Olli Sinivaara: "Puut" - ex Libris...

 

Luontoäidin taidenäyttelun hehkuessa parhaillaan kauneimmillaan, ei voisi olla sopivampaa lukuvalintaa kuin tämä Olli Sinivaaran Puut.

 

 

"Puut", Olli Sinivaara, Teos, 2022, 41 s. Päällys Jussi Karjalainen.

"Olli Sinivaara (s.1980) on kotoisin Tampereelta ja asuu nykyisin Helsingissä. Kalevi Jäntti -palkitun Sinivaaran esikoiskokoelma Hiililiekki ilmestyi vuonna 2005 ja edellinen teos Purkautuva satama 2018. Puut on hänen kuudes runokokoelmansa. Sinivaaran runoja on myös käännetty useille kielille." (Lievelehti)

                                                          ©Jarkko Mikkonen

 

"Sinivaaran kuudes runokokoelma on ylistystä, puhetta puista. Lumoutunut ja tarkka puhuja maalaa havaintonsa esiin väreinä ja muotoina, fyysisesti liikuttavina kuvina ja lämpönä. Kuin ihminen ja puu olisivat samaa henkeä, yhdessä ylös kurottavia raajoja.

Sinivaara kirjoittaa rohkean hurmioituneesti, vilpittömästi. Puiden lisäksi kokoelma nostaa esiin lähimetsien merkityksen, luonnon itsepintaisen ja hauraan olemassaolon kanssamme ja meistä riippumatta.

Puissa on myös kyse valosta ja lumesta, luonnon ja urbaanin rajapinnasta, 

siitä missä rajoja ei ole, on ainoastaan ”metsä ja polkujen aava, melkein kuin ennen ja aina”. (Kustantaja) 

 

 

Olli Sinivaara on uusi tuttavuus ja suurella mielenkiinnolla siis matkaan  tutkimaan, mitä puut meille metsien vannoutuneille  ystäville, lehtipuut  näin syksyn loistavissa paraatiasuissaan kuiskivat... Teos on neliosainen.  Poimintoja:

 Koivu on niin vanha. 

..Mutta kuorta peittäävä sammal, 

kiven ja koivun yhteinen sammal

hohtaa loistaa sädehtii

alkuaikojen vihreää, toukokuun nuorta

vanhinta vihreää

mustan metsän täydeltä

niin vanhoja hautakiviä

etteivät hautaa mitään.

 

Sillä neulasten vihreä ei koskaan ole yksi,

jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmän

vihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä,

kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksen

ja hiilen pitkän keston: vihreästä kaikkiin vihreisiin

kasvaa ja kulkee jokainen mänty, jokainen askel.

 

Paahteisen mäntykankaan haju

palaa aina, palaan sen luo,

ja se tapahtuu yhä uudelleen,

mäntyjen olemisen ihme,

miten männyt aina olivat ja ovat,

synty osaksi niitä, kasvu niiden kanssa.

Ihminen pääsee puiden muistiin asti,

kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.

 

Yksinkertaisesti: kaunista, eleganttia ja tarkkapiirtoista jälkeä, jonka lukeminen ja makusteleminen oli antoisa kokemus tällaiselle Luontoäidin sylissä mieltään ja sieluaan lepuuttavalle lukijalle. Jussi Karjalaisen tyylikäs päällys kruunaa kokonaisuuden. Suosittelen.

 

 

Meren loputon

kulku: liikennevalonliike

syvällä minussa, veden ja veren

yhteinen kierto.

Välke tuulee ihoon,

valonpuuskat veistävät

vihreä, aava

tulee kaukaa lähelle.

Kun vihreä aina toistuu, se on

minun ruumiini

osa puissa, puut

aina ulkona.

 

Puiden katveessa  on vaelleltu myös blogissa  Tuijata.Kulttuuripohdintoja  ja minkälaisin aatoksin selviää klikkaamalla;) 

Metsä & meri; se on siinä: