Karl Ove Knausgård ei enempiä esittelyjä kaipaa. Tämä on sarjan viides kirja, omat tunnelmat aiemmista kolmannesta ja neljännestä.
"Kun pysähdyn mäen laella ja näin kaupungin levittäytyvän alapuolelleni, onnen tunne oli niin hurja etten ymmärtänyt miten jaksaisin kävellä kotiin, kirjoittaa, syödä, nukkua. Mutta niin on maailma järjestetty että se tulee vastaan juuri tällaisena hetkenä, sisäinen onni etsii ulkoista vastinetta ja löytää sen, jopa maailman lohduttomimmassa kolkassa, sillä kaikkein suhteellisinta on kauneus." (Kirjan takakansi) Eipähän tuon nasevammin...
Eletään Bergenin-vuosia 1988 - 2002. Karl Ove liftaa rahattomana, huolettomana hulivilinä Euroopassa, opiskelee Skrivekunstakademietissä ja kirjoittaa aina uudestaan ja uudestaan parin sivun verran kirjanalkuja otetta saamatta, kokee huonommuudentunnetta ja itsetunnon pettämistä, ryyppää reippaasti ja joutuu vaikeuksiin humalapäisten tötöilyjensä kanssa, kipuilee seurustelusuhteissaan ja etsii sisäistä kirjailijaminäänsä synnyttääkseen esikoisteoksensa.
Puhutaan paljon ystävyydestä sitä arvostaen. Kuljetaan isonveljen varjossa. Soitetaan rumpuja bändissä. Isää sekä pelätään / Karl Ove että vihataan /Yngve ja rakastetaan äitiä. Kadehditaan jo julkaisseita kavereita. Levitetään koko tunnekirjon spektri kauhisteltavaksi, ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi kuten aiemmissakin osissa. Lukija sipaisee otsaltaan hikikarpaloita siinä, missä kirjailijan tuska kipeimmin pursuaa ja pitelee ohimoitaan ja rinnanpieltä kun pettymys valtaa, valmista ei synny ja angsti hiipii hartioille. Isän kuoleman myötä pelkoo laantuu ja luomiskyky voimistuu. Jaksot isovanhempien luona ja laitosharjoittelussa ovat häpeämättömiä ja siloittelemattoman todentuntuisia osioita, joissa ikävät ja hyväksymättömät tunteet ja tuntemukset on purettu ilmiasuun sanoiksi ja lauseiksi. Hienoinen kertaamisenomaisuus, aiemmista osista juontuva tutunomaisuus ja toistettavuuskaan ei kumma kyllä tylsytä lukunautintoa...
Sen verran tarkantuimaa ja aseistariisuvaa tekstiä, että lukija jää lainkaan häpeilemättä sen suoruuden edessä ilkosilleen. Mitä kirjailija perimmältään kaikella tahtoo sanoa ja viestittää,
kun näin laajan omaelämänkerrallisen setin on luonut ja saatavillemme tuonut? Etsiikö hän kenties eräänlaista katharsista, kehityskaaren järkiperäistämistä? Vai oliko tarinan vain yksinkertaisesti tultava kerrotuksi, painolastin poistamiseksi? Motiivia ja kertomisen drangia voimme kukin pohtia tahoillamme. Vaivihkaa Knausgård houkuttelee lukijansa omiin saappaisiinsa, katsomaan ja kokemaan maailmaa itsensä tavoin, sisältäpäin ja se jos mikä on harvinaislaatuista herkkua: taidonnäyte & temppu, jota arvostan.
Varmaa on, että Knausgård on Jaakobinpaininsa paininut ja taistelunsa taistellut sekä paikkansa ykkösrivissä ansainnut. Kuudes osa ilmestyy syksyllä 2016. (Like) On mahdotonta arvailla, minkä oven Knausgård näiden jälkeen seuraavaksi avaa, mutta lämpimästi toivon kuulevani lukon naksahtavan ja saranain lupaavasti narahtelevan...
Hollille jää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti