Douglas Preston & Lincoln Child: "Houreuni/Fever Dream" - ex Libris...

"Houreuni", Douglas Preston & Lincoln Child, Gummerus, 2017., 576 s., suomentanut Pekka Marjamäki.

"Douglas Preston (s. 1956) ja Lincoln Child (s. 1957) ovat yhdysvaltalainen kirjailijakaksikko Pendergast-jännärien takana. He ovat niittäneet mainetta myös omilla trillereillään ja tietokirjoillaan, mutta heidät tunnetaan ennen muuta Pendergast-sarjastaan. Ennen kirjailijanuraansa Douglas Preston työskenteli Amerikan luonnonhistoriallisessa museossa ja kohtasi sen historiikkia kirjoittaessaan kustannustoimittaja Lincoln Childin. Miehet päättivät yhdistää voimansa ja kirjoittaa museoon sijoittuvan trillerin, ja pian syntyi arvoituksellinen FBI-agentti Aloysius Pendergast. Piinaavaa jännitystä, seikkailua ja mysteerejä yhdistävä sarja on huolellisen taustatyön tulos, ja sen päähenkilöä pidetään hyvästä syystä nykypäivän Sherlock Holmesina." (Lievelehti)

"Erikoisagentti Pendergast on surrut jo 12 vuotta vaimoaan Heleniä, joka kuoli traagisesti leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tutkaillessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että onnettomuus olikin huolellisesti lavastettu murha. Pendergast matkaa Afrikan safareille, New Orleansin kartanoihin ja Louisianan suoalueille selvittääkseen, mitä todella tapahtui. Saadessaan selville edesmenneen vaimonsa tarkoin varjelemia, hämmentäviä salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään,
kenen kanssa hän oikein meni naimisiin. Mutta miksi Helen murhattiin,
ja kuka oli syypää? Kosto ei ole suloinen – se on vääjäämätön" (Takakansi).

Viidakosta safarilta kun startataan, ei ensimmäinen kuolemantapauskaan suinkaan ole puhdasoppisen perinteinen vaikka sittemmin kyllä haulikonpiippujakin sahailemaan ennättäydytään.  FBI:n erikoisagentti
Aloysius Pendergast ja ylikomisario Vincent D'Agosta muodostavat vekkulin ja sympaattisen milloin Rolls Roycella milloin Porsche Spyder 550:llä ympäriinsä talla pohjassa kiitävän, tyylikkäästi tutkintaansa suorittavan kaksikon pyörähtäen myös makkarapuiden alla. Juonen kannalta merkittävää osaa näyttelevät myös lintutieteilijä ja maalari John James Audubon ja hänen viimeiseksi jäänyt Mustakehyksinen taulunsa sekä korennäköiset  Carolinanpapukaijat, neuroinvasiivista virusta ja lääketiedettä unohtamatta. Audubonista ja hänen vesiväritöistään  lisää klikkaamalla.

-  Kaksikko seisoi hetken paikallaan makkarapuiden varjossa eikä sanonut mitään. D'Agosta saattoi haistaa ilmassa leijuvan palavan puun ja rusentuneen ruohon tuoksun sekä vienon mullansekaisen myskintapaisen hajun, jota hän ei kyennyt tunnistamaan. Hyönteisten säkkipillin ujellusta muistuttava surina sekoittui muihin ääniin: generaattorien ulinaan, kyyhkysten kujerrukseen, läheisen Luangwajoen levottomaan solinaan...

- Nyt hän (Pendergast)  tiesi - suureksi nöyryytyksekseen - ettei hänen ja Helenin ensitapaaminen ollutkaan silkkaa sattumaa. Asiaa oli kuitenkin vaikea uskoa todeksi. Miten saattoi olla mahdollista, että hänen sukunsa vanhat yhteydet John James Auduboniin olivat olleet ainoa syy siihen, että Helen oli rakastanut häntä, mutta oli käymässä yhä ilmeisemmäksi, että hänen vaimonsa oli viettänyt kaksoiselämää. Tilanne oli katkeran ironinen: Helen oli ollut ainoa henkilö, johon hän oli voinut luottaa ja jolle hän oli kuunaan uskoutunut - ja Helen oli koko ajan salannut häneltä totuuden. 

Hyvä kysymys kuuluu: kuinka hyvin oikeastaan olemmekaan perillä kaikkein läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistämme?  Saatamme luulla ja uskoa tuntevamme heidät ajatuksineen ja reaktiomalleineen läpikotaisin, mutta onko kyse vain pysyväksi jääneestä ensivaikutelmasta ja ruusunpunaisista tutustumisajoista sekä niistä omassa päässämme muodostuneista, luutuneista mielikuvista, joita haluamme vaalia ja joista sitkeästi pidämme kiinni? Yllätyksillähän on tunnetusti oma hilpeä sijansa elävässä elämässä...

Kirjailijakaksikko on onnistunut luomaan monista palapelin osasista kootun vekkulisti veijarinomaisen, mukavalukuisen ja omaleimaisen dekkarin, jonka kyydissä viihtyy. Teos on hyväntuulinen ja kutittelevakin sisältäen kuitenkin asianmukaiset ainesosaset paukutteluine ja pois-päiviltä-toimittamisineen.
Kerronta on eloisaa, rentoa ja sujuvasti soljuvaa - tai oikeammin Pendergastin kadehdittavan  ajoneuvovalikoiman huomioiden - penkkaa pölähdyttävää -
mutta aina päästään perille vaikka sitten edesmenneet alligaattorinraadot nokkapellillä repsottaen. Henkilögalleriassa on sopiva sekoitus keljukojootteja ja hyviksiä, spessuja  ja taviksia, miljöitä  rapistuvista kartanoista eksklusiivisiin  huviloihin. Velmu ja vaudikas dekkari!

- Ja siksi eivät meidän sielumme erkane kokonaan, vaan levittäytyvät kumpikin tahoilleen ja säilyttävät yhtenäisyytensä, kuin lehteväksi taottu kulta.
(John Donne)

Tästä lähdetään: