Pierre Lemaitre: "Tuhon lapset/Miroir de nos peines" - ex Libris...

 "Tuhon lapset", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2020, 512 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

Pierre Lemaitre  (s.1956) on yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, jonka romaaneja on myyty yli 20 maahan. Trilogian ensimmäinen osa

Näkemiin taivaassa sai ilmestymisvuonnaan Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkonnin, Goncourtin, ja se on myynyt oli 1,2 miljoonaa kappaletta. 

Hän on saanut peräti kolme kertaa International Dagger-palkinnon sekä vuonna 2017 Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan." (Lievelehti)                                      

©Richard Duma

 

"Eletään huhtikuuta 1940. Kolmekymmentävuotias Louise Belmont pakenee alastomana Montparnassella sijaitsevasta hotellihuoneesta, jossa muuan mies on juuri ampunut itsensä. Ymmärtääkseen juuri kokemansa tragedian syyn, Louisen on selvitettävä kuolleen äitinsä salaisuudet.

Toisaalla kaksi Maginot-linjalle komennettua sotilasta, Raoul ja Gabriel, ryhtyvät rintamakarkureiksi ja päätyvät vankileirille. Länsirintamalla käyty ”valesota” päättyy äkisti 10. toukokuuta 1940 Saksan hyökkäykseen, ja Ranska vajoaa paniikkiin ja kaaokseen. Saksalaiset etenevät kohti Pariisia, ja sadat tuhannet pakolaiset täyttävät Ranskan tiet etsiessään turvaa etelästä.

Louise saa huomata, että sota tuo ihmisissä esiin niin hyvän kuin pahankin. Katastrofin keskellä romaanin henkilöhahmojen  kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka Pierre Lemaitre niin mestarillisesti hallitsee." (Takakansi)

 

 

 

Edellisen kerran tiemme ristesivät Lemaitren kanssa viime vuonna 

Petoksen hintaa laskeskellen: Jos Lemaitren sanoman ydin on osoittaa,

mihin kaikkeen nurkkaan ahdettu, näköalattomaksi joutunut/pakotettu ihminen pystyy kokiessaan, että kaikkea on tuloksetta koetettu ja eväät on viimeistä murua myöten syöty, onnistuu hän tavoitteesaan erinomaisesti. 

Teos huokuu veijarimaisuutta siinä määrin, ettei lukija aika ajoin varmasti tiedä kuka ketä pässin narussa vie ja vedättää...

 

Tämä trilogian itsenäinen päätösosa sijoittuu ajanjaksolle 6.4. - 13.6.1940,

 ja ei kun lapsettomuuden kanssa kipuilevan Louisen jälanjäljillä kulkemaan: 

Louise:  - Hän meni kirkkoon sytyttämään kynttilöitä, tunnusti olemattomia syntejä armahduksen toivossa, näki unta, että imetti. Kun yksi hänen rakastajistaan imi hänen rintaansa, hän parahti itkuun, hän olisi tahtonut lyödä heitä, joka ikistä. Hän löysi kadulta kissanpojan ja iloitsi siitä, ettei se ollut koskaan ollut puhdas. Hän pesi kissan, hoiti sen turkin killtäväksi ja ulkoilutti sitä.

Se oli itsekäs otus, ja pian siitä tuli lihava ja vaatelias, juuri sellainen, jollaisen Louise mielestään ansaitsikin sen kuvitteellisen synnin tähden, joka oli tehnyt hänestä mahon. Jeanne Belmontin mielestä katti oli kirottu, mutta hän antoi sen olla.

Louise ja herra, Tohtori :  La Petite Bohème-ravintolan lauantaipäiväinen puhumaton ja kivikasvoinen kanta-asiakas: Mutta yhtäkkiä neljä viikkoa sitten 

kun Louise oli tuonut tohtorille aniksella maustetun paahtovanukkaan, mies oli hymyillyt, kumartunut Louisen puoleen ja esittänyt asiansa. Jos hän olisi ehdottanut seksiä, Louise olisi laskenut lautasen pöydälle, läimäyttänyt miestä poskelle ja jatkanut tyynesti työtään. Siitä hyvästä herra Jules olisi voinut menettää vanhimman kanta-asiakkaansa. Mutta nyt oli kyse muustakin. 

Pyyntö oli ollut seksuaalissävytteinen, olipa hyvinkin, mutta lisäksi... miten sen nyt selittäisi... "Haluaisin nähdä teidät alasti", tohtori oli sanonut tyyynesti.

Vain yhden kerran. Haluan vain katsoa teitä, siinä kaikki."

 

Tästä mystisestä ja vaikeasti tulkittavissa olevasta pyynnöstä lähtee Lemaitren kerronta etenemään ihmiskohtaloita ja kohtaamisia toisiinsa limittäen ja kieputtaen historian siipien havistessa, panssarivaunujen vyöryessä ja sotilaiden niitä väistellessä parhaansa mukaan, sekasorron alkaessa yhä voimakkaammin luoda synkän  varjonsa  Ranskanmaan  (klik) ylle. 

 

Pako Pariisista saksalaisten hyökkäyksen alta on maantiellä hiekkaa pöllyttävine, luikertelevine autojonoineen ja täyteen lastattuine vankkureineen todenomaisesti kuvattu järkyttävä taivallus.Kaaosta lisäää vielä vankileiriltään etelämmäksi siirrettävä tuhatpäisen sekalaistaustaisten vankien jalan taivaltava letka, jossa myös Gabriel ja Raoul, nuo  rintamalla poukkoilleet ja vaihtelevin kauppiasmenetelmin pärjäilleet vellokset tallustavat,  heidän mantteleidensa siiviliasusteisiin suorittamansa vaihto kun ei synkittä seurauksitta sujunut.

 

Teoksessa on useita taitavasti piirrettyjä persoonallisuuksia, yhtenä heistä moniviittainen asianajaja Désiré Migault, alias  maisteri Mignon, lentäjä Désiré Mignard, tri D. Michard ja radioselostajana tiedotustilaisuuksia suoltava misinformaattori, jolla on armoitettu kyky luoda Herra Dupontin kronikoiden päivittäisissä lähetyksissä vaatimattomastakin uutisesta valtava ilosanoma. Esiintypä hän uskottavasti kauhtana yllään Béraultin kappelin hengellisenä isänäkin ignatialaista liturgiaansa estoitta ladellen ja pakolaisia majoittaen, hoivaten ja ruokkien. Herkullista!

Sokerina pohjalla on varsin mielenkiintoinen epilogi, joka ehdottomasti kannattaa lukea vasta viimeiseksi.

 

Lemaitrella on armoitettu taito kietoa lukijansa verbaaliseen kudelmaansa sodan melskeisiin kuvaamiensa ihmiskohtaloiden silmin tuonaikaista maailmaa katselemaan. Lukijana en voi - enka halua - kuin ihailla, ihmetellä ja nauttia.  Lemaitre ei käsissä kulu, eikä hänen lumonsa lukiessa laimennu tahi laannu; lumoava teos!

 

Tuhon lasten tiellä on vaeltanut myös Kirjavieköön blogin riitta k.   

Kuinka matka taittui, selviää vahvennosta klikkaamalla:)

-  Joku toinen oli syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen.  William McIlvanney, Laidlaw

- Ihminen kantaa kaikkialle omaa tarinaansa. Benito PèrezGaldós, Fortunata y Jacinta

 Omaa tarinaansa kantaen ja kirjoittaen: