"Henkien labyrintti", Carlos Ruiz Zafón, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,
956 s., suomentanut Antero Tiittula.
Carlos Ruiz Zafón on syntynyt Barcelonassa vuonna 1964. Hän on asunut pitkään Los Angelesissa ja työskennellyt elokuvakäsikirjoittana. Zafón on kotimaansa Espanjan ylivoimaisesti tunnetuin ja suosituin nykykirjailija ja kirjallisuuden kansainvälinen megatähti. (Lievelehti)
"Daniel Sempere ei ole enää se pikkupoika, joka aikoinaan löysi tiensä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, mutta äidin kuoleman selvittämätön mysteeri on jättänyt ammottavan haavan hänen sydämeensä. 50-luvun lopulla Barcelonaan palaa Alicia Gris, kadotettu sielu, joka elää yölle ja kivulle
- mutta ei koskaan lakkaa kaipaamasta valoon. Lieroa ministeri Vallsia etsiessään Alicia sotkee Semperen perheen rauhallisen idyllin. Samalla hän kylvää Danielin sydämeen kostonhalun siemenen." (Lievelehti)
Teoksessa tallataan Barcelonan ja Madridin katuja aika-akselilla maaliskuu 1938 - huhtikuu 1992 sekä epilogin verran 9.8.1992 saakka. Eikä todellakaan lampsita turhaan. - Kirja kuuluu romaanisikermään, jonka osat nivoutuvat kirjalliseksi universumiksi nimeltä Unohdettujen kirjojen hautausmaa.
Mitä syntyy, kun otetaan hyppysellinen historiaa, maustemitallinen magiaa, kansalliskirjasto, antikvariaatteja ja joukko tuhteja persoonallisuuksia kuten
Alicia, Virgilio, Leandro, Fermín, Vargas, Valls etc. sekä Carlos Ruiz Zafónin kaltainen kirjailijavirtuoosi? Romaani vailla vertaa: tarina, joka sivujen sujahdellessa kirjailja kietoo tarinansa lukijan vaivihkaa pehmoiseen pumpuliin, joka ujuttaa hänet kanssakulkijaksi tapahtumiin ja keinuttaa lempeästi pois vallitsevasta arkitodellisuudesta.
Alicia Gris: - näkee sen mitä muut eivät näe. Hänen mielensä toimii eri tavoin kuin muilla. Siellä missä muut näkevät suljetun oven, hän näkee avoimen.
Siellä missä muut eksyvät polulta, hän löytää jäljet. Se on kyky, niin sanoaksemme, ja parasta on se, ettei kukaan osaa ennakoida hänen liikkeitään.
Leandro: - Vastaus oli lähes aina menneisyydessä. Se oli ollut yksi ensimmäisiä Leandron opettamista läksyistä. Kerran kun he olivat olleet lähdössä Barcelonasta erään korkea-arvoisen suojelupoliisin komentajan hautajaisista, joihin Leandro oli hänet pakottanut seurakseen (osana koulutusta kuten tämä oli väittänyt), hänen mentorinsa oli virkkanut tuon lauseen. Leandron teesi oli,
että jossakin vaiheessa elämää ihmisen tulevaisuus on poikkeuksetta hänen menneisyydessään.
Fernandito: - Sinä päivänä kun Alicia lähti junalla kohti Madridia, Fernandito joka kaikkien radiosta kuulemiensa boleroiden ansiosta kantoi melodraamaa veressään, odotti häntä asemalla sunnuntaipuvussaan, kengät vastakiilloitettuina ja näyttäen uskomattomasti nuorelta Carlos Gardellilta. Hän piteli ruusukimppua, joka oli luultavasti maksanut hänelle koko kuukauden palkan, ja halusi ojentaa Alicialle intoihimoisen rakkauskirjeen, joka olisi saanut Lady Chatterleyn punastumaan hullaantuneena mutta sai Alician ainoastaan itkemään, eikä edes sillä tavalla kuin Fernandito parka olisi hartaasti toivonut.
Barcelona: - Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.
Harvoin on käynyt niin kuin nyt, että kirjan henkilöt vaivihkaa alkavat omissa mielikuvissani elää omaa elämäänsä ja tulla tutuiksi ikäänkuin henkilökohtaisella tasolla. Henkien labyrintti on uljas päätös Tuulen varjon aloittamalle sarjalle.
Tarinoita tarinoiden sisällä. Jokaisen johtaessa toiseen luoden kiehtovan, taianomaisen ja teemarikkaan kudelman. Verbaalisesti ja kerronnallisesti korkealuokkainen ja antoisa teos.
Etenkin tämän laatuluokan kirjailijan tekstin kääntämisessä ja lukijaa riemastuttavan lukujäljen luomisessa suomentajan osa on ratkaisevan tärkeä. Antero Tiittula on ansiokkaasti kieputtanut Ruiz Zafrónin laajaskaalaisen sanaruletin suomeksi herkullisia uusiosanojakin kuten - helppohyväiset daamit - viljellen.
Carlos Ruiz Zafón on ihka oma genrensä ja tämä labyrintti on lukijansa moninkertaisesti palkitseva teos!
Labyrintissa ovat tietä etsineet myös Kirjaluotsi/havena ja
riitta k/Kirja vieköön sekä Rakkaudesta kirjoihin Annika.
- Välillä kun jumalat katsovat toisaalle ja kohtalo eksyy matkallaan, jopa kunnon ihmisille saattaa onni hymyillä...
Hymyillen:
No huh huh, olipa hyvä, että pääsit pois sieltä labyrintistä :) Jotenkin väsyttää jo ajatuskin tuosta sivumäärästä. Nostan sinulle hattua.
VastaaPoistaKiitos Mai hatunnostosta! Kyllä aprikoitti aloitus etenkin, kun tämä ei ollut sesongin ensimmäinen tiiliskivi, mutta lukeminen vei mennessääntotuuden nimissä ranteita välillä leputtaen.
PoistaOlihan tämä hyvä ja aivan pakko lukea! Joskin itse koin tämän hiukan venytetyksi.
VastaaPoistaPS
kohtapa dallaan noilla mystisillä kujilla Barrio viejossa :) Lyhyt trippi vain.
Sivuja tosiaan riitti, mutta omalla kohdalla niiden kääntely vei mennessään.
PoistaOi Sinä onnentyttö; nauttios y buen viaje!!
No melkoinen tiiliskivi, mutta lukulistalleni pääsee.
VastaaPoistaAina välillä on vaikuttanut siltä, että kirjoissa on vallalla paksu kirja on hyvä kirja-moodi. Olen myös miettinyt, josko sillä olisi ns. huulipunamarkkerimainen yhteys taloudellisesti hyviin ja huonoihin aikoihin malliin samalla rahalla enemmän luettavaa...
VastaaPoistaRuiz Zafónin tavasta iskeä tarinaa oli helppo pitää; kiitnoisaa lukurupeamaa:)
Huh..Melkoisesti sivuja, On tuossa ollut lukemista ja kirjoittamista:) ...mutta kuulosti kyllä hienon esittelyn perusteella mukaansa tempaavalta ja jokainen sivu on varmasti lukukokemuksena antoisa!! Leppoisia lukuhetkiä syksyyn♥
VastaaPoistaOikeassa olet: lukemisen väärtti ja mukaansatempaava mammutti, joka jätti mieluisan lukujäljen. Kiitos kommentistasi ja valoisia hetkosia viikollesi:)
PoistaSiis lähelle tuhat sivua --- well, well. Melkoinen tiiliskivi. Hyvä että et pamauttanut meitä sillä päähän vaan kertoilit kepeästi ja kivasti.
VastaaPoistaHuono juttu kun tuo Alicia meni ja kylvi kostonhalun siemenen - kostosta ei seuraa mitään hyvää. Pahimmillaan se pilaa kostajan mielen ja elämän. Olen lukenut jokusen espanja / meksiko - yms. alkuperää olevan tarinan joissa omistetaan elämä kostolle... Onkohan se jonkinlainen perinne latinokirjallisuudessa?
Kiitos Rita A, eipä ehtinyt juohtua mieleen tuolla tiiliskivellä ketään viskellä, Kanssakulkijakin kun käyttäytyi ihan ihmisiksi:)
VastaaPoistaJuu, ei tuo kostonhimo viljelemisineen elämäntehtävinä minullekaan aukea, vaikka sitä suloiseksi väitetäänkin. Kostoa vatvoessa menee elämä hukkaan ja hakoteille, joten Hammurabin lait saavat jäädä oman onnensa nojaan...
Vaikea sanoa sen yleisyydestä latinokirjallisuudessa, jos ei sitten olisi yhdistettävissä tuliseen temperamenttiin? Narsismiin se kyllä kokemusperäisesti ymppäytyy vahvasti. Hyvää mieltä viikon jatkollesi:)
Juu, narsistit näpäyttelevät, antavat opetuksia, kostavat ja kantavat kaunaa. On nähty. Ja joskus ymmärretty leikkiä kuollutta tai paeta.
PoistaSinulla oli niin hassu kommentti possukavalkadistani, että piti vielä tulla tänne hihittämään... Omassa kämpässä nimittäin napsautin vahingossa vastauskommentin menemään ennen kuin ehdin edes sanoa nöff 🐷😀🐖 Possukulho - mauton esine, mutta sopii meille 😀
Onneksi nykyisin jo osaisi nostaa narsistin henkseleistä seinälle roikkumaan ja jättää sinne omissa liemissään hautumaan.
VastaaPoistaHei pois meistä ryppyotsaisuus! Niitä Aallon klassikkovaaseja on jokajampalla, mutta nuo possut olivat hauskoja! Kitschillä on ihan oma sijansa meidänkin huushollissa arjen ilahduttajana ja hauskojen muistojen esiinnostattajana:)
Täytyy myöntää, että minua ennakkopelotti sivumäärä. Kuitenkin, kun kirjailijalle antoi pikku sormen, noh, meni siinä yksi käsi ainakin... Aivan lois-ta-va päätösosa, rakastuin päätä pahkaa.
VastaaPoista