Perinteiset perhepäivälliset - performansseista paras....

Kuluneessa viikossa oli ilmassa kaikki katastrofin ainekset ja  tuo surullisen kuuluisa Murphyn laki toteutui aina vihoviimeistä paragrafia myöten... Lauantaina kuitenkin päästiin vetämään pöytä pitkäksi ja viettämään jokavuotuisia  perhepäivällisiä, jotka tällä kertaa sopivasti ajoittuivat oikealla hääpäivällemme, yhteisiä vuosia hurjat 46. Hupsista!

Yhdessäoloa 11 hengen ja neiti T:n hännänheilutuksen voimalla, herrahurtisaanien ollessa hoidossa  toisessa Mummilassa,  puheenpitoa, kauniisti katettua herkkupöytää, jonka ääressä viihdyttiin toinenkin tovi, iloista naurua ja huumorinkukkaa, hervotonta hälinää ja  ääntensorinaa = ykkösluokan luomunitroa sydämelle. Tämä yhdessäolo antaa paitsi runsaasti valoa ja lämpöä,
tunteen jatkuvuudesta ja siitä, että jossain hyvin tärkeässä asiassa olemme onnistuneet.

Lämmin kiitos ja kumarrus hela köörille, aivan erityisesti Seniorimurmeleille, Tähtisilmälle & Amigolle, jotka pitkästystään näyttämättä seilasivat päivän läpi tyynen rauhallisesti, hivenen huvittuineina sekä meidän jo enemmän elämää nähneiden fiksuja ja filmaattisia (?)  turinoita kuulostellessa  jotta myös temmeltävien serkkujensa menoa ja musiikkimakua (Robin & Cheek) ja laulutrion esityksiä ihastellessa/äimistellessä.

Tunnelma &  tunne kuin perhosen siiven kevyt kosketuskevyt kosketus:

Ensivuoteen:

"Kiitävät vuodet / Light years" - ex Libris...

"Kiitävät vuodet", James Salter, Tammi keltainen kirjasto, 1991, 347 s.,
 suomentanut Kristina Rikman.

"James Salter (s.1926) on amerikkalainen kirjailija, jonka tiedetään "kirjoittavan hyvin mutta ei paljon." (Etulievelehti)  Ensimmäinen suomennos oli Leikkiä ja ajanvietettä  (v. 1988)  ja uusin teos on kuluvana vuonna ilmestynyt "All that is".

Kirja kertoo päällisin puolin onnellisesta avioparista arkkitehti Viristä ja hänen vaimostaan Nedrasta sekä heidän kahdesta tyttärestään. Ulkoiset puitteet ovat vähintäinkin ruodussa ja vilkas seuraelämä kukoistaa kuin myös rakkaussuhteet.  Kunnes riippuvuuskammoinen Nedra päivänä kauniina  ns. nostaa kytkintä ja lähtee etsimään vapauttaan ja itseään  Euroopasta. Muistot ja kokemusjäljet, koko eletty elämä on kuitenkin siististi pakattuna näkymättömään selkäreppuun eräänlaisina kiinnikkeinä, kuten meillä kaikilla... Elementeistä vedellä, joenvarsilla ja merellä on tärkeä osuus tarinassa.
Salterin sanoin: "Elämä on juhlaa, mutta juhla kestää vain hetken ja se hetki on elettävä."
Ja juuri tuota Nedra irtiotollaan tavoittelee.

Tämän kirjavinkin sain  nuoruusvuosieni ystävältä (vierastan sanaa ystävätär tässä yhteydessä), jolla on paitsi erittäin laajalti kirjallisuuden tuntemusta ja omaa lukukokemusta, armoitettu taito ja kyky lukea  kirjallisuutta useammallakin alkuperäiskielellä. Taito, jota saattaisi kadehtia, jos ei tiedostaisi, että se on itse uurastamalla hankittu ja  omalla työpanoksella  useimmille meistä saavutettavissa oleva. Lisäksi hän asuu eri kulttuurialueella eteläisessä Euroopassa, joten  kirjalliset ja kulttuurilliset  näkymät ovat totaalisen eri perspektiiviset. Kiitos - taas kerran!

Kirjailija syväluotaa taitavasti ihmismieltä ja ajatustenkulkua. Kerronta on vivahderikasta ja viipyilevää,  harmonista ja seesteistä. Salter kirjoittaa kauttaaltaan hienoviritteisesti ja  Rikmanin käännös on laatujälkeä.  Lukukokemus jätti tunnelman kuin olisi taidemuseossa käynyt ihailemassa osuvaa kansikuvaa enemmälti Edward Hopperin  taidetta: unnukkaisen, vaan ei uneliaan tilan.

"Kirjailija on useimmista muista valovuosia edellä taidossaan kuvata kohtauksia, valoa, tuoksuja..."

Kyllä vaan:

"Lyhyehköjä päiviä / Kürzere Tage" - ex Libris...

"Lyhyehköjä päiviä", Anna Katharina Hahn, LURRA Editions, 2013, 256 s., suomennos Anne Mäkelä.


Kahn on syntynyt v. 1970 ja "Kürzere Tage ", 2009 oli  ehdolla Saksan kirjallisuuspalkinnon saajaksi ilmestymisvuotenaan. Roswitha von Gandersheim-palkinnon ja Heimito von Dorerer-palkinnon teos sai v. 2010.

"Lyhyehköjä päiviä on Hahnin voimakas tilinteko yhteiskunnasta, jossa hyvinvointi ja näköalattomuus, eurytmia ja hysteria, vanhemmudeen onni ja lasten kärsimys kohtaavat - tapahtumapaikkana vauras Stuttgart.
Constantinstrassella vanhat talot ovat kahdehdittavalla tavalla kunnostettuja ja museoviraston valvonnassa.
Turkkilaisen pitämässä herkkukaupassa hedelmät maksavat kaksi kertaa enemmän kuin muualla. Tälle alueelle hakeutuvat menestyjät ja superäidit." (Takakansi)

Kukin luku valottaa jonkun  päähenkilön omaa näkökulmaa. Tarinankulussa mukana ovat avioparit   Judith & Klaus, Leonie & Simon sekä vanha Posseltin pariskunta Luise & Wenzel. Jälkimmäiset ovat sodan jälkeen Tšekkoslovakiasta karkoitettuja sudeettisaksalaisia, joiden kautta myös peilaautuu valtaväestön kaksijakoinen asenne tähän väestöryhmään. Turkkilainen, etäämmällä asuva ja kovia kokenut nuori  Marco avaa  puolestaan siirtolaisperspektiiviä.

Teemoiltaan runsas, sosiaalinen ja yhteiskuntakriitiinen ajankuvaus, joka kirjoitustavasta huolimatta pysyy tiiviinä ja pitää lukijansa valppaana. Hahnin kerronta kulkee vaivatta analysoiden, teräviä huomioita tehden ja kritisoiden. Se kysyy: "Miten levottoman nykyihmisen kuuluisi oikeastaan elää? Miksi vanhat arvot on kyseenalaistettu? Miksi itsekeskeisyytemme määrä on niin sietämätöntä?" (Takakansi)

Tämä sattumalta tassuihin tarttunut, omaa intensiteettiä edellyttävä  teos istui vallinneeseen lukuvireeseeni kuin hanska. Antoisa ja kiintoisa  kirja, joka on parasta itse lukea!

Lyhyehkösti:
 

"Pyhä keihäs / The Templar Prophecy" - ex Libris...

"Pyhä keihäs", Mario Reading, Karisto Oy, 2014, 296 s., suomentanut Pekka Tuomisto.


"Mario Reading  on  s.1953 Dorsetissa ja paljon maailmaa kiertänyt brittikirjailija.  Hänen edellinen, Nostradamuksen kadonneita ennustuksia käsittelevä trilogiansa on ollut valtava menestys kaikkialla maailmassa. Sitä on myyty yli miljoona kappaletta, lähes 40 kielellä."(Etulievelehti)

"Kun kuvajournalisti John Hart matkustaa isänsä kuolinvuoteen ääreen Guatemalaan, hän löytää sukunsa menneisyydestä ällistyttäviä yhteyksiä ja huomaa joutuneensa keskelle hurjaa ajojahtia. Kaiken takana näyttää olevan hänen isänsä hallussa ollut salaperäinen keihäs, jota Hitler piti menestyksensä salaisuutena ja jota nyt tavoittelevat väkivaltaiset uusnatsit mykistävän kauniin naisen johdolla." (Takakansi)

Kyseessä on Longinuksen keihäs, josta myös Trevor Ravescroft samannimisessä kirjassaan, Gummerus 1974, alkuperäisteos "The spear of destiny", 1972 tarinoi. Jälkimmäistä en ole lukenut kuin en myöskään Readingin aiempia teoksia, mikä näin oitis kättelyssä todettakoon. Liikkeellä siis tyystin puhtaalta pöydältä: maantieteellisesti reissataan akselilla Syyria - Lontoo - Guatemala - Saksan Baijeri, on temppeliherraa, natsia ja uusnatsia. Ollaan Syyriassa heinäkuussa 2012 ja seuraavassa luvussa Salefjoella, Kilikian Armeniassa, Etelä-Turkissa kesäkuussa 1190...

On valokuvaaja John Hart/Johannes von Hartelius ja yhteinen ristiriitainen historia abortoituine sikiöineen reportteri Amira Eisenbergerin kanssa. Triangelin kolmanneksi kulmaksi  juoneutuu äärioikeistolaispuolueen, LB:n eli Lanzen Brüderschaftin  johtonainen Elfride "Effi" Rache, jonka kanssa Hartin mielestä:"seksi on kuin sukellus Välimereen keskikesällä korkeimmalta mahdolliselta kalliolta". Suhteelisuudentajuhan tuolla pielustelulla skarpimmaltakin kaksilahkeiselta sumenee. Olan takana vaanii raivoisan  mustasukkaisuuden riivaama Effin rautanyrkki ja torpedo Udo
 "Paksu Udo" Zirkler, joka yhden ainokaisen kerran on saanut hypistellä esinaisensa punaisia alushebeneitä.

Baijerin Bad Wiesseessä Hart majoittuu Hotel Alpenruhiin Frau Erlichmannin huolehtiviin  hoteisiin Tällä vanhalla rouvalla osoittautuu olevan omakin  kana kynittävänään Rache-suvun kanssa ja hän muodostaa kiintoisan, varsin sympaattisen  osan kertomuksesta lainkaan joutumatta häpeämään ammattilaisjuonijoiden  kyydissä!

Huolimatta  ylläolevasta ja siitä, että  kirjaesittely ja kaksi ensimmäistä lukua  hyppäyksineen 2012:sta vuoteen 1190 loivat ensivaikutelman:"Jahans, tässä on nyt taas tungettu kaikki mahdollinen yksien ja samojen kansien väliin suloiseksi sekamelskaksi, joka leviää käsiin, Reading onnistui näpäyttämään minua nenille  pitämällä  mielenkiinnon vireillä. Joskus näinkin päin!


Naurelee:

Ruljanssia, robotteja ja Salsa Tequilaa...

Remonttireiskaa ei ikinä männä viikolla lupauksesta huolimati  kuulunutkaan, vaan tulla pöllähti maanataina: tiirasi, mittasi ja vei ovenrutaleen  mukanaan. Jatkuu perjantaina uudella uksella, jonka lukko EI ole lukittavissa ja avattavissa vain ja ainoastaan sisältäpäin...
Vaari niksautti ampujanitojalla psykologiseksi intiimisuojaksi yläkarmiin pinkin lakanan, jota Juniorimurmelit "Ite" etunenässä eivät ehdi nähdä ja vaatia sitä vakiratkaisuksi, koska pinkki on niin coolia....

Taloyhtiön remontin korjaustarkituksista parvekelasimies jo poikkesi öljyämässä lasienkulkua liukkaammaksi, patteriukko on luvassa huomenissa maalaamaan ja säätimien kääntöön.
Tässä välissä on paukuteltu harjoitusammunnat, hilppaistu hampaidenhoidossa, sovittu habitustemme vuosihuolto- ja kuulumistenvaihtoajasta, varattu siilitukan parturointia jnpp.
Kaiken muun hyvän, herkun  ja helteen lisäksi on piha-alueiden maisemoinnissa ja kulkuväylien asfaltoinnissa vihdoinkin riuskan  urakoinnin makua, mikä näillä trooppisilla ilmasto-olosuhteilla ja tällä pitkällä kuivalla kaudella tarkoittaa paitsi jyhevien melu- myös huomattavien pölyhaittojen torjuntaa kuitenkaan voimatta tuuletus ja läpivetoa unhottaa.

Tämä  oviosion hempeä hätäratkaisu jo siksikin, jotta Amigo ilahdutti meitä vielä näin  lomalaisena yökyläilyllään. Nyt oli Vaarin vuoro siirtyä 4g-aikaan, siispä  ukot Giganttiin ja J:nTekninenTuki asiantuntemuksenantoon.  Perehdytys sujui jo rutiinilla  ja käyttöönotto kätevästi  odotettua joutuisammin &  juoheammin.  Vaari kun oli jo edellisessä luuriversiossaan liu'utellut ja näpäytellyt toisin kuin aiemmin kesällä Mummoressu,  joka tempaistiin nips-naps  basicistä suoraan nykyaikaan ja meni sarjaan:"You don't really understand something until you explained it to your grandmother!"


Iltasella normi  Civilization-session jälkeen heput lösähtivät huojentuineen rentoina varpaitaan heilutellen  nojatuolien uumeniin kumpikin  ikiomine juustonaksu- ja chipsikippoineen  turisemaan  ja Netflixin anteja tapittamaan. Amigon kehutuksi kuultuna pistivät peliin "Pacific Rim" tuotoksen. Ei noin ohikulkien toisella simällä vilkaistuna  ollut juurikaan mummoliiton suosittelemaa roborymistelyä...  Jehna & jepulis:  uusi ja uppo-outo genre on mannaa korvienvälille  ja tervetullutta ravistelua mielenliikkeille. Tämän toteaa myös Mummo Amigon lanseeramia  musalistoja selaillessaan  ja randomina uusia sointuja ja artisteja  kuunnella höristellessään. Hyvänmielenhyrinää!!

Hullunmyllyssä kesäfiiliksellä:

"Punainen merkki" - ex Libris...

"Punainen merkki / Døderummet (2010), Susanne Staun, WSOY, 2014, 308 s.,
 suomentanut Kari Koski.


"Susanne Staun (s. 1958) on Tanskan arvostetuin jännityskirjailija.
Hän debytoi 1998 ja on sen jälkeen julkaissut jo toistakymmentä teosta. Romaanilla Punainen merkkihän voitti 2011 Tanskan parhaalle jännitysromaanille myönnettävän Harald Morgensen-palkinnon.
Teos oli ehdolla myös pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon voittajaksi. Punainen merkki on Susanne Staunin ensimmäinen suomennettu teos." (Etulievelehti)

"Oikeuslääkäri Maria Krause on kova nainen. Hänellä on käsivoimia avata ruumit itse, eikä häntä saa töissä kiinni tunteilusta. Hänen vaarallisen haavoittuvaa puoltaan ei tunne kukaan muu kuin Nkem, nigerialainen oikeuskemisti, ja juuri Nkemin perässä Maria vaihtaa työpaikkaa Kööpenhaminasta Odensen oikeuslääketieteen laitokselle. Sitä päätöstä hän saa katua.
Marian uudella alueella Fynin saarella liikkuu kauhistuttavan raaka sarjamurhaaja.
Punainen jälki murhattujen iholla on viesti, jonka vain Maria osaa lukea. Sen vetämänä hän joutuu rikosvyyhteä selvittäessään itsekin lähelle kuolemaa, musta metsän uumeniin." (Takakansi)

Ehdottoman positiivista antia teoksessa ovat  (fyysisesti) voimakkaat  naishahmot, jotka eivät hiiristä pöydille hypi eivätkä pienistä kirkaise. Persoonainkuvaus kaikkine omituisine piirteineen on onnistuneen syvyistä ja rehevääkin; Kari Kosken käännös on jälleen laatuluokkaa!
Juonen kaksoiskerronta toimii tässä teoksessa poikkeuksellisesti moitteetta eikä aiheuta lukijalle päänsärkyjä siitä, missä kulloinkin mennään.

Mutta, vaikka tarinassa tavoitellaankin tietynasteista rempseänomaista, uutta ja brutaalihkoa  otettakin, en sitten niin millään jaksa innostua, hätkähtää tai saada kiksejä sairaiden mielten aikaansaannoskavalkaadista, kuten irtileikatuista nänneistä, kymmenistä veitsenviilloista, irtonaisista  jäsenistä, pomojen paneskeluista, saksalaisissa metsissä suoritetuista tyyriistä prostituoitujen jahdeista ja lahdeista, sen enempää kuin seksipalvelusta pilkkopimeään  puistoon tilatuista raiskaajistakaan...  Lapsilla esiintyy joskus varsin todentuntuisia mielikuvitusystäviä, mutta päähenkilö Krausen Emilia on outo sellainen, överin epäuskottavaa on myös se, että oikeuslääkäri muina naisina  ykskaks  ajaa hurauttaa autollaan Odensestä Freiburgiin rikollisjahtiin...

Kyllä Staun sujuvasti kirjoittaa osaa ja tälläkin dekkarityypillä on tietty lukijansa; minulle tästä jäi kuin lapsuuden pakollisen kalanmaksaöljylusikallisen jäljiltä  tuolloin konkreettisesti tahmea ketto kieleen ja kitalakeen, nyt vastaava tahmaannus mieleen. Silti seuraavaankin suomennokseen kyllä aion tarttua saadakseni tietää mihin suuntaan Staunin  kerronta ja sisällöllinen anti jatkossa painottuvat.

Tämän valssin kuitenkin
passasin:

"Kuoleman kulttuurit Suomessa" - ex Libris...

"Kuoleman kulttuurit Suomessa", toimittaneet Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen, Gaudeamus, 2014, 269 s.

Kuoleman kulttuurit Suomessa on syntynyt osana monitieteistä,
ihmisen kuolevaisuutta käsittelevää Argumenta-hanketta.
- Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman kolmevuotisen hankkeen tavoitteena on ollut lisätä keskustelua siitä, mitä kuolevaisuus yksilöllisenä ja yhteisöllisenä kysymyksenä merkitsee ja miten siihen tulisi suhtautua." (Lukijalle)

Teos perustuu 19 tutkijan ja muun aihealueella toimijan luentoon,
joissa kuolemaa lähestytään esim. arkeologian, historian, geenitutkimuksen, lääketieteen, filosofian, uskontotieteen, taiteen ja populäärikulttuurin suunnista.

Kuolema, joka koskettaa meitä kaikkia olevaisia,  on meillä aiheena jokseenkin tabu ja harvoin poikkeuksin sairaaloihin ja hoitokoteihin siistin  steriilisti ulkoistettu tapahtuma, joskin pientä suuntausta kotona tapahtuvaan saattohoitoon päin on ilmassa. Tämä asiallinen ja draamaton teos on hyvä ja teraupeuttinen kooste kaikille,joille kuolema on vieras ja joita se syvästi pelottaa tai  askarruttaa.

Outoa ja tuntematonta me arastelemme, mutta pelon voi mielestäni voittaa vain ja ainoastaan kohtaamalla sen, käymällä suoraselkäisesti sen kanssa kasvokkain, käsittelemällä kiusaantumisesta ja ahdistumisesta huolimatta ja  -niiden uhallakin - epämiellyttävät tunteensa ne sietäen, oman suhtautumisensa pelon aiheuttajaan - tässä tapauksessa kuolemaan;  tekemällä omat johtopäätelmänsä itselleen kerralla selväksi  sekä sen, minkä suuruisen tilan kuolemalle elämässään suostuu antamaan.

On osoittautunut itselle helpottavaksi, että kaikki kuolemista ja kuolemaa koskevat  dokumentit (hoitotestamentit, DNR:t  jnpp sekä ICE:t puhelimissa)   ovat olleet laadittuina ja tarpeen mukaan päivitettyinä jo vuosikymmenet, niiden sijainti on läheisillä tiedossa ja sisällöt pääpiirteittäin myös kasvokkain suullisesti läpikäytyinä. Myös Vaarin kanssa on meillä keskenään yhteisen taipaleen solmukohdat avattu, kipupisteet pahki- puhkipuhuttu ja elämäntarina kerrottu/kudottu  siedettävään ja hyväksyttävään  muotoon. Lyhyesti: kaikki voitava on tehty, asia on käsitelty pois päiväjärjestyksestä; se riittää!

Kuoleman kanssa tuli jo tyttösenä heitettyä tittelit pois Isomummini yhdeksänkymppisenä kuollessa rauhallisesti Mummilassa vanhuuteen, keuhkokuumeeseen. Tätini laittoi peilin Isomummin suun eteen Mummin ja minun vierestä seuratessa. Kun ei se huurtunut, avasi Mummi ikkunan sepposelleen, jotta Isomummin sielu pääsisi siirtymään tuonilmaisiin.  Seesteinen ja juhlallinen tilanne; lempeä vaan ei pelottava. Sittemmin on lisää saattamisia ml. edellä mainitut läheiseni  elämän taipaleelle mahtunut. Itse kuolemaa en pelkää, kuitenkin välinpitämättömässä nykymaailmassa kuoleman tekeminen ja hoidotta jääminen  joskus mietityttävät...
Nykyisyyttä ja tätä hetkeä eläen voin toivoa: josko tuurilla, taidolla ja onnella siitäkin....

Ajattelen näin:  "Kun minä olen, ei ole kuolemaa ja kun kuolema on, minua ei enää ole".
Siihen saakka spinozalaisittain: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa,
eikä hänen viisautensa ole kuoleman vaan elämän pohdiskelua".

Pohdiskellen: