lauantai 20. kesäkuuta 2015

"Pikku Burman teurastajatar / Styckerskan från lilla Burma" - ex Libris...

"Pikku-Burman teurastajatar, Håkan Nesser, Tammi, 2015, 411 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Håkan Nesser (s 1950) kuuluu ruotsalaisten rikoskirjailijoiden kärkikaartiin. Hänen kirjojaan on käännetty parillekymmenelle kielelle, ja hän on saanut useita arvostettuja palkintoja, mm. Ruotsin dekkariakatemian palkinnon kolmena vuonna sekä Pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon.  Nesser tunnetaan myös komisario Van Vertreetenistä kertovasta sarjastaan, jonka kirjoista on tehty useita filmatisointeja." (Kirjan lievelehti)

Pikku-Burman teurastajatar on Barbarotti- kvintetin viimeinen teos.
Aiemmat: Sukujuhlat, Kokonaan toinen juttu, Herra Roosin tarina ja Yksinäiset.  Tässä  "Barbarotti-sarjan komeassa päätösosassa rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti toipuu suuresta surusta.
Töissä hänelle annetaan terapiamielessä vanha selvittämättä jäänyt tapaus. Tai oikeastaan kaksi. Kymlingenin kaupungissa Ellen Bjarnebo tunnetaan Pikku-Burman teurastajattarena, joka parikymmentä vuotta sitten tappoi ja palotteli miehensä perheen surkealla maatilalla. Ellen liittyy myös tuoreempaan Arnold Morinderin katoamistapaukseen."
(Kirjan takakansi)

"Kymlingen kaupunki löytyy kartalta suunnilleen samalla tarkkuudella kuin Burma, Ranghildin täysihoitoja ja Meidän Herramme." (Huomautuksia johdannoksi)
 -Lause, joka kuvastaa hyvin teoksen puhuttelevaista ja huumoripitoista/hellänhumoreskia kokonaissävyä. Tarina alkaa sävähdyttävästi Barbarottin aamuiseen havahtumiseen tavalla, jollaisen äkkinäinen laatu on mitä ristiriitaisin riippuen siitä, onko kyseessä lähtijä vaiko jäävä. "Suru, sielun ikirouta" - teema kulkeekin rinnakkaisena punaisena lankana läpi varsinaisen rikostutkinnallisen osuuden.

Barbarotti käy haparoivia keskusteluja suruterapeutti Åke Rönnin kanssa surulamaannuksen syvimmistä ominaisuuksista: "Eivät kuukaudet ja vuodet ole vaikeita, vaan päivät ja tunnit,
jopa minuutit." Yksilön ja yksilöryhmien jaksaminen on yleisemminkin ottaen varsin haastava ja mielenkiitoinen aihe,  hyvinkin fundeerauksen jos toisenkin väärtti. Opitaanko elämään laamaantumisen kanssa - modus vivendi ? Mitä ovat itsesäälissä rypeminen ja häpeäntunne,
kun ajattelee esim. holokaustia, raiskauksia jnpp.?  Selkeästi lohdullinen dialogi Meidän Herramme kanssa puolestaan on niin suuressa määrin konstailematonta ja  luontevasti pidäkkeetöntä, jotta miltei kateeksi käy...

Yllä olevan rinnalla itse ihan kelvollinen rikosjuoni jää jotenkin lapsipuolen asemaan.
Piakkoin eläköityvän komisario Asunanderin ja ylikonstaapeli Eva Backmanin voimin kartoitetaan Morinderin katoamisen verhoavaa verkkoa ja poistetaan pala palalta sitä hämärtävää tapahtumainkulkua. Ilmenee, että Asunanderilla on oma lehmä ojassa pyytäessään Barbarottia pöyhimään Morinderin ja Burman tutkintoja. Barbarotti puolestaan soljuu suvantoon löytäessään ihan uudenlaisen yhteyden pitkäaikaiseen kolleegaansa ja päättäessään lähteä toteuttamaan ideaansa italialaisten juurtensa etsimisestä.  Barbarottin musiikkimaun mielihyvin jaan:



Kaikkinensa seesteinen, hiukka surumielinenkin ja pohdiskeleva päätös laatukvintetille. Viivyttelevää ja polveilevaa kerrontaa, rauhaisaa soutelua tummilla vesillä...
Mutta: "Vuodet saavat sovittaa mitä hetki rikkoo."

Tack, Grazie & Obrigada: 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti