äyräiltä ja mies ei välitä kuin itsestään; usein juo ja toisinaan myös lyö. 4) lapsiarkat, joiden vanhemmat karkaavat vastuustaan joko laiskuuttaan tai ymmärtämättrömyyttään, ovat puudelivanhempia.

Kuten nimikin jo sanoo sudestahan tässä on kyse lampaan vaatteissa. "Susi lampaan vaatteissa" on Aisopoksen muistiin kirjaama satu, johon sanonta viittaa. Teos on syväluotaus pahuudesta lenkkinä sukupolvien ketjussa ja sen  periytyvyydestä käytös- ja toimintamallina. Onko tekijä pelkästään ja ainoastaan vain  uhri, joka ei voi toimia toisin?  Entäpä jälkipolvet, pitäisikö löytyä voimia ja armoa antaa anteeksi?  Vorniiko meissä kaikissa kätkettynä pikkuruinen, irvistelevä susi?
Pitäkö ja kuinka täydelleen paikkansa Plautuksen: Homo homini lupus est. ??

"Poika istuu Cherokee-intiaaniheimon vanhimman tiipiissä ja kertoo, että hänestä tuntuu,
että hänen sisällään on kaksi sutta. Toinen on hyvä ja tekee oikeudenmukaisia päätöksiä.
Tämä valkoinen susi pyrkii viemään poikaa kohti onnellisuutta. Mutta musta susi viekoittelee väärällä vauraudella, ansaitsemattomalla kunnialla ja vieläkin pahemmalla. Mitä minä teen?
poika kysyy. Heimon vanhin katsoo poikaa silmiin ja sanoo, että meissä kaikissa elää hyvä ja paha susi. Se on luonnollista, eikä sille voi mitään. Mutta kumpi voittaa, poika kysyy. Heimon vanhin on hetken hiljaa ja vastaa sitten rauhallisesti: Se, jota sinä ruokit!"

Tärkeä, suorasanainen, lukijaa säälimätön ja suorastaan vereslihalle vetävä esillenosto ja verbaaliseen muotoon puettu dekkarinomainen kerronta aiheesta, joka sen ehdottomasti ansaitsee, ja jota on ihan liian pitkään yhteiskunnassamme hyssytelty ja pyritty lakaisemaan maton alle. Kevyt tekstillinen hionta ja pintasilaus sekä kerronnallinen kehittyminen seuraavat varmasti luonnostaan kirjailijanuran toivottavan jatkumisen myötä.  Ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoinen; teos, joka on luettava ja koettava itse!! WSOY on 12.11.2015 tiedottanut, että romaanin oikeudet on myyty Ranskaan; lämpimät onnitteluni Hiltuselle!

Oiva & osuva postaus:  Rakkaudesta Kirjoihin/Annika K

"Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista."

Ohituskaistalla:

"Valkoisen pilven maa / Im Land der weißen Wolke" - ex Libris...

"Valkoisen pilven maa", Sarah Lark, Bazar, 2015, 892 s., suomentanut Sanna van Leuuwen.

 "Saksassa vuonna 1958 syntynyt Sarah Lark on työskennellyt ala-asteen opettajana, matkaoppaana sekä mainostoimittajana. Hän on kirjoittanut useita Saksassa palkittuja kirjoja hevosista, niin lapsille kuin aikuisillekin. Nykyisin Lark asuu Almeríassa Espanjassa kissan ja neljän koiran kanssa. Kirjoittamisen ohella Lark hoitaa eläkkeelle jääneitä hevosia, soittaa kitaraa ja laulaa. Uuden-Seelannin kiehtova, monien huonosti tuntema historia sekä kaunis ympäristö innoittivat häntä kirjoittamaan sinne sijoittuvan trilogian, joka on noussut myyntimenestykseksi useissa maissa. Valkoisen pilven maa on sarjan ensimmäinen osa." (Lievelehti)

"Varaton kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa Uuden-Seelannin kunnialliset naimattomat miehet etsivät vaimoa. Kirjeen perusteella herrasmieheltä vaikuttava viljelijä lähettää vastauksen Helenin kirjeeseen, ja matka uuteen maahan alkaa näyttää hienolta mahdollisuudelta. Samaan aikaan kaunis ja uskalias Gwyneira Silkham, rikkaan lampaankasvattajan tytär, on hävitty uhkapelissä vaimoksi uusseelantilaisen lammasparonin pojalle. Gwyn on innoissaan päästessään karkaamaan ennalta-arvatusta tulevaisuudesta tuntemattomaan maahan. Helen ja Gwyn ystävystyvät pitkällä laivamatkalla kohti Uutta-Seelantia. Kun uudet aviomiehet osoittautuvat perillä täysin erilaisiksi kuin kirjeet tai Gwynin isän puheet antoivat ymmärtää, on ystävyys ainoa pysyvä asia uudessa kotimaassa. Valkoisen pilven maa kuvaa upeasti ystävyyttä, rakkautta ja siirtomaa-ajan ihmisten unohtumattomia kohtaloita maorien maassa." (Takakansi)

Se, että teos kertoo Uudesta Seelannista, vähemmän kirjalllisuudessa maantieteellisesti esiintyneestä seudusta ja yhdestä omien matkakohdehaaveitteni top-3:sta, toistaiseksi toteutumatta jääneestä kohteesta, sai varaamaan kirjan. Tarinassa kietoutuvat toisiinsa kahden eri säätyisen naisen elämänlangat, taustalla kuvataan  heidän mukanaan laivattujen, lähinnä piioiksi tarkoitettujen kirkon orpokotityttöjen elontaivalta uudessa maassa. Kirjailija käsittelee myös maorien kulttuuria ja uskomuksia sekä heidän maanomistuksellisia oikeuksiaan vs. siirtolaisten ostajaystävälliseen hintaan suoritetut maa-aluehankinnat. Maorit tulivat suunnilleen 1300-luvun alussa. Seitsemällä kahden melojan kanootilla. Jokainen perhe tietää, minkä kanootin miehistöstä heidän sukunsa on lähtöisin. Mutta : Kovan paikan tullen molemmat osapuolet luultavasti vetoavat löytäjän oikeuteen. Spekuloidaan maorien koulutus- ja sivistystason kohentamisen järkevyyttä; Helenin kohauttaessa olkapäivään Gwyneiran sitaatille maoreista: liian viisaat lapsethan voisivat muodostaa vaaran valkoihoisille ja loogisesti tokaistessa: jos minä en opeta heitä, sen tekee joku muu. 
Ja jos tämä sukupolvi ei opi, niin sitten seuraava. Ihmisiltä on mahdotonta evätä sivistystä!

On karunkarheaa, brutaalihkoa tosimiestä ja taiteellista, epäkäytännöllistä teoreetikkoa sekä sankarimaista ja romanttisesti iltaruskoon ratsastavaa, isäpotentiaalia omaavaa karjanajajaa.
On lammasfarmareita lammaskoirien kasvatuksineen ja koulutuksineen, hevosia jalostuksineen, hylkeen- ja valaanpyynnissäkin käydään sekä tietysti kultakentät kutsuvat. Kulta, tuo ikiaikainen armoton viettelijätär ja seireeni...

Omakohtaisesti koen, että teoksen painoarvo olisi huomattavasti noussut ja sille olisi ollut eduksi laajempi historiallinen fakta ajanolon-, kulttuurin- ja tapainkuvauksineen, kaikki tämä toteutettuna ihmissuhdekiemuroiden, turhan draaman ja romanttisen hömpän kustannuksella, joilla ei tavoitettu suuren sukukronikan ilmapiiriä vaan jäätiin jotenkin alkumetreille.  Massiivisuudestaan huolimatta kevyttä viihdekirjallisuutta kaamoksen ja sateenripsuttelun keskelle sekä tirkistysaukkoja 1850-luvun loppupuolen Uuteen-Seelantiin ja muotojaan etsivään siirtolaisten & maorien yhteiselämään. Kahden seuraavan osan varaan jää näyttö, josko Lark saa sinänsä kiintoisaan teemaansa & elementtien runsauteen syvyyttä ja

ryhtiä peliin:

"Novelleja 1965 - 2015" - ex Libris...

"Novelleja 1965 - 2015", Johan Bargum, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015,
415 s., suomentaneet Rauno Ekholm ja Marja Kyrö. Jälkisanat Eva Kuhlefelt.
Graafinen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

"Johan Bargum (s.1943) on merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Esikoisnovellikokoelma Svartvit ilmestyi 1965. Hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu myös romaaneja, näytelmiä sekä revyy- ja kabareetekstejä. Teoksia on käännetty useille kielille ja hänet on palkittu mm. valtion kirjallisuuspalkinnolla neljästi ja Pro Finlandia-mitalilla 1998. Hän asuu Espoossa." (Lievelehti)

"Johan Bargumin esikoisteoksen ilmestymisestä on kulunut 50 vuotta. Tämä merkkivuoden kunniaksi ilmestyvä valikoima on kirjallisuuden ystävän täyttä juhlaa: 23 mestarillista novellia, joista kaksi on ennen julkaisemattomia ja yksi aiemmin suomentamaton. Bargumin novelleissa tehdään matkaa, heitetään hyvästejä, muutetaan suuntaa ja aloitetaan uutta. Ne käsittelevät usein ihmissuhteita - kommunikaatiota ja vallankäyttöä erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten välillä. Niin sisäiset tunnot kuin ulkoiset ilmiöt Bargumin kertoja tavoittaa tarkasti havainnoiden, huumoria ja absurditetteja unohtamatta." (Takakansi)

Lukuhistoriassani löytyi Bargumin mentävä aukko, johon suruitta sukelsin ja mihin mielenmaisemiin matkasinkaan... Siinä missä Carverin novellit ovat makoisia, aromaattisia suupaloja Bargumin seurassa ollaan raskaassa kaunokirjallisessa maastossa. Bargumin vahvuus on siinä, että hän kutsuu ja johdattaa lukijansa vaihvihkaa sisään novelleihinsa osaksi niiden kertomusta. Lukija ei  missään vaiheessa tule jätetyksi  ulkopuoliseksi tarkkailijaksi tahi tuupatuksi tyhjäkäynnille, vaan lukuvire pysyy tasaisen korkealla tasolla. Bargum puhuu laajalti ihmissuhteista, kommunikoinnin kompastuskivistä ja virittelee valtasuhteitten problematiikkaa antaen eläimille tärkeän viestintuojan ja välittäjän roolin kerronnassaan.

- "Poika seisoi siinä öljyvaatteissaan ja huolestuneen näköisenä, pitkä hujoppi, liian pitkät käsivarret ja jalat, ja iso pörröinen pää, jonka hän vähän väliä jysäytti kajuutankattoon. Miten monta kertaa minä jo olenkaan menettänyt hänet, hän ajatteli, heti kun heidät on synnyttänyt heidät alkaa menettää. Poika rypisti kulmakarvojaan ja katseli häntä ja hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt, miten tämä hitaasti tuli yhä vanhemmaksi, mitsen uurteet syvenivät kasvoissa, tukka harveni ja selkä koukistui; aivan kuin hän yhdessä hetkessä olisi voinut nähdä kauas tulevaisuuteen. - Ja sinulla on vielä niin paljon jäljellä, hän sanoi."

- "Ihmisiä virtasi ohi, ihmisiä kantamassa laukkuja, jotka näyttivät liian painavilta, hikisiä väsyneitä ihmisiä, jotka taukoamatta siirtyivät maailman kolkasta toiseen; ihmisiä, jotka nämä vaaleat nuoret nähdesään painoivat katseensa ja kiirehtivät eteenpäin kuin häpeissään siitä, että olivat hetkeksi muistaneet jotain, mikä oli jäänyt vuosien läpikuultamattomien kerrostumien taakse jotain, minkä he olivat kauan sitten menettäneet."

- "Tyttö nyökkäsi ja nauroi ja nyyhkytti vuoron perään, ja niin he erosivat. Ja tytöstä tuntui, että hän ymmärsi äkkiä, mitä kaikkien, jotka valloittavat maailmaa, on opittava ymmärtämään: mitä useampia ihmisiä tapaa, sitä useammasta on erottava, mitä kauemmas ehtii, sitä enemmän jää kaivattavaa. Oli kuin hän lyhyen hetken olisi tajunnut koko elämän olemuksen: loputon rivi eroja, ja kaipausta."

Hyväntahtoisessa Manhattanissa todetaan ja kysytään : Kaikki lapset ovat kaikkien ihmisten lapsia. Kaikki vaimot ovat kaikkien ihmisten vaimoja? Kaikki ihmiset ovat kaikkien ihmisten ihmisiä. Noista ensimmäinen on helppo allekirjoittaa ja sen soisi olevan totta ja miksei loivemmalti sama vimoisen osalta, mutta keskimmäisen kohdalla kyllä passaan. Lisäksi päästään viettämään päinvastoinpäivää; mitä vekkulein ja houkuttelevin ideanpoikanen sekä pelastetaan hirvi aivan ajomiesten nenän editse liiteriin suojiin...

Bargumin laaja-alaisuus antaa tilaa, avaruutta ja sytykkeitä lukijan omien mielikuvien luomiselle. Tempoa & tematiikkaa, joka kestää ja ansaitsee useammankin lukukerran! Noheva setti, jossa kaikki elementit ovat saumattomasti kohdillaan.

Ihastelee:

"Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta " - ex Libris...

"Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / What we talk about when we talk about love",
Raymond Carver, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2015, 158 s., suomentanut Seppo Lahtinen.

Raymond Carver   (1938-1988) on yhdysvaltalainen novellikirjailija  ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun jälkipuolen  keskeisistä kirjailijoista ja novellin 1980-luvun  nousun vauhdittajista. Hänen aiheensa tulivat usein työväenluokan elämästä, mikä samoin kuin alkoholismin kuvaaminen heijasti Carverin omaa taustaa. Carverin tyyliä ja aiheita on on kuvattu vähäeleiseksi mutta vaikuttavaksi tšehovilaiseksi. (Wikipedia muk.)

"Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta 
on novellikokoelma, jossa pikkukaupunkien enemmän tai vähemmän yksinäiset naiset ja miehet juovat, kalastelevat ja pelailevat ajankuluksi, lämpimikseen ja pitääkseen pimeän loitolla.
Tarinat sisältävät rakkautta, ystävyyttä, menetyksiä ja selviytymistaistelua. Tämä on ensisuomennos tästä klassikkokokoelmasta. Suomalainen lukija saattaa hätkähtää: moni tarinoista voisi tapahtua tämän päivän Suomessa. (Kustantaja)

Herttainen, yleisinhimillinen, jokapäiväisyydessään ajaton 17-pikkunovellin kooste Matti ja Maija Meikäläisistä kaikkine vihan, ystävyyden, katoavuuden, lemmen ja elonloiston sekä raadollisuuden riemuineen ja kurjuuksineen/syövereineen, jota elämäksi tapaamme kutsua. Koko kattava kirjo suupaloja kepeällä tarjottimella, jota vaivattomasti pitelee Carver, jonka moninainen elämänkokemus katkelmien aromeista aistejamme herkistää.

- Miksi te ette tanssi? Tyttö puhua pälpätti. Hän kertoi kaikille. Mutta jotain jäi sanomatta,
  ja hän yritti puhua siitäkin. Vähän ajan päästä hän lakkasi yrittämästä.
- Yleistä mekaniikkaa. Mutta mies ei luovuttanut. Hän tunsi vauvan lipeävän käsistään ja 
vetäisi takaisin todella rajusti. Tällä tavalla asia tuli ratkaistuksi.
- Kestävät muistot. He olivat nauraneet. He olivat nojautuneet toisiaan vasten ja nauraneet niin että vesi valui silmistä, kun kaikki muu - kylmyys, ja se minne hän olisi siinä mennyt - oli ulkona jonkin aikaa.
 
Carverin kiistämätön nokkeluus ja lahjakkuus ei niinkään piile hänen kerronnassaan niin sutjakaksti kuin se sujuukin, vaan juju on nimenomaan sanomatta, lukijan varaan jättämisessä. Teos loppui ehdottomasti ennen aikojaan jättämättä huomiseksi riviäkään, mutta siitä jäi perusvireeksi muheva mieli!

Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin vuonna 1986 suomennosvalikoima Carverin novelleja nimellä "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jonka lukujälki jäi kutkuttelemaan. Tuo valikoima sisältää kolme novellia alkuteoksen 17 novellista. Suketus toteaa, että kirja tarjoaa myötätuntoa ja pienen toivonkipinänkin, kuin myös että ihminen voi rikkoinaisuudestaan huolimatta selvitä eteenpäin.


Ajaudun pähkimään rakkauden käsitettä: meillähän on  ensinnäkin Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen teesit. Platon on suorittanut rakkauden kolmijaon: eros = erottinen rakkaus,
filia = veljellinen rakkaus ja agape = jumalallinen rakkaus, joskin neljäntenä voidaan mainita
amor = romanttinen rakkaus. On äidin- ja vanhempainrakkaus tuo haastamaton ja ainoa varmasti elämänmittainen sitoumuksemme; on nuoruuden rakkaudet, leiskuvat intohimot ja parisuhde,
joka pidemmällä perspektiivillä on tahto- ja kestävyyslaji; ovat sydämellämme kantamamme lapsenlapset nuo kirkkaat jatkuvuuden ikkunat tulevaisuuteen.  Rakastan luontoa; luontoäidin syli on yksi elämäni tukipilareista. Olen eläinrakas. On sielunkumppanuus: jotain sanomatta selvää pakottettonta, luontevaa ja itsestäänselvää yhteyttä jne. Niin että: mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta??

Ihmettelee:

"Palava huone / The Burning Room" - ex Libris

"Palava huone", Michael Connelly, Gummerus, 2015, 425 s., suomentanut Jukka Jääskeläinen.


Yhdysvaltalainen Michael Connelly (s.1956) on yksi maailman suosituimmista jännityskirjailijoista. Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti huimat 58 miljoonaa kappaletta. Romaaneista on sovitettu
parhaillaan pyörivä TV-sarja, jonka päähenkilö Boschin kengissä asteleva Titus Welliver ensinäkemältä emmitytti, koska en löytänyt vastaavutta luettujen perusteella rakentamaani visuaaliseen mielikuvaan, mutta joka nopeasti lunasti paikkansa ja astui tämän camel-boots-mallisen etsivän poposiin. Btw. Bosch on saanut nimensä renessanssiajan hollantilaistaiteilja  Hieronymus Boschin  (1450-1516) mukaan, joka signeerasi vain seitsemän maalaustaan...

"Kuinka ratkaista murha, kun uhrilta vei 10 vuotta kuolla?
LAPD:n veteraanietsivä Harry Boschilla on nyt selvitettävänään murhatapaus, jossa ruumis on tuore mutta johtolangat kaukana menneisyyden hämärissä. Yhdessä yksikön nuoren lupauksen, rikostutkija Lucia Soton kanssa Bosch paneutuu luodin aiheuttamiin komplikaatioihin kuolleen miehen tapaukseen, joka paljastuu poliittisesti hyvin tulenaraksi. Tutkinnan kiihtyessä kaksikko törmää myös toiseen selvittämättömään tapaukseen, jolla on kytkös nykypäivään: usean lapsen hengen 20 vuotta sitten vaatineeseen tulipaloon." (Takakansi)

Connelly on omistanut teoksen  rikostutkija Rick Jacksonille. Ja nimenomaan "pleinin", silkan  rikostutkinnan varaan Connelly kertomuksellisen huoneensa rakentaa. Eikä suinkaan hiekalle! Puurtamista & peräänantamattomuutta. Kun kokemusten pyörteissä punnittu vainukoira saa vihin, ei se jäljiltä eksy, kuin ei Boschkaan. Bosch on eräänlainen "camel-boots"-mies, monisärmäinen ja rehti persoona, joka ei kuvia kumartele, jota hierarkiat hiertävät ja auktoriteetit ahdistavat. Mutta myös älykäs, heikkojen puolella ja kaikessa rouheudessaan  "a nice person", joka toimii  rakentavana, isällisenä tutorina nuorelle aisaparilleen. Kaiken muun hyvän lisäksi kelpo etsivämme ymmärtää hyvän päälle hakiessaan tutkinnalleen inspiraatiota ja ajatuksilleen selkeyttä Ron Carterin "Dear Miles" - koosteen sykähdyttävistä sävelistä ja tahdeista.

Kerrankin konstailematon ja selkeä sekä viihdyttävä vaan ei puiseva perusdekkari ja tämänhän Connelly, jos kuka osaa ja taitaa. Boschin & Soton seura sopi mainiosti näin vielä leppoisten kelien polkujen tallailun ja mustarastaiden bongailujen oheen.


Elina/Luettua elämää : ilahduin, kun tulit mukaan aatostenvaihtoon näille mutkitteleville kirjallisille & elon poluille:)

Lauhkeaa loppuviikkoa:

"Säröjä purppuranpunaisessa järvessä / Estilhaços no Lago de Púrpura" - ex Libris....

"Säröjä purppuranpunaisessa järvessä", Wilmar Silva de Andrade, Aviador Kustanus, 2015,
68 s., suomennos Tarja Härkönen.

Hyväksi aluksi reipas hatunnosto suomentaja Tarja Härköselle, jolla lienee ollut melkoinen ja kiintoisa urakka sekä runsaasti pähkittävää näiden säröjen kanssa! Oivallista ja lukijaystävällistä on myös sekä alkutekstin että käännöksen asettelu samalle aukeamalle, jolloin näin brasilianportugalin  alkeetkin omavalla oli mahdollisuus lukemalla nauttia äänneosioista ja  poljennoista.

"Wilmar Silva de Andrade (s. 1961) on Brasilian johtavia nykyrunoilijoita, jonka luonnonläheinen, elämäniloa pursuava ja absurdin eroottisia kuvia vilisevä lyriikka on tuonut tälle sademetsän keskellä kasvaneelle taiteilijalle kosolti ystäviä niin latinalaisessa Amerikassa kuin myös muualla läntisessä maailmassa. Säröjä purppuranpunaisessa järvessä on hänen ensimmäinen suomeksi ilmestyvä kokoelmansa. Se on kolmenkymmenen runon sarja, jonka jokainen säe ja sana hengittää. Silva on korostanut Paranaiba-joen luonnon keskeistä merkitystä kasvussaan runoilijaksi.
Värikkäät linnut, monenkirjavat nisäkkäät, puut ja kivet sulautuvat hänen runoissaan eläväksi, yhdeksi purppurajärveksi, jossa runoilija ui - kotonaan." (Takakansi)

Jälkipuheessaan Vesa Tompuri  toteaa, että osa suomalaisista tuntee Brasilian 200 miljoonaisen kansan lyriikkaa lähinnä bossa nova-sanoitusten kautta. Tavallaan toista ääripäätä hillittyyteen nähden edustaa viidakkokylässä kasvaneen, Belo Horizontessa nykyisin asuvan  Wilmar  Silva de Andraden runous. Hänenkin runojaan voi tosin luonnehtia "musiikillisiksi" - onhan tuo performansseillaan ja pukeutumisellaan yllättävä runoilija esiintynytkin paljon muusikoiden kanssa. Kuten myös hänen viime elokuisella Suomen-kiertueellaan tapahtui.

Koska olin löydöstä innoissani  tarmokkaasti tehnyt tästä kirjasta kirjastolle hankintahdotuksen perustellen, että brasilialaista runoutta on hyvin vähän suomennettu, ja vaikka jo ensimmäiset sivut pelmahduttivat odottamattomat jauhot suuhun ja häivähdyksen hattarapilveä otsanseutuville, niin kyllähän tästä nyt postaus piti nakutteleman etenkin kun on saatu  paikalliselta kehutkin:
"You are true brasilian soul" ja sielunosanen muutoinkin jäi yhdestä reissusta praioille flaneeraamaan eikä tässä nyt suinkaan tiukkapipoisten sukuun ja heimoon kuuluta...


minä sinun särkemäsi olen säröinä purppurajärvessä/
siellä meidän ja känsien kesken, olen tämä tulva joka valtaa
minä/hän joka tulee fauneineen, huiluineen ja nuolineen
olen se sama wilmar silva tuhat timanttia silmissään...."


"minä mansikka- ja karhunvatukka-amalgaamissa jäähdytetty
kyllä: tekisin liaanin jotta tavoittaisin narkissoksen
ja tekisin kädet, nyrkit, kyynärpäät, käsivarret ja olkapäät
meripihkasta ja kvartsista jotta pääsisin virralle
joka sykkii laajempaa kuin leopardi arapapukaijoissa
jotka huutavat kallioilla ja lähteissä...


Estilhaço suomentuu: kivenliuska, sirpale, puunlastu, -säle. Ja kyllä tässä hulvattomassa ulosannissa säleet suruttoman  irtonaisesti sinkoavat pirstaleiksi korkealla taivaalle, ylös avaruuksiin asti.
Aivoja  ja aisteja höykyttävää surrealismia, eläin- ja kasvikunnan runsaudensarvea, yhtä erotiikaan ja viiltävien sirpaleiden ilotulitusta. Ei  ehkä ensilukemalla avautuvaa riimittelyä, ei ehkä ennakkoasenteisille, mutta erilaisuudessaan itse asiassa erinomaista!

Syväluotaavammin ja asiantuntevammin: Kiiltomato.net 

Mielleyhtymänä meikeläisittäin hieman jäyheämmin ja pidättyväisemmin, mutta samankaltaisella alkuvoimalla ja positiivisella sanomisen vimmalla riemastutti viimeksi Harry Kiianen, Hola! Runoja - koosteellaan.

Kokoelma näemmä kirvoitti omia ajatuspolkujen luikerteluja poikien teemanmukaisen pirstaleisen postauksen, siispä niin tai näin:


Junnu Vainion kuolemattomin sanoin:

Elämää , Erotiikkaa & Retoriikkaa: